Oijoi, mitkä olympialaiset!

Kuten arvata saattoi, avajaiset ovat upeat. Olympiapuistossa kohoaa osallistujamaiden lippujen uljas rivistö. Vain yksi on joukosta poissa: Suomen lippua siellä ei näy! Kaksi sinivalkoista lippua hulmuaa vierekkäin, Kreikka ja Israel? Olisiko niistä toista luultu Suomen lipuksi? Olemme kuitenkin niitä harvoja maita, joiden valtion päämies istuu avajaisten katsomossa. Toivottavasti lippuasiakin saadaan pian kuntoon. Valtavista lumihiutaleista vain neljä aukeaa olympiarenkaaksi, viides pysyttelee siveästi supussa! Harjoituksissa sekin oli auennut ja harjoitusvideo vaihdetaankin pikapikaa tilalle niin että presidentti Putinin sviitin taulutelevisiolla mokaa ei muka ehditty edes huomata. Ilman suurempia seremonioita presidentti saapuu katsomoon. Mutta kuka on hänen vierelleen istahtava viehättävä nuori nainen? Kisaemäntä? Tytär? Turvallisuushenkilö vai haluaako hiljattain eronnut presidentti esitellä koko maailmalle uuden rakkaansa?

Kysymykset unohtuvat, katoavat historian huminaan kun Pietari Suuren purjehdus Venäjälle alkaa! Tsaarin  hovin loisteliaista tanssiaisista tummasävyisen vallankumouksen kautta verenpunaiseen Neuvostoaikaan teatterin, baletin ja nykytekniikan keinoin on upeaa katseltavaa. Osallistujamaiden joukkueet marssivat stadionille "maapallon sisältä," lattian alta eikä urheilijoiden tällä kerralla tarvitse seurata avajaisseremonioita seisaaltaan, vaan heille on varattu katsomosta istumapaikat.  Kisamaskotit, ystävällisen näköiset kookkaat eläinhahmot saapuvat stadionille. Salkoon isäntämaan lipun vierelle kohoaa olympialippu, olympiatuli sytytetään stadionin ulkopuolelle puistoon, josta se näkyy kauas ja korkealle. "Näyttävimmät kisojen avajaiset mitä koskaan olen nähnyt", suomalainen urheilutoimittaja toteaa. 

Mittelöt mitaleista voivat alkaa! Suomen joukkueen lipunkantajana toiminut, polvivammasta kärsinyt Enni Rukajärvi avaa Suomen mitalitilin lumilautailemalla hienosti hopealle! Lumilautailu on näyttävä laji, sitä on kiva katsella samoin kuin hiihtolatujen jylhiä maisemiakin. Aino-Kaisa Saarinen tulee naisten kympillä viidenneksi. Hyvä suoritus kun ottaa huomioon, millaisia vaikeuksia hänellä on viime aikoina ollut. Mutta siihen suomalaismenestys toistaiseksi tyssääkin. Lumi on liian märkää, huoneilma liian kuivaa, nenästä valuu veristä räkää, nuha ja kuume vaivaavat, voitelu huonompi kuin ikinä, takatuuli kiusaa mäkihyppääjiä, monilla, myös muilla kuin suomalaisurheilijoilla flunssa on joko päällä tai ainakin aluillaan. Joukkueen lääkäri ihmettelee, että miksi kuivan huoneilman aiheuttamista ongelmista ei kerrottu ennen kilpailua, vaan vasta sen jälkeen? Huoltoautossa on ilmankostuttimia, joilla ongelman olisi voinut poistaa.

Silloin kun tunteet ovat pinnassa, tulee sanoneeksi sellaistakin mikä ehkä jälkeen päin harmittaa. Eikö hävinneiden pitäisi antaa niellä rauhassa pettymyksensä, itkeä itkunsa sen sijaan että heiltä tivataan vastauksia mitä turhanpäiväisimpiin kysymyksiin? Vai liittyykö huippu-urheilijan valmennukseen sekin, että kaikkein katkerimmalla tappion hetkelläkin toimittajien kysymyksiin on vastailtava kiltisti ja samalla pidettävä urheiluvälineissä olevia sponsoroiden mainoksia esillä määrätty aika, vaikka tekisi mieli  haistattaa pitkät koko maailmalle? Rahako siinäkin ratkaisee?     

Mutta kisoja katsellessa mieli lepää vaikkei menestystä heti tulisikaan. Kotimaan poliittiset uutiset jäävät tauolle, samoin kisajärjestelyistä kantautuvaan kielteiseen kritiikkiin ehtii paneutua myöhemmin, nyt on aika nauttia tv-kuvan välittämistä upeista urheiluareenoista! Ihailla urheilijoiden sitkeyttä niin auringonpaisteessa kuin räntäsateessa, ainoastaan silloin kun sankka sumu peittää maiseman, kilpailuja joudutaan siirtämään. Lumista maisemaa piristävät lilansävyiset kukkaornamentit ovat mielestäni onnistuneet, tuovat kesän talven keskelle. Mutta ei voi olla totta! Suomi jää vain parin sekunnin päähän pronssimitalista kun ruotsalaishiihtäjäkö päihittää Aino-Kaisan! Verenpaine kotikatsomossa kohoaa ja seuraavana päivänä kiroilen kuin "turjan lappalainen" (mistähän tuokin sanonta tulee?) kun nuori Iivo Niskanen, joka on jo melkein kiinni mitalissa, jää siitä ainoastaan 0,2 sekuntia! Ruotsi vie kaikki mitalit! Kisayleisön keskellä kuningas ja kuningatar myhäilevät tyytyväisen näköisinä.

Kisojen lomassa on isomman lapsenlapsen musiikki-ilta ja tanssinäytös, vietän omia nimi- ja syntymäpäiviäni, pyöräytän parit kasvisruoat läheiseni perheeseen saapuvalle vegetaristivieraalle. Sitten jysähtää! Onni kääntää kelkkansa! Suomen tytöt voittavat viestissä hopeaa! Samoin parisprintissä. Ja vielä samana päivänä radiossa ja televisiossa pauhaa Porilaisten marssi; Sami Jauhojärvi ja Iivo Niskanen ovat voittaneet kultamitalin! Kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Kun Leijonat hetkeä myöhemmin peittoavat kisojen isäntämaan joukkueen jääkiekossa, niin pieni ihmissydän on, että tämän enempää ilon ja  onnen sekaista jännitystä se ei enää kestä. Suljen telkkarin ja luen synttärilahjaksi saamani Virpi Hämeen-Anttilan kirjan "Tapetinvärinen" loppuun. Se on kaoottinen kuvaus kaaoksesta, faktasta ja fiktiosta, mikä päähenkilön, kirjailijan mielessä luomisprosessin aikana myllertää. Siinä lukijakin alkaa kaivella omia unohdettuja tai tukahdutettuja lapsuusmuistojaan, varsinkin jos ne ovat yhteneväisiä kirjan päähenkilön muistojen kanssa, uskoo  löytävänsä ankeuden keskeltä ilon kuten kirjan päähenkilökin lopulta löysi.

Mutta lapsuusmuistoista minut temmataan nykyhetkeen kun tulee kutsu pienemmän lapsenlapsen iltaseuraksi. Ilokseni huomaan, että matkalle lähdön säkenöivään tunnelmaan ei välttämättä tarvita ulkomaanmatkaa, ei lähtöä vieraisiin kyliin tai kaupunkeihin, piipahdus naapuripitäjässä tai bussimatka kotikaupungin lähiöstä toiseen riittää! Perillä kaikki menee muuten hyvin, mutta television katselussa tulee tenkkapoo. Ei nimittäin riitä että mummi saa katsoa sarjaohjelmansa, olisi saatava katsoa vielä olympialaisten kultajuhlatkin samaan aikaan kun lapsi haluaisi katseltavan dvd-elokuvaa. - Voithan sä katsoa ne kotona yle-areenalta, hän sanoo. Mutta kun mulle tietskan äärellä tulee helposti huono olo, sanon, selitän miten tärkeää minulle olisi nähdä siniristilipun, jota isäni, hänen isovaarinsa vuosikaudet rämpi Karjalan metsissä puolustamassa, kohoavan korkeimpaan salkoon, kuulla Maamme-laulun kaikuvan  olympiastadionilla. Hän katsoo minua sen näköisenä, että ei kai tuo mummi vain sekoa olympialaistensa kanssa, mutta pieni joutuu antamaan periksi isommalle,  mitalienjako katsotaan. Se ei kuitenkaan tunnu yhtä juhlavalta kuin olin luullut ja koska  seremonia on ollut aikataulustaan myöhässä, elokuvaa emme ehdi enää katsoa. Äiti tulee töistä ja minä lähden kotiin. Myöhemmin pyydän lapsenlapselta anteeksi käytöstäni, mitalienjaon kun voi nähdä uusintana vielä monen monet kerrat, toivon että rakastetaan silti edelleen  toisiamme. Ja hän antaa anteeksi ja lupaa rakastaa.

Olympialaiset jatkuvat. Tänään iltapäivällä Leijonat kohtaavat Ruotsin, huomenna on naisten 30 km:n hiihto, ylihuomenna miesten viisikymppiä. Ja sunnuntai-iltana kisojen päättäjäiset, joiden huhutaan olevan erilainen, mutta ainakin yhtä näyttävä spektaakkeli kuin avajaisetkin olivat. Jaa niin, se presidentin vierellä avajaissa istunut viehättävä nuori nainen? Hän ei ollut kukaan arvuuttelemistani, vaan entinen kelkkailija Irina Skvertsova, joka sai vakavat vammat Saksassa v. 2009 törmättyään toiseen kelkkailijaan eikä sen jälkeen ole pystynyt kilpailemaan. Hänet on leikattu n. 50 kertaa ja Venäjällä on kerätty rahaa hänen tukemisekseen. Lehtitietojen mukaan hän kertoo saaneensa kutsun presidentin seuralaiseksi kisakatsomoon  kaksikymmentä minuuttia ennen avajaisten alkua.