Määritelmä sopii mitä moninaisimpiin yhteyksiin, myös kirjastoauton palveluihin. Lähikirjaston lakkautuksen jälkeen kirjastoauto pysähtyy joka toinen perjantai puoleksi tunniksi lähikortteliin, jonne oikaisen kahden omakotitalon välistä palokujaa ja syksyn väreissä leiskuvan lehtimetsikön reunustamaa polkua pitkin. Olin kuullut kirjastoauton poikien olevan niin ystävällisiä, että he vaikka kantavat mummot ja papat autoon. Minulle jyrkkien rappujen kiipeäminen ei tuottanut vaikeuksia, mutta ilahduin kun salskean näköinen mies riensi vastaanottamaan palautuskirjoista painavaa reppuani. Hän oli kirjastoauton kuljettaja, joka hoitaa lainattavien kirjojen luovutuksen, tarvittaessa auttaa kirjan etsinnässä ja on ilmeisesti melkoinen kirjallisuuden ystävä itsekin. Auton toisessa päässä "kirjaston täti" ottaa palautettavat kirjat vastaan. Olin ainoa asiakas kunnes pois lähtiessäni joku nainen kiiruhti autolle ja hänen jälkeensä toivottavasti moni muukin. Kirjastoautopalvelut nimittäin lakkaavat ellei asiakkaita ole riittävästi. Toisaalta neljä viisi asiakasta yhtä aikaa ahtaassa autossa on mielestäni maksimi, mutta jollain pysäkillä on kuulemma porukkaa tungokseen asti. Tämä pysäkki on päiväkodin edessä ja toisella käyntikerrallani hoitotädin kanssa tulleet pienokaiset tutkivatkin innokkaina lastenkirjoja, joita autossa on pieni mutta tasokas valikoima. Vastapäisellä seinällä on kaunokirjallisuudelle varattu eniten hyllytilaa, mutta noin metrin levyiseltä elämäkerta- ja muistelma osastoltakin löytyy kiinnostavaa luettavaa ja vielä kapeammalta uutuuksien hyllyltä muun muassa Enni Mustosen "Paimentyttö", jonka ehdin lukea sopivasti ennen kuin aiemmin varaamani jatko-osa "Lapsenpiika" oli noudettavissa.
Elämän raadollisuudella mässäilevien, kielenkäytöltään usein ala-arvoisten nykykirjojen jälkeen tuntui hyvältä lukea fiktiivisen paimentytön, Idan elämästä ensin Topeliuksen, sittemmin Aino ja Jean Sibeliuksen perheen palveluksessa. Paimentytön jälkeen Lapsenpiika tuntui ensin yliherttaiselta lapsiperheen elämän kuvaukselta, mutta loppua kohti tarina terävöityi, oli draamaa ja kohtalon julmuutta. Ida sai kokea katkerasti päättyneen ensirakkauden. Sibeliusten avioliiton kuvaus oli toden tuntuinen, vaikka kansan suussa kiertävää kohtausta kirjassa ei ollutkaan. Sitä, jossa Aino-rouva soittaa miehelleen, kysyy, milloin tämä on aikeissa tulla "viftireissuiltaan" kotiin. "Kultaseni, olen säveltäjä, en ennustaja," oli vastaus. Kirjailijalta vaatinee rohkeutta sijoittaa tapahtumat maan kuuluihin kulttuurisukuihin, ja miten valtavasti taustatyötä teokset ovat teettäneetkään! Loppujen lopuksi olinkin vaikuttuneempi Lapsenpiiasta kuin Paimentytöstä, koin että hyvä kirja jättää muistijälkensä lukijaan, sen tapahtumat heijastuvat uniin ja ajatuksiin. Tosin vaikea tietää, oliko kirjan heijastumaa se, että seuraavana yönä yli kymmenen vuotta sitten kuollut anoppini soitti ja kutsui kylään, kysyi, haluaisinko suolasieniä. Halusin! Aamulla herättyäni harmitti että anopin suolasienet jäivät saamatta. Kirjasarjan seuraavassa osassa Idaneiti touhuaa Albert Edelfeltin huushollarskana.
Olin varannut myös itseltäni puuttuneen Anais Nin´in päiväkirjojen viimeisen osan, joka kertoo Ranskasta toisen maailmansodan jaloista Amerikkaan muuttaneen Anaisin elämästä vuosilta 1966-1974. Edelliset osat olin aikoinaan ahminut pariinkin kertaan, mutta yllättävää kyllä, Japanin ja Kiinan matkakuvauksia lukuunottamatta tämä viimeinen osa jättää minut kylmäksi, vaikka se onkin "ainutlaatuinen muotokuva vuosisatamme uudesta naisesta, intohimoinen, rehellinen ja tyyliltään loistelias kuvaus ihmisestä itsensä tuntemisen tiellä." Kirjailijan taito kuvata ihmisiä, maisemia, tunnelmia, hänen kirjoittamisen kaipuunsa, pakonsa arjen todellisuudesta ovat ennallaan, vain tämä lukija on muuttunut. Ilmeisesti oma kirjoittamisen kaipuuni, haluni paeta arjen todellisuutta oli niin valtava, että minun oli tukeuduttava Anaisin päiväkirjoista löytämääni sielun kumppaniin. "Olen kuin siivekäs olento, joka pääsee liian harvoin käyttämään siipiään. Haltioitumista ei tapahdu riittävän usein." Ja toinen sitaatti Anaisilta: "Aina silloin tällöin minulla on tämä voimakas musiikin kaipuu, musiikin josta haluan pusertaa esiin kirjoittamisen salaisuuden." Minullakin! Mutta samalla kun itse olen tyyntynyt, rauhoittunut, on kirjoittamisen kaipuunikin realisoitunut eikä minulla enää ole entisen kaltaista tarvetta paeta arjen todellisuutta. Niinpä Anaisin päiväkirjojen nainen tuntuukin nyt etäiseltä, hänen edustamansa elämänpiiri vieraalta. Haltioitumiseen riittää hetket rakkaitteni kanssa, sähköpostiviesti samanhenkiseltä, parhaassa luomisvireessään olevalta ystävältä, tai iltapäivän kahvihetki parin ystävän seurassa kuulumisia päivittäen, niitä näitä rupatellen. Ja niin kai sen tulee ollakin. Olisi ikävää, jos kaikki pysyisi ennallaan, jumittuisi paikalleen, jos mikään ei virtaisi...
Päiväkirja tarjosi toisenkin yllätyksen. Sen välistä löytyi edellisen lainaajan kuitti kahden vuoden takaa! Uteliaisuuteni heräsi; millainen on mies joka lukee Anais Nin´in päiväkirjoja? En kuitenkaan alkanut jäljittää häntä, vaan annoin tehtävän työn alla olleen viihdenovellini päähenkilölle ja siitähän seurasikin vaikka mitä! Toki mies on voinut lainata kirjan vaikka äidilleen tai tyttöystävälleen.
- Missäs dekkarit on? Ihmettelen kirjastoautossa. - Täällä, autonkuljettaja rientää näyttämään kaunokirjallisuuden alla olevaa hyllyä. Hyllyjen reunassa niiden sisältö kyllä kerrotaan suurin selkein kirjaimin, mutta isojen kirjastosalien jälkeen kaikkeen totutteleminen näämmä ottaa minulta aikansa. Otin J.K.Johanssonin vuosi sitten ilmestyneen "Lauran." J.K.Johansson on nimimerkki, jonka takana työskentelee ryhmä tarinankerronnan ammattilaisia. Keitä mahtanevat olla? Olen vasta aloittanut lukea sitä, joten sisällöstä en vielä osaa sanoa mitään. Pari päivää sitten kännykkääni kilahti tekstiviesti; varaamani Minna Lindgrenin "Ehtoolehdon pakolaiset" on noudettavissa kirjastoautolta. Samalla kun menen hakemaan sitä, palautan sekä Lapsenpiian että Anais Nin´in päiväkirjan, mutta kirjan välistä löytyneen edellisen lainaajan kuitin pidän itselläni. Kuka tietää millainen kumppanin kaipuu omassa ehtoolehdossani joskus iskee! Silloin kaikki keinot olkoot sallittuja.
