Junamatka

Laakeat paakkuiset harmaat pellot, ei edes varista multakokkareen päällä. Syyskynnöt on tehty. Peltojen pientareilla kasvaa matalaa lehtensä pudottanutta leppää, siellä täällä on puiden muodostamia saarekkeita, sitten taas pitkät peltojen sarat. Ikkunalasi on liasta samea, nokipilkut täplittävät sen pintaa.

Vaan eivät ole kodinkaan ikkunat aina puhtaat, useimmin ovat likaiset. - Johtuu teollisuusilmastosta, sanoo Elsa. Niin niin, ne pitäisi pestä riittävän usein, minä en sano mutta ajattelen. Elsa ei viitsi pestä. Se sanoo että ei ehdi.

Lapset katsovat nenät lytyssä likaisten lasien läpi. Niillä on ikkunan takana vielä niin paljon ihmeteltävää, että ne eivät huomaa kärpäsenpilkkuja. Minä olen kadottanut ihmettelemisen taidon, näen vain likaiset lasit ja paakkuiset harmaat pellot. Vaunun penkit ovat istumakohdista puhki. Sataisi edes lunta, olisi valoisaa. Valoa minä kaipaan.

Pellot vaihtuvat metsiksi. Pitkät solakat uljaat männyt mennä vilistävät ikkunan ohi. Metsän kohdalla varjot vaunussa tummenevat. Näen kuvani ikkunalasissa metsää vasten, käännän nopeasti pääni pois. Vauhti kiihtyy koko ajan. Pienissä kaarteissa junan vaunu heilahtaa niin että käteni osuu ikkunan karmiin. Pyörät kolkkavat kiskoja vasten. Soinnutan sanoja pyörien rytmiin, mikä tahansa kelpaa, sana hajoaa kuitenkin tavuiksi, tavut hakkaavat tajuntaani. Saisivat moottorijunan tällekin reitille, tai edes uudet vaunut, olisi ikkunalasitkin pesty.

Ojennan sormet suoriksi polvien päälle. Kynnenaluset ovat puhtaat. Vasemman käden nimettömässä kiiltelee vihkisormus, panen oikean käteni vasemman päälle. Paidan kalvosimet hohtavat valkoisina, minulla on toiseksi paras puku, parta huolellisesti ajeltu ja hiukset parturoitu. Olen menossa tapaamaan nuorta naista.

Mäntyjen keskellä on metsälampi, sitten taas suorakaiteen muotoiset pellonsarat. Kaukana horisontissa piirtyy metsän tumma raja taivasta vasten. Pohjanmaan laajat lakeudet. Taivaalla valkeat pilvilampaat.
Että te olisitte puhtaita niin kuin valkeat lampaat, niinkö se oli? Minä en muista. Jokainen joka ei ole puhdas kuin pieni lapsi, ei, en minä muista. En edes halua, minun ei tarvitse muistaa. Minä en saa ajatella lasta, jos ajattelen, kauhistun sitä mitä nyt olen tekemässä, alan tuntea turhaa syyllisyyttä.
Kaikki on Elsan syytä. Miksi hän sulkeutuu minun ulottuviltani, piiloutuu omaan maailmaansa? Rajaa ympärilleen näkymättömän mutta tehokkaan aidan? Elsa kirjoittaa runoja. Sen tähden se ei ehdi ikkunoitakaan pestä. Ensin se luki niitä minulle ja minä kuuntelin, mutta sitten sanoin että minä en pidä runoista. Ei! En minä niin sanonut, minä sanoin että - että minä en ymmärrä niitä. Minä olen vain tavallinen suomalainen mies, minä en lue enkä kirjoita runoja. Enkä minä ymmärrä miksi Elsan on niitä kirjoitettava.

Se tarjosi niitä kustantajalle, mutta ne eivät huolineet. Minä jo luulin että se loppui nyt, mutta mitä vielä! Miten monet kerrat olen iltaisin maannut valveilla ja odottanut että Elsa tulisi ja sulkisi minutkin maailmaansa. Mutta hän vain kävelee omenapuiden alla, tulee sisälle myöhään, menee pikkuhuoneeseensa ja kirjoittaa.
Sotilaita kulkee vaunun läpi _{armeijan saappaat kopisten. Viereisessä osastossa nuoret tytöt nauraa kikattavat jollekin tyhjänpäiväiselle asialle. Vastapäisellä penkillä istuu vanha nainen, hän on lukenut koko ajan. En näe kirjan nimeä, olisiko jokin uskonnollinne teos. Tytöt nauraisivat minulle jos tietäisivät millä asioilla liikun. Niiden mielestä minä olen jo vanha. Mitä vielä! Mies parhaassa iässä. Ei vielä harmaita hiuksia, noo, mitä nyt muutama. Solakka? Notkea? Ky...yllä.}

Alan taas katsella ikkunasta. Oman kuvani tilalle toivon ruutuun rakkaani kasvot. Tai että hän seisoisi pellon pientareella! Ei, metsälammen rannalla. Vilkuttaisi, hymyilisi minulle. Juoksisi junan menosuuntaan. Minä menisin vaununsillalle, ei, minä menisin junan rappusille ja ojentaisin käteni. Hän tarttuisi siihen ja kevyesti, hameen helmat hulmahtaen jo olisi lähelläni. Tuuli tuivertaisi hänen pitkiä mustia hiuksiaan kun me vaununsillalla painautuisimme toisiamme vasten.

Hänellä on ilmava valkea pusero, kesähame ja hoikalla uumalla punainen vyö. Kun kaipaan hänen kosketustaan, hän koskettaa! Siinä on nainen joka ei runoja tarvitse, hänelle minun rakkauteni riittää. Vaunu nytkähtää rajusti, jalkani osuu vastapäätä istuvan naisen nilkkaan. - Anteeksi, minä sanon. - Vaunu heilahti niin arvaamatta että en osannut olla varuillani, ei kai teihin sattunut? Nainen laskee kirjan syliinsä, kohottaa silmälasejaan, katsoo niiden alitse, hymyilee hieman ja tekee päällään kieltävän eleen. Ei Peltolan emäntäkään suuttunut vaikka minä potkaisin vahingossa maitotonkan nurin! Miten monta kymmentä vuotta siitä jo onkaan.

Metsän laidassa pystyyn kuolleita puita, asentoihinsa jäykistyneitä, värinsä kadottaneita, ajan mukana lahoavia kuin ruumiit. Juna viheltää. Ensin varoittava lyhyt pihahdus, sitten kaksijaksoinen voimakas ujellus. Vauhti hidastuu. Harmaiden peltojen takana minua odottaa kaunis nainen! Ja taas, taas minä muistan lapset. Kuvat tulevat elävinä, puristan silmät kiinni, teen päälläni rajun liikkeen, karistan lapset mielestäni. Mutta ne tulevat yhä selvempinä, hymyilevinä. Kuopuksen ihmettelevät silmät: "Isi, eikö me mennäkään lintuja syöttämään? Isi, m i h i n sä oikein meet?" Voi ei.

Niillä on pienet valkeat riisiryynihampaat, toisessa poskessa hymykuoppa. Iltaisin tyttö tahtoo syliin. Miksi kidutan muistoilla itseäni? Minä en saa! Minullakin on oikeus elää. Ja ensi kerran pitkästä pitkästä aikaamuistan heidän äitinsäkin hymyilevänä. Repäisen kuvan mielestä pois.
- Anteeksi, taas minä potkaisin teitä. - Ei se mitään. Tällä kerralla nainen ei kohota lasejaan. Minä alan taas katsella ikkunasta. Pellot ovat loppuneet ja metsät. Hyvinhoidetun näköinen omakotitaloalue soljuu silmien editse. Viereisestä osastosta leyhähtää hajuveden tuoksu. Kevätkesällä kielo kukkii ja tuoksuu. Tytöt ovat nousseet seisomaan ja kovaäänisesti hälisten he kasaavat matkatavaroitaan. Mitä? Eikö tämä vielä olekaan minun pysäkkini? Mikä paikka tämä oikein on? Miksi konduktööri ei ole ilmoittanut?
Pienenä minä pelkäsin konduktööriä. Pienenä pysäkkien välit olivat pitkät. Minä tein pihalle kävyistä lehmikarjan, hain metsästä kepin hevoseksi. Äidillä oli aina kiire, minä sain olla yksin. Minä makasin polun vieressä nurmikolla, nukahdin siihen. Illalla odotin sängyssäni että äiti peittäisi minut. "Peitä itse itsesi, iso poika", hän sanoi. Piha oli suuri. Pehmeä nurmi tuntui hyvältä jalkapohjaan. Pihan perällä oli kaivo. Kerran minä kurkistin sinne. Vedestä katsoi minun kokoiseni poika. Se oli se poika jonka kaivo-ukko oli siepannut kun se oli mennyt kurkkimaan kaivoon!

Ne on pihakaivotkin kadonneet kauan sitten. Vettä tulee vain kraanasta, vesijohtovettä, välillä ruosteen makuista. Mutta kun vesi lopullisesti muuttuu ruosteen VÄRISEKSI, on tuho lähellä, ellei jo ole tullut. Junan vauhti kiihtyy, lakeudet loppuvat.
Pieniä koivuja kaasvaa vaarojen rinteillä. Maisemat menevät ohi yhä nopeammin, nopeammin. Paljasjalkaiset tytöt juoksevat vaarojen kupeilla kevyesti kuin kauriit. Pian minä olen perillä.

Nuorena Elsakin oli kaunis. Tyttö kuin runo ja kansanlaulu. Sillä oli pitkät vaaleat hiukset, silmät siniset kuin keväinen taivas. Minä rakstin Elsaa niin kuin en ketään toista ja Elsakin rakasti minua, silloin. Voi, se odotti kotona ruokien kanssa, tuoreiden pullien tuoksu leijaili kotiportille asti vastaan! Ja miten lämmin se oli ja miten pehmeät sen ruskettuneet käsivarret. Mutta sitten - se löäysi runot. Koti ei ollut enää samanlainen kuin ennen. Se alkoi juosta kirjastossa, matineoissa, näyttelyissä. Ja mikä kauheinta, se alkoi puhua kylmällä äänellä naisen oikeuksista! Se oli jo itsekin muuttunut kovaksi ja kylmäksi, se oli kasannut tukkansa päälaelle kireäksi nutturaksi, saanut juonteita suupieliin.

Se ei leiponut enää ja ennen kaikkea: ei pessyt ikkunoita! Elsa vei lapset naapureille jos minulla oli liikkeessä ylitöitä ja meni ulos. Minä en tiedä minne. Kyllä se kertoi, mutta aina en jaksanut uskoa. Ennen se oli ollut minusta mustasukkainen. Oli se kiusallista, mutta toisaalta kivaa, siitä ainakin tiesin että se rakasti minua. Minulla oli paljon ylitöitä, minä kävin viikonloppuisin kalassa. Ensin Elsa oli tahtonut mukaan, mutta kuka olisi hoitanut lapset? Sitä paitsi, eivät toistenkaan vaimot kulkeneet kalaretkillä miestensä mukana! Sitten se löysi runot eikä ollut enää mustasukkainen, ei, minusta tuntui ettei se edes huomannut, olinko minä kotona vai kotoa poissa. Eikä se pessyt ikkunoita!

Vihellys kuuluu, vauhti hidastuu. Nousen seisomaan, otan laukkuni ylätelineeltä, hymyilen vanhalle naiselle jolla on Peltolan emännän kasvot. Hänkin hymyilee minulle, nyökkää hieman päätään hyvästiksi. Ja siellä, siellä hän seisoo, minun naiseni! Hänellä on ikävänharmaa popliinitakki ja ruskean kirjava huivi päässä. Oikeastaan hän on hyvin pieni eikä kai yhtä kauniskaan kuin Elsa, mutta: hän seisoo siellä vain minua varten! Odottaa minua minua minua yksin !
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Aikoinaan kirjoittajaseminaarissa piti tehdä kuvitellusta junamatkasta tarina, jonka teksti ei olisi ainoastaan yhdessä tasossa. Kirjoitin seminaarissa tekemieni muistiinpanojen perusteella tämän vasta myöhemmin valmiiksi, joten en tiedä, mitä silloinen ohjaajamme olisi tästä sanonut. Sittemmin tämä on julkaistu eräässä oman paikkakuntani kirjoittajien teksteistä kootussa antologiassa nimellä Unimatka.