Pitkään poissa olleet huimaukseni ovat palanneet, kirjoittamissuunnitelmat ainakin toistaiseksi rauenneet. Mutta onneksi elämää on ruudun ulkopuolellakin, voin nimittäin sitä paremmin mitä vähemmän olen tietokoneen ääressä. Onko kyse sähköallergiasta, asentohuimauksista, sisäkorvajutuista vai niistä kaikista, vaikea tietää. Tällä kerralla myös verenpaine riensi riehaan mukaan, kohosi huimiin lukemiin.
Olin joitakin viikkoja aikaisemmin alkanut kirjoittaa nuoruusmuistoihini pohjautuvaa tarinaa, kokenut että viimein olisi tarpeeksi aikaperspektiiviä sekä kivojen että kiusallisten tapahtumien käsittelyyn. Nuoruuteni päiväkirjat olen hävittänyt, mutta muisti on pohjaton aarrearkku, ei tarvitse kuin hiukan pintaa raaputtaa, sieltä alkaa pursuta aineistoa, tapahtumia, henkilöitä, jotka vuosien saatossa ovat unohtuneet. Fakta ja fiktio sekoittuivat, henkilöt alkoivat elää omaa elämäänsä, riemastuin kun päähenkilö, alter egoni sai työpaikan kahvihuoneessa raivarin! Ilmaa puhdistavat repliikit sinkoilivat niin etten tahtonut ehtiä kirjoittaa niitä. Todellisuudessa en olisi sellaiseen uskaltautunut eikä ehkä olisi ollut tarvettakaan. Mitä kaikkea päähenkilölleni tarinan edetessä tapahtuisikaan? Työyhteisöni porukka, ystävät ja viholliset melskasivat mielessäni, kulkivat mukanani kauppaan ja lenkille. Naapurin naisten kanssa mattotelineen luona pidetyissä pihaparlamenteissa oli pidettävä ajatukset kahdessa tasossa etteivät olisi ihan seonneeksi katsoneet, mutta kotiin ja koneen ääreen päästyäni saatoin taas päästää tarinan henkilöt ja tapahtumat valloilleen. Sitä olemisen onnea ja luomisen iloa! Kunnes...
Eräänä päivän parituntisen kirjoittamisrupeaman jälkeen lähdin iloisella mielellä, hyvissä sielun ja ruumiin voimissa lapsenlasten iltaseuraksi kun huimauskohtaus yllätti. Horjahdin, mutta en kaatunut. Pienempi lapsenlapsi halusi tietää, missä kohtaa heidän kotikadullaan minua oli huimannut. En ihan metrin tarkkuudella osannut sitä paikallistaa, mutta ilmeisesti vastaus tyydytti koska hän ei kysellyt enempää. Seuraavan kerran raju huimaus yllätti Anttilan yläkerrassa kosmetiikkahyllyjen välissä. Ajattelin että jokaisella irrallaan kuljeskelevalla naisella pitäisi ellei muuten, niin vaikka talon puolesta olla kaiken varalla avustaja, mieluummin herrahenkilö, joka huimauksen yllättäessä tarjoaisi käsivartensa tai ojentaisi edes kävelysauvat, nyt ei lähettyvillä näkynyt ketään ja sauvatkin olivat kotona. Päivä päivältä tilanne paheni niin että isänpäivän aattona tytär kehotti tilaamaan ambulanssin. Kärvistelin kuitenkin kotona seuraavaan aamuun asti, jolloin lähdin keskussairaalan päivystävälle poliklinikalle. Hoitohenkilökunta oli ammattitaitoista ja potilasystävällistä, mutta lääkäristä, nuorehkosta naisesta ei voinut sanoa samaa. En nyt kuitenkaan halua kohottaa verenpainettani muistelemalla häntä enempää.
Pääsin nimittäin seuraavana aamuna terveyskeskuksen päivystävälle lääkärille, joka ei jahkaillut eikä aikaillut, vaan kartoitti tilanteeni, teki tarvittavat tutkimukset, (edellisenä päivänä poliklinikalla otettujen kokeiden tulokset näkyivät potilastiedoissani), määräsi verenpainelääkityksen, kertoi miten hoitoa jatketaan, elleivät huimaukset ota talttuakseen. Olen aina ihaillut määrätietoisia, ammattinsa osaavia ihmisiä, olivatpa he lääkäreitä, remonttireiskoja, sähkömiehiä, kaupan kassoja, kerrossiivoojia... Lähdin hyvällä mielellä lääkärin luota ja kun viereisessä apteekissakin oli farmaseuttina ammattitaitoinen nuori mies, saatoin palata ammattinsa osaavan bussikuskin ohjaamalla autolla kotiin.
Lääkitys osui kohdalleen, verenpaine on ok ja huimaukset ovat hellittäneet niin että sain kirjoitettua tämän, viikko sitten aloittamani tarinan loppuun. Mitään pitempää tekstiä en ainakaan lähiaikoina arvaa yrittää. Nuoruuteni työyhteisön porukka on onneksi vaiennut. En ole lukenut tähän asti kirjoittamaani, levätkööt rauhassa, toistaiseksi vai lopullisesti, sen aika näyttää. Terveys on etusijalla. Ilokseni olen huomannut, että elämä, arjen pienet suuret tapahtumat tuntuvat aidommilta tietokoneruudun ulkopuolella. Toivon kuitenkin voivani jatkaa ainakin blogijuttujen kirjoittelua.
Loppukevennykseksi pari koululaisvitsiä, joita lapsenlapset aikoinaan lukivat heitä vahtimaan tulleen mummin viihdyttämiseksi:
- Saisinko kahvin ilman kermaa? - Kermaa ei nyt valitettavasti ole, mutta kävisikö ilman maitoa?
- Miksi minulle on annettu tämmöinen ikkunaton pieni huone, jossa ei ole edes sänkyä? Siksikö kun olen blondi? - Rauhoittukaa hyvä rouva, olemme vasta hississä.
Hyvää pikkujoulua kaikille!
