perjantai 21. helmikuuta 2014

Oijoi, mitkä olympialaiset!


Kuten arvata saattoi, avajaiset ovat upeat. Olympiapuistossa kohoaa osallistujamaiden lippujen uljas rivistö. Vain yksi on joukosta poissa: Suomen lippua siellä ei näy! Kaksi sinivalkoista lippua hulmuaa vierekkäin, Kreikka ja Israel? Olisiko niistä toista luultu Suomen lipuksi? Olemme kuitenkin niitä harvoja maita, joiden valtion päämies istuu avajaisten katsomossa. Toivottavasti lippuasiakin saadaan pian kuntoon. Valtavista lumihiutaleista vain neljä aukeaa olympiarenkaaksi, viides pysyttelee siveästi supussa! Harjoituksissa sekin oli auennut ja harjoitusvideo vaihdetaankin pikapikaa tilalle niin että presidentti Putinin sviitin taulutelevisiolla mokaa ei muka ehditty edes huomata. Ilman suurempia seremonioita presidentti saapuu katsomoon. Mutta kuka on hänen vierelleen istahtava viehättävä nuori nainen? Kisaemäntä? Tytär? Turvallisuushenkilö vai haluaako hiljattain eronnut presidentti esitellä koko maailmalle uuden rakkaansa?

Kysymykset unohtuvat, katoavat historian huminaan kun Pietari Suuren purjehdus Venäjälle alkaa! Tsaarin  hovin loisteliaista tanssiaisista tummasävyisen vallankumouksen kautta verenpunaiseen Neuvostoaikaan teatterin, baletin ja nykytekniikan keinoin on upeaa katseltavaa. Osallistujamaiden joukkueet marssivat stadionille "maapallon sisältä," lattian alta eikä urheilijoiden tällä kerralla tarvitse seurata avajaisseremonioita seisaaltaan, vaan heille on varattu katsomosta istumapaikat.  Kisamaskotit, ystävällisen näköiset kookkaat eläinhahmot saapuvat stadionille. Salkoon isäntämaan lipun vierelle kohoaa olympialippu, olympiatuli sytytetään stadionin ulkopuolelle puistoon, josta se näkyy kauas ja korkealle. "Näyttävimmät kisojen avajaiset mitä koskaan olen nähnyt", suomalainen urheilutoimittaja toteaa. 

Mittelöt mitaleista voivat alkaa! Suomen joukkueen lipunkantajana toiminut, polvivammasta kärsinyt Enni Rukajärvi avaa Suomen mitalitilin lumilautailemalla hienosti hopealle! Lumilautailu on näyttävä laji, sitä on kiva katsella samoin kuin hiihtolatujen jylhiä maisemiakin. Aino-Kaisa Saarinen tulee naisten kympillä viidenneksi. Hyvä suoritus kun ottaa huomioon, millaisia vaikeuksia hänellä on viime aikoina ollut. Mutta siihen suomalaismenestys toistaiseksi tyssääkin. Lumi on liian märkää, huoneilma liian kuivaa, nenästä valuu veristä räkää, nuha ja kuume vaivaavat, voitelu huonompi kuin ikinä, takatuuli kiusaa mäkihyppääjiä, monilla, myös muilla kuin suomalaisurheilijoilla flunssa on joko päällä tai ainakin aluillaan. Joukkueen lääkäri ihmettelee, että miksi kuivan huoneilman aiheuttamista ongelmista ei kerrottu ennen kilpailua, vaan vasta sen jälkeen? Huoltoautossa on ilmankostuttimia, joilla ongelman olisi voinut poistaa.

Silloin kun tunteet ovat pinnassa, tulee sanoneeksi sellaistakin mikä ehkä jälkeen päin harmittaa. Eikö hävinneiden pitäisi antaa niellä rauhassa pettymyksensä, itkeä itkunsa sen sijaan että heiltä tivataan vastauksia mitä turhanpäiväisimpiin kysymyksiin? Vai liittyykö huippu-urheilijan valmennukseen sekin, että kaikkein katkerimmalla tappion hetkelläkin toimittajien kysymyksiin on vastailtava kiltisti ja samalla pidettävä urheiluvälineissä olevia sponsoroiden mainoksia esillä määrätty aika, vaikka tekisi mieli  haistattaa pitkät koko maailmalle? Rahako siinäkin ratkaisee?     

Mutta kisoja katsellessa mieli lepää vaikkei menestystä heti tulisikaan. Kotimaan poliittiset uutiset jäävät tauolle, samoin kisajärjestelyistä kantautuvaan kielteiseen kritiikkiin ehtii paneutua myöhemmin, nyt on aika nauttia tv-kuvan välittämistä upeista urheiluareenoista! Ihailla urheilijoiden sitkeyttä niin auringonpaisteessa kuin räntäsateessa, ainoastaan silloin kun sankka sumu peittää maiseman, kilpailuja joudutaan siirtämään. Lumista maisemaa piristävät lilansävyiset kukkaornamentit ovat mielestäni onnistuneet, tuovat kesän talven keskelle. Mutta ei voi olla totta! Suomi jää vain parin sekunnin päähän pronssimitalista kun ruotsalaishiihtäjäkö päihittää Aino-Kaisan! Verenpaine kotikatsomossa kohoaa ja seuraavana päivänä kiroilen kuin "turjan lappalainen" (mistähän tuokin sanonta tulee?) kun nuori Iivo Niskanen, joka on jo melkein kiinni mitalissa, jää siitä ainoastaan 0,2 sekuntia! Ruotsi vie kaikki mitalit! Kisayleisön keskellä kuningas ja kuningatar myhäilevät tyytyväisen näköisinä.

Kisojen lomassa on isomman lapsenlapsen musiikki-ilta ja tanssinäytös, vietän omia nimi- ja syntymäpäiviäni, pyöräytän parit kasvisruoat läheiseni perheeseen saapuvalle vegetaristivieraalle. Sitten jysähtää! Onni kääntää kelkkansa! Suomen tytöt voittavat viestissä hopeaa! Samoin parisprintissä. Ja vielä samana päivänä radiossa ja televisiossa pauhaa Porilaisten marssi; Sami Jauhojärvi ja Iivo Niskanen ovat voittaneet kultamitalin! Kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Kun Leijonat hetkeä myöhemmin peittoavat kisojen isäntämaan joukkueen jääkiekossa, niin pieni ihmissydän on, että tämän enempää ilon ja  onnen sekaista jännitystä se ei enää kestä. Suljen telkkarin ja luen synttärilahjaksi saamani Virpi Hämeen-Anttilan kirjan "Tapetinvärinen" loppuun. Se on kaoottinen kuvaus kaaoksesta, faktasta ja fiktiosta, mikä päähenkilön, kirjailijan mielessä luomisprosessin aikana myllertää. Siinä lukijakin alkaa kaivella omia unohdettuja tai tukahdutettuja lapsuusmuistojaan, varsinkin jos ne ovat yhteneväisiä kirjan päähenkilön muistojen kanssa, uskoo  löytävänsä ankeuden keskeltä ilon kuten kirjan päähenkilökin lopulta löysi.

Mutta lapsuusmuistoista minut temmataan nykyhetkeen kun tulee kutsu pienemmän lapsenlapsen iltaseuraksi. Ilokseni huomaan, että matkalle lähdön säkenöivään tunnelmaan ei välttämättä tarvita ulkomaanmatkaa, ei lähtöä vieraisiin kyliin tai kaupunkeihin, piipahdus naapuripitäjässä tai bussimatka kotikaupungin lähiöstä toiseen riittää! Perillä kaikki menee muuten hyvin, mutta television katselussa tulee tenkkapoo. Ei nimittäin riitä että mummi saa katsoa sarjaohjelmansa, olisi saatava katsoa vielä olympialaisten kultajuhlatkin samaan aikaan kun lapsi haluaisi katseltavan dvd-elokuvaa. - Voithan sä katsoa ne kotona yle-areenalta, hän sanoo. Mutta kun mulle tietskan äärellä tulee helposti huono olo, sanon, selitän miten tärkeää minulle olisi nähdä siniristilipun, jota isäni, hänen isovaarinsa vuosikaudet rämpi Karjalan metsissä puolustamassa, kohoavan korkeimpaan salkoon, kuulla Maamme-laulun kaikuvan  olympiastadionilla. Hän katsoo minua sen näköisenä, että ei kai tuo mummi vain sekoa olympialaistensa kanssa, mutta pieni joutuu antamaan periksi isommalle,  mitalienjako katsotaan. Se ei kuitenkaan tunnu yhtä juhlavalta kuin olin luullut ja koska  seremonia on ollut aikataulustaan myöhässä, elokuvaa emme ehdi enää katsoa. Äiti tulee töistä ja minä lähden kotiin. Myöhemmin pyydän lapsenlapselta anteeksi käytöstäni, mitalienjaon kun voi nähdä uusintana vielä monen monet kerrat, toivon että rakastetaan silti edelleen  toisiamme. Ja hän antaa anteeksi ja lupaa rakastaa.

Olympialaiset jatkuvat. Tänään iltapäivällä Leijonat kohtaavat Ruotsin, huomenna on naisten 30 km:n hiihto, ylihuomenna miesten viisikymppiä. Ja sunnuntai-iltana kisojen päättäjäiset, joiden huhutaan olevan erilainen, mutta ainakin yhtä näyttävä spektaakkeli kuin avajaisetkin olivat. Jaa niin, se presidentin vierellä avajaissa istunut viehättävä nuori nainen? Hän ei ollut kukaan arvuuttelemistani, vaan entinen kelkkailija Irina Skvertsova, joka sai vakavat vammat Saksassa v. 2009 törmättyään toiseen kelkkailijaan eikä sen jälkeen ole pystynyt kilpailemaan. Hänet on leikattu n. 50 kertaa ja Venäjällä on kerätty rahaa hänen tukemisekseen. Lehtitietojen mukaan hän kertoo saaneensa kutsun presidentin seuralaiseksi kisakatsomoon  kaksikymmentä minuuttia ennen avajaisten alkua.

lauantai 1. helmikuuta 2014

Iloisia asioita


Siinä missä nuoret läheiseni ajoittavat hammaslääkärille menonsa niin että ovat paikalla pari, korkeintaan viisi minuuttia ennen vastaanottoaikaa, minä pelaan varman päälle. En kuitenkaan tohdi mennä puoleksi tunniksi odotushuoneeseen istuskelemaan, vaan poikkean läheiseen naistenvaateliikkeeseen katsomaan millaisia takkeja on tarjolla. Ilokseni siellä on talvi-ale meneillään, mutta tyylikkään näköinen myyjätär pahoittelee, että suurin osa on jo myyty, joten valikoimaa ja kokoja on kovin vähän jäljellä. Samalla hän kuitenkin  esittelee pari takkia, joiden arvelee olevan minun kokoani. Niin hän oli pahoitellut syksyisen housualen aikaankin, mutta sopivat  kapeahkot mustat housut oli minulle silti löydetty. Nyt kerron olevani menossa hammaslääkärille ja palaavani myöhemmin.

Kuten eräässä aikaisemmassa blogijutussani kerroin, perunanpalaa puraistessani minulta katkesi hammas. Aikoinaan ikäihmisten ja monen nuoremmankin hammasrivistössä puuttuva hammas oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus, nykyään se mielletään viestiksi siitä että asianomainen ei välitä hoitaa itseään ja puuttuvat hampaat korvataan joko osa- tai kokoproteesilla.  Esteettistä hammashoitoa mainostaneen hammaslääkärin esittelemä viritelmä olisi ollut niin kallis, että päätin harkita asiaa. Eri vaihtoehtoja pohdiskellessani muistin hammasteknikon maininneen, että hammaslääkäri voisi  laittaa puuttuvan hampaan paikalle jonkinlaisen "mytyn."

Kyllä, sellaisen, liimalla kiinnitettävän hampaan voi todellakin tehdä paikka-aineesta, hammaslääkärini sanoi. Edellisellä kerralla, kaivettuaan katkenneen hampaan juurenkin pois, hän oli sanonut että ei voi nyt laittaa sen tilalle mitään.  Huomiotta jättämäni "nyt" sana oli siis synnyttänyt vaikutelman että ei koskaan! Hammashoitajan avustamana hän rakenteli paikka-aineesta uuden hampaan, joka  leviää osittain viereisen hampaan päälle, mutta on paremman näköinen kuin tyhjä kolo eikä maksanut kuin yhden hampaan paikkauksen verran, mikä tosin ei ole ihan halpaa touhua sekään. Hän kehotti olemaan varovainen, sillä jotain kovaa puraistessa hammas saattaisi irrota. Se olkoon sen ajan murhe, ajattelin ja lähdin hyvillä mielin takkikauppaan takaisin.

Tyylikkäällä myyjättärellä oli asiakas, joten minua palveli hieman vanhempi, äidillisen oloinen nainen. Hän ei pahoitellut valikoiman vähyyttä eikä kokojen puutetta, vaan alkoi tarmokkaasti esitellä niitä mitä heiltä löytyi ja loi samalla vaikutelman runsaasta tarjonnasta! Sovitin joitakin takkeja kunnes vaihtoehtoja oli kaksi jäljellä. Takissani tuli olla lämmin huppu, jonka viimassa ja pakkasessa voisi nostaa myssyn päälle. Toisessa sellainen oli, mutta vaikka takki oli nykymuodin mukaisesti polvipituinen,  kokonaisvaikutelma oli mummomainen ja niitä, mummotakkeja minulla on kaapit täynnä muutenkin! Valitsin toisen, nuorekkaamman mallin, vaikka se olikin hiukan kalliimpi ja huppu oli ohuempi, mutta huppu kuitenkin.

Kotiin palattuani mietin kahden myyjättären erilaista myyntitaktiikkaa. Toisella lasi oli puoliksi tyhjä, toisella puoliksi täysi. Jos olisin huomattavan kookas tai huomattavan pieni, ehkä ymmärtäisin pahoittelun kokojen puutteesta, mutta  koska en ole kumpaakaan, negatiivinen tilanteen avaus tuntuu oudolta. Vai olisiko se harkittu keino päästä positiiviseen tulokseen kun asiakkaalle yllättäen löytyykin sopiva asu! Pidän enemmän jälkimmäisen myyjän tavasta kohdata asiakas. Mietin myös, veisinkö yli kymennen vuotta sitten ostamani talvitakin vaatekeräykseen, mutta entä jos parin vuoden kuluttua pitkät takit ovatkin taas muotia? Muistin kotiäitivuosiltani ajan, jolloin minulla oli yksi lämmin takki, joka päällä kuljin syksyn, talven ja kevään. Lisäksi oli tuuli- tai toppapuku lasten kanssa ulkoiluja varten, tärkeintä oli että heillä oli joka säähän sopivat asialliset varusteet. Työelämään palattuani takkivarastoa alkoi karttua. Joitakin olen vienyt vaatekeräykseen. En ole koskaan ollut muodin orja, mutta jo ihan mielen virkistykseksi välillä tulee tarve päivittää tilanne ja useimmiten se tapahtuu ex-tempore, ennalta suunnittelematta. Päätin säilyttää vanhat takkini. Jos kolmenkymmenen asteen pakkanen sattuisi yllättämään, mitä silloin panisin päälleni ellei kaapissani olisikaan kolmekymmentä vuotta sitten hankittua tikinväristä pitkää untuvatakkia? Vastaavaan uuteen ei olisi varaa.

Samana päivänä oli tapahtunut kaksi iloista asiaa; uusi hammas ja uusi takki. Mutta miksi en kuitenkaan ole iloinen, vaan mieli on jotain tummaa töhnää täynnä? Väsyttää, lienee iltapäväunien aika. Mutta uni ei tule, kahvi ei maistu, postin tuoma naistenlehti ei kiinnosta... Olin lähtenyt hammaslääkärille lähes varmana siitä että "mytyn" laittaminen puuttuvan hampaan tilalle ei onnistuisi ja takin ostoa en ollut edes harkinnut, joten tunnetilasta toiseen siirtyminen otti aikansa. Illan mittaan mielialani alkoi nimittäin kummasti kohota ja hyvin nukutun yön, onnellisten unien jälkeen heräsin iloisena uuteen päivään! Kielenkärki ei enää tavoittanut rakoa hampaiden välistä, eteisen naulakossa pörhenteli uusi takki! Toinen muodikas talvivaatteeni on vuosi sitten samasta liikkeesta, samalta myyjältä ostettu ulkoilupuku. Jos muistan oikein, silloinkin hän oli ensin pahoitellut valikoiman vähyyttä ja kokojen puutetta! Joku nopeampiliikkeinen asiakas pyörähtäisi siinä vaiheessa kannoillaan ja ilmoittaisi etsivänsä sopivan koon muualta.