Sortuvia taloja

Ekaluokkalainen oli luonani yhden iltapäivän ja osan iltaa. Äitinsä oli sanonut, että ellei keksitä muuta tekemistä, voisimme googlettamalla etsiä pikku-kakkosen kotisivut, sieltä löytyisi puuhaa. Pah, mitään pikkukakkosia! Poika halusi pelata tietokonepeliä, jota oli kaverinsa luona pelannut, mutta jonka nimeä hän ei heti muistanut. Minusta, joka en tiedä ko. peleistä tuon taivaallista, ei ollut apua, mutta parin epäonnistuneen kokeilun jälkeen hän muisti: Miniclip! Hän klikkasi ensimmäistä vaihtoehtoa, josta yllättäen avautuikin toinen, kuulemma kiehtovampi peli kuin se mihin hän aikaisemmin oli tutustunut.

Sortuvia taloja, savuavia raunioita! Rakennuksia räjäytellään niin että tiilet lentelevät ja sakea savupilvi kohoaa korkealle ilmaan. Näyttöruudun alareunasta vyöryy pelottavan näköinen tankkeri tykinpiippu sojossa, keltainen hävittäjähelikopteri pilkkoo kerrostalojen rakenteita, rikkoo ikkunoita, valonheittäjät sinkoavat tuhoavia säteitään talojen seiniin. Taustalla kuusimetsä seisoo sentään paikallaan ja rauhallinen lumisade peittää tienoon. - Jospa nuo ovatkin purkutaloja eikä niissä asu enää ketään, yritän pehmentää tunnelmaa. - Höh, tämähän on p e l i, poika huomauttaa.

Ikävä kyllä, joillakin pelit ja todellisuus ovat menneet sekaisin ja seuraukset ovat olleet tuhoisia, ajattelin, toivoin että poika osaisi vastaisuudessakin pitää ne erossa toisistaan. - Katsottaisko välillä vaikka Aku-Ankan ja Hessun touhuja dvd:ltä, ehdotan. - Eikä, mä tykkään tästä, hän hihkuu samalla kun kokonainen kerrostalo lentää ilmaan! Onneksi tässä ei sentään surmata ihmisiä, ajattelin, annoin hänen pelata kunnes hän kyllästyi ja ehdotti, että katsotaan nyt se Aku-filmi. Kesken kaiken lankapuhelimeni soi.
- Siellä on varmaan äiti, sinä voit vastata, sanoin. Olen hänen tuttavapiirissään ainoa, jolla on vielä lankapuhelin, johon tosin ei enää soita muut kuin hänen äitinsä työpuhelimestaan ja eräs sukulaisen sukulainen silloin tällöin. Lehtitilausten kauppaajatkin ovat jo keksineet kännykkänumeroni. - Pitääkö painaa ensin jostakin? Poika kysyy. - Ei muuta kuin nostat vain kuulokkeen korvallesi ja sanot nimesi. - Pitääks tätäkin pitää vähän kauempana korvasta niin kuin sä olet käskenyt kännykkää pitää? - Voit pitää, vaikka siitä ei ehkä saakaan säteilyä niin kuin kännykästä saattaa saada, opastan. Hän sanoo reippaasti nimensä, ojentaa sitten kuulokkeen minulle. - Mummi, tää on sulle, hän kuiskaa.

Voi ei..."peräkamaripoika" Pohjanmaalta! Hän ei ole soittanut sen jälkeen kun vuosi, pari sitten suuttua tuiskahti jostakin. Oli muka muistanut että minulla on näihin aikoihin syntymäpäivä ja halusi onnitella. Minusta tuntui, että hänellä olisi ollut muutakin asiaa, mutta sovimme että hän soittaa seuraavana iltana uudestaan.- Mä luulin ensin että se on isi, oli vähän samanlainen ääni, poika sanoi. - Tämä setä on mummin puhelinystävä, jonka kanssa ei olla koskaan tavattu toisiamme. - Höh, miten te sitten voitte olla puhelinystäviä vaikka ette ole edes nähneet toisianne? Poika ihmettelee. - Se on pitkä tarina, jonka kertomiseen ei nyt aika riitä, vuosien mittaan ihmisille voi kehittyä monenlaisia ystävyyksiä, tuttavuuksia, selitän. Syönnin jälkeen patistan pojan läksyjen ääreen. Sitten hän pyytää minua kertomaan, mitä hassua hän sanoi ja teki silloin kun oli pieni. Onneksi olen pitänyt tapaamisistamme päiväkirjaa, josta luen hänelle otteita. Äiti, joka hänkin on jo soittanut lankapuhelimeen, lähettää viestin, että on tulossa poikaa hakemaan. Hänen lähdettyään minulla on iloinen, hyvä lämmin olo, kiitollisuus siitä että tuo ihana pieni poika kuuluu elämääni, tunnen itsekin nuortuneeni.

Seuraavana iltana puhelinystävä soittaa. Hänellä on suru-uutinen: Yhteinen tuttavamme, nuoruudenrakkauteni on kuollut. En heti tiedosta tapahtunutta, juttelemme niitä näitä. Nuoruudenrakkaus, ihastus, epätodellisen romanttisten unelmieni kohde, jonka kanssa emme vuosikymmeniin olleet tienneet toisistamme, ennen kuin 1990-luvulla kyseisen puhelinystävän välityksellä tapasimme uudestaan. Romanssia meidän välillemme ei enää syntynyt, olimme ystäviä. Tapailimme, soittelimme kunnes hänen sairastumisensa myötä tapaamiset jäivät, puhelut harvenivat. Viimeksi puhuimme puhelimessa viime syksynä, joulutervehdykseeni hän ei enää reagoinut.

Myöhemmin illalla suru tavoittaa minut, sen pehmeä tumma vaippa leviää ylleni. Elämän suuruus, syvyys ja kauneus ovat siinä hetkessä läsnä. Poltan kynttilää, muistelen tapaamisiamme, sekä nuoruudenaikaisia että näitä myöhempiä, selaan niitä kuin vanhoja valokuvia. Surullista, haikean, kipeän kaunista kaikki. Kuuntelen musiikkia, tällä kerralla en klassista, vaan vanhoja iskelmiä. Olavi Virran laulama Hopeinen kuu palauttaa mieleeni erään kaukaisen elokuun illan järven rannalla, tanssilavan luona edesmenneen nuoruudenrakkauteni seurassa. Olin silloin yhdeksäntoista, hän neljä vuotta minua vanhempi. Itkuinen olo. Sytytän tänä iltanakin kynttilän hänen muistokseen.

Kestävyyslaji

Kaikkine vääntöineen, taivutuksineen, kumarruksineen, kääntöineen pukeutuminen pakkaseen, vaikka vain kauppareissulle, on kestävyyslaji joka vaatii kovaa kuntoa. Ja kun kaikki housut nutut, sukat kengät huivit ja myssyt on pyntätty päälle, on vielä kumarruttava kiinnittämään liukastumis esteet kengän kantoihin ja sipsuteltava varpaisillaan ettei nastoista jää jälkiä eteisen lattiaan. Sitten parit lapaset päällekkäin, sauvat käteen ja menoksi. Vaihtelun vuoksi tai siksi, ettei muuttuisi kokonaan kepilliseksi, sauvat voi välillä jättää kotiin.

Repun äheltäminen selkään ja selästä pois kun takin kangas on paksua luistamatonta junturaa, vaatii
erinäisiä voimisteluasentoja sekin. Parikymmentä vuotta sitten hankittu takki kovettuu, paukkuu ja poksahtelee pakkasessa, mutta turkisreunainen huppu on paremman mallinen kuin muissa takeissani. Sen kun vetää korvaläppälippiksen päälle, ei näkyviin jää juuri muuta kuin nenä. Tarvittaessa senkin voi peittää kaulaan sidotun villahuivin päällä tai puhallella kirpakkaa pakkasilmaa lapasten läpi. Kotiin palattua vaatteista kuorituminen on sitten aivan oma, joskin hiukan kevyempi tai ainakin mieluisampi ohjelmanumeronsa.

Kaikkein kovimpia pakkasia varten vaatekomerossani on neljännesvuosisata sitten hankittu täyspitkä
vaalea untuvatakki, joka päällä olen kuin kävelevä Michelinin talvirengasmainos. Ulkona ihanan lämmin, mutta sisätiloissa esim. ostoksia tehdessä se päällä tulee kuuma. Se on edelleen hyväkuntoinen, koska läheskään joka talvi en ole tarvinnut käyttää sitä lainkaan. Kerran pesin sen taloyhtiön pesutuvassa. Säikähdin kun untuvat olivat paksuina paakkuina takin helmoissa, mutta kun kävin kuivauksen aikana tämän tästä pöyhimässä takkia, siitä tuli uuden veroinen.

Parinkymmenen asteen pakkaseen vedoten aion tänä(kin) iltana lintsata kielitunnilta. Suurempi syy lienee kuitenkin luontainen laiskuuteni, jonka harrastamiseen tässä elämäntilanteessa on myös ihana oikeus. Onneksi kävin äänestämässä ennakkoon, joten olkoon sunnuntaina vaikka millainen tulipalopakkanen, tämä täti se vain odottelee kotona telkkarin ääressä, kumpi pääsee/joutuu kuudeksi vuodeksi Linnaan, Jenni vaiko Antonio.