Jouluaattona pukki oli lähettänyt eukkonsa meille, mutta itse se hiihteli Sairasen peltojen takana vielä kevättalvellakin. Pukin punainen takki ja valkoinen karvalakki näkyivät kaukaa peltojen takaa. Kun minä hiihdin pellolla, pukki hiihti kanssani samaan tahtiin, kun pysähdyin, sekin pysähtyi. Sitä jatkui monena päivänä. No onhan kumma, ettei se lakkaa hiihtämästä! Hiihdin niin lujaa kuin lenkkisuksillani pääsin. Pukki myös. Pysähtyi kun minäkin pysähdyin. Vai onko se sittenkään pukki? Jos se onkin - kummitus!
- Tuola pellon takana joku hiihtää miun kanssa yhtä matkoo, kerroin kotona. Ensin ne eivät olleet tietääkseenkään, mutta viimein isä päättää lähteä katsomaan, että kuka kumma siellä nyt hiihtää. Panee sukset jalkaansa, hiihtää kanssani Sairasen pellolle.
- Tuolla se tuas on, kuiskaan.
- Voi hyvä laps, kilometripylöväshän tuo on! Isä saa naurunsa lomasta sanottua. Punaiseksi maalattu kilometritolppa, valkoinen, keskeltä taitettu laudanpätkä tolpan päässä. Siihen oli mustin numeroin merkitty, minkä verran seuraavaan kylään oli vielä matkaa. Kun laudan päälle satoi lunta, kaukaa katsottuna se näytti valkoiselta karvahatulta.
Katkelma pari vuotta sitten omalle lähipiirilleni painattamastani sukukirjasta. Aikomus oli jatkaa tarinaa, mutta koska tämä vahingossa singahti blogiini jo nyt, jääköön näin lyhyeksi.
Kirjoitan myöhemmin jatko-osan erikseen.
Ja tässä se tulee:
TALVINEN TARINA OSA II
Hiihtäessäni sukset menivät joskus ristiin tai jalka lipsahti hankeen. Kerran kippurakärkinen lapikkaani upposi niin syvälle lumeen, että en saanut sitä sieltä pois. Kun sukkanauhalla kiinnitetty pitkä harmaa villasukka valahti alas päin, jäi sen ja housun lahkeen väliin paljas kohta, jonka lumi kihelmöitti punaiseksi. Ähellän talvipalttoo päällä lapikasjalkaani lumihangesta. Ei onnistu.
- Voi vuoressa kiikkuva perkele!
Johan irtosi jalka lapikkaasta! Sain viimein keinoteltua lapikkaankin pois lumesta, hiihdin pihaan, puhdistin lumipaakut suksien pohjista, asetin sukset ja sauvat tuvan seinää vasten, menin sisälle. Tuhersin itkua. Olin muistanut, miten sellaiselle käy joka kiroaa. Jumala ottaa siltä kielen pois! Suutari-isälläni oli tapana kirota samalla tavalla kun työ ei mennyt mieltä myöten, paiskata kengän tekele nurkkaan. Mutta sillä oli kieli tallella, Jumalan rangaistus koskisi siis vain lapsia.
- No, mikäs nyt on? Isä kysyy työnsä äärestä.
- Miulta...piäs noitu, nyyhkäisen.
- Vai sillä lailla! Isä nousi seisomaan, otti remmin käteensä ja selkään tuli että soi!
"Rehellisyys maan perii", mutta sanonko minä, miten rehellisen käy? Hänet perii hukka. Sen opin jo silloin, vaikka tajusin todeksi paljon myöhemmin. En sittenkään ole varma, sainko noitumisesta selkääni vaiko vain nuhteita. Mutta jos valehteli, karkasi naapuriin ja viipyi siellä yli ruoka-ajan tai piiloutui tuvan taakse eikä vastannut kun huudeltiin, selkäsauna oli varma.
keskiviikko 16. helmikuuta 2011
perjantai 11. helmikuuta 2011
Viipyilevät katseet
Kyllä on tylsäksi mennyt työssä käynti kun ei enää voi ottaa kohteliaisuuksia vastaan eikä flirttailla itse, kirjoitti joku nainen paikallislehden tekstareissa. Niinpä. Televisiossa j0ku herra oli haastateltavana ministeriössä paljastuneesta, vuosia kestäneestä seksuaalisesta häirinnästä.
Niin että millaisesta häirinnästä onkaan kyse? Noo, kaksimielisiä alapääjuttuja, fyysistä koskettelua, viipyileviä katseita...
Ei voi olla totta! Sen nyt vielä minun kaltaiseni, ihanan vapaamielisissä yhteisöissä työuransa tehnytkin ymmärtää, että jatkuvasti kerrotut alapäävitsit kuvottavat eikä käpelöintiä voi eikä tarvitse sietää, mutta nuo viipyilevät katseet! Onko ensiksikään varmaa, että viipyilevä katse on yhtä kuin ihaileva tai seksuaalisesti vihjaileva katse? Viipyillen voi katsoa toista ihmistä vaikkapa tämän omituisen näköisen vaatetuksen, hapsottavien hiusten, suttuisen meikin, pyyheliinan kokoisen karmean värisen solmion tai liian kovalla äänellä kailottamisen vuoksi.
Niin että on siinä miespololla miettimistä, mihin silmänsä laittaa kun työtoveri istuu viereisellä tuolilla tissien vako näkyvissä ja minihameen alta tunkevat satiinisukkahousujen verhoamat reidet ristikkäin. Ja kun daami sitten nousee ja kumartuu hänen puoleensa vaikkapa jotain paperia ojentamaan, ovat kaula-aukosta pullottavat rinnat kuin vastapaistetut sämpylän puolikkaat siinä käden ulottuvilla! Mutta pidä kielesi ja näppisi kurissa! Ja tuijota vaikka vastapäiseen seinään, sillä sekuntia pitempi silmiin katsominen saatetaan näinä aikoina tulkita seksuaalisesti häiritseväksi viipyileväksi katseeksi. Ja sinä nainen, älä suin surminkaan huomauta miehen uusista, pukevista silmälaseista ja vilkaise hänen hyvin muodostunutta takalistoaan, mikäli virttyneiden lökäpöksyjen alta havaitset sellaisen häämöttävän, vasta kun olet varmistanut, että kukaan ulkopuolinen ei taatusti ole näkemässä.
Mutta miten tulee toimia jos nyt vaikkapa lähikaupan kassajonossa joku mies luo minuun viipyilevän katseen? Ottaako yhteyttä poliisiin vai tasa-arvovaltuutettuun? Mutta eihän se ole työpaikalla tapahtuvaa seksuaalista häirintää. Ai ei vai? Onhan se sen kassaneidin työpaikka sekin. Ai että minäkö olen muka käsittänyt väärin koko asian? No, oikein tai väärin, eipä minuun taideta enää luoda sellaisia viipyileviä katseita, joihin voisi tulkita sisältyvän seksuaalisesti vihjaavan ajatuksen, niin kovasti kuin sitä toivoisinkin.
Niin että millaisesta häirinnästä onkaan kyse? Noo, kaksimielisiä alapääjuttuja, fyysistä koskettelua, viipyileviä katseita...
Ei voi olla totta! Sen nyt vielä minun kaltaiseni, ihanan vapaamielisissä yhteisöissä työuransa tehnytkin ymmärtää, että jatkuvasti kerrotut alapäävitsit kuvottavat eikä käpelöintiä voi eikä tarvitse sietää, mutta nuo viipyilevät katseet! Onko ensiksikään varmaa, että viipyilevä katse on yhtä kuin ihaileva tai seksuaalisesti vihjaileva katse? Viipyillen voi katsoa toista ihmistä vaikkapa tämän omituisen näköisen vaatetuksen, hapsottavien hiusten, suttuisen meikin, pyyheliinan kokoisen karmean värisen solmion tai liian kovalla äänellä kailottamisen vuoksi.
Niin että on siinä miespololla miettimistä, mihin silmänsä laittaa kun työtoveri istuu viereisellä tuolilla tissien vako näkyvissä ja minihameen alta tunkevat satiinisukkahousujen verhoamat reidet ristikkäin. Ja kun daami sitten nousee ja kumartuu hänen puoleensa vaikkapa jotain paperia ojentamaan, ovat kaula-aukosta pullottavat rinnat kuin vastapaistetut sämpylän puolikkaat siinä käden ulottuvilla! Mutta pidä kielesi ja näppisi kurissa! Ja tuijota vaikka vastapäiseen seinään, sillä sekuntia pitempi silmiin katsominen saatetaan näinä aikoina tulkita seksuaalisesti häiritseväksi viipyileväksi katseeksi. Ja sinä nainen, älä suin surminkaan huomauta miehen uusista, pukevista silmälaseista ja vilkaise hänen hyvin muodostunutta takalistoaan, mikäli virttyneiden lökäpöksyjen alta havaitset sellaisen häämöttävän, vasta kun olet varmistanut, että kukaan ulkopuolinen ei taatusti ole näkemässä.
Mutta miten tulee toimia jos nyt vaikkapa lähikaupan kassajonossa joku mies luo minuun viipyilevän katseen? Ottaako yhteyttä poliisiin vai tasa-arvovaltuutettuun? Mutta eihän se ole työpaikalla tapahtuvaa seksuaalista häirintää. Ai ei vai? Onhan se sen kassaneidin työpaikka sekin. Ai että minäkö olen muka käsittänyt väärin koko asian? No, oikein tai väärin, eipä minuun taideta enää luoda sellaisia viipyileviä katseita, joihin voisi tulkita sisältyvän seksuaalisesti vihjaavan ajatuksen, niin kovasti kuin sitä toivoisinkin.
tiistai 8. helmikuuta 2011
Pitkin askelin
Olin ostamassa talvikenkiä, joilla olisi hyvä käydä lenkillä ja joissa olisi samanlainen, liukastelun estävä pohjakuviointi, jollainen sisareni kengissä oli. Samanlaista ei löytynyt, mutta myyjä, nuori nainen vakuutti esittelemiensä kenkien pohjamateriaalin ja kuvioinnin olevan niin pitävät, että "mummojarruiksi" kutsumiani piikitettyjä liukuesteitä ei näiden kenkien kanssa tarvitsisi käyttää. Hän kehotti kävelemään pitkin voimakkain askelin eikä sillä lailla varovasti töpötellen niin kuin oli monen kypsään ikään ehtineen nähnyt liukkailla kaduilla etenevän. Ja onhan se matemaattisesti ajatellenkin niin, että mitä pitempään jalka on ilmassa, sitä pienempi mahdollisuus sillä jalalla on samaan aikaan liukastella, totesimme.
Niinpä sitten lähdin lenkille ilman kengän kantojen alle kiinnitettäviä liukastumisesteitä. Oli satanut paksulti uutta lunta eikä keli näyttänyt kovin liukkaalta. Mutta antaas olla kun pitkin voimakkain askelin harpoin pihasta kadulle johtavaa loivaa mäkeä alas, kengän kanta lipsahti niin että olisin lentänyt pyllylleni ellen viime hetkellä olisi saanut tukea kävelysauvoistani. Sauvakävely, mikä siunattu keksintö! Ja kenkiin kiinnitettvät liukuesteet toinen. Olen taas alkanut käyttää niitä niin hankalat kuin ne sisätiloihin mennessä ovatkin. Joskus riisun ne pois, mutta useimmiten annan olla jalassa ja pehmoisen näköisillä lattioilla, kuten omassa eteisessäni ja talon ala-aulan mattojen välisellä kaistalla sipsutan varpaisillani.
Sen jälkeen kun luin lehdestä, että uusimpien tutkimusten mukaan ihmisen jäljellä olevat elinvuodet voi arvioida hänen kävelynopeudestaan, olen alkanut kulkea myös entistä vauhdikkaammin.
Kirjoittaminen suoraan "lakanaan" on siinä määrin työlästä, että juttu jääköön näin lyhyeksi varsinkin kun olen parin tunnin perästä lähdössä tilaisuuteen, jossa olen luvannut pitää esitelmän. Että ei muuta kuin pitkin voimakkain askelin vauhdikkaasti eteen päin!
Niinpä sitten lähdin lenkille ilman kengän kantojen alle kiinnitettäviä liukastumisesteitä. Oli satanut paksulti uutta lunta eikä keli näyttänyt kovin liukkaalta. Mutta antaas olla kun pitkin voimakkain askelin harpoin pihasta kadulle johtavaa loivaa mäkeä alas, kengän kanta lipsahti niin että olisin lentänyt pyllylleni ellen viime hetkellä olisi saanut tukea kävelysauvoistani. Sauvakävely, mikä siunattu keksintö! Ja kenkiin kiinnitettvät liukuesteet toinen. Olen taas alkanut käyttää niitä niin hankalat kuin ne sisätiloihin mennessä ovatkin. Joskus riisun ne pois, mutta useimmiten annan olla jalassa ja pehmoisen näköisillä lattioilla, kuten omassa eteisessäni ja talon ala-aulan mattojen välisellä kaistalla sipsutan varpaisillani.
Sen jälkeen kun luin lehdestä, että uusimpien tutkimusten mukaan ihmisen jäljellä olevat elinvuodet voi arvioida hänen kävelynopeudestaan, olen alkanut kulkea myös entistä vauhdikkaammin.
Kirjoittaminen suoraan "lakanaan" on siinä määrin työlästä, että juttu jääköön näin lyhyeksi varsinkin kun olen parin tunnin perästä lähdössä tilaisuuteen, jossa olen luvannut pitää esitelmän. Että ei muuta kuin pitkin voimakkain askelin vauhdikkaasti eteen päin!
torstai 3. helmikuuta 2011
Aivovoimistelua
- Katsoisitko vähän tätä mun ristikkoa? En ymmärrä, miten tähän voi tulla "kataa", vaikka muuten tään pitäisi kai olla oikein. - Eihän siihen tule kuin "katua" ja uusi vuosi on "tulossa" eikä "talossa", mies sanoo. Ja kun tässä kuvassa on talvi, ei sana silloin ole "kesä", vaan "keli" ja siitä taas seuraa että tämä ei ole "aasa", vaan...
- Aasi, sanon hiljaa.
Edellä käyty keskustelu on päiväkirjastani vuodelta 1992. Sen jälkeen olen kehittynyt ristikkojen ratkojana niin että ainoastaan iltapäivälehden vaikeinta sanaristikkoa en ole koskaan saanut kokonaan täytetyksi.
Lasteni isä oli innostunut myös tietokilpailuista, oli mukana telkkarin Lauantaileikeissä ja Mega visassa taisi olla kaksikin kertaa. Kotona hän piti tietokilpailuja, joista minä, perheen oppimattomin pysyttelin sivussa. Mutta kun lapset olivat lähteneet maailmalle ja kotona oli enää ainoastaan kissa ja minä, molemmat yhtä tyhmiä, tietokilpailuja pidettiin vain joillekin vieraille ja kotona piipahtaneille lapsille, jotka osallistuivat niihin kohteliaasti, mutta enemmän tai vähemmän kärsivän näköisinä. Tosin ei kai kissaa sovi tyhmäksi kutsua, päin vastoin, hän makaili ylimielisen näköisenä ikkunalaudalla ja myhäili viiksiensä suojassa ihmisten tyhmille touhuille. Mutta kun muita kilpailutettavia ei muutamaan päivään ilmaantunut, sanoin että okei, kysele sitten minulta! Ja kummasti sitä oli elämän kiertokoulussa erilaista tietoa tarttunut mukaan, niin että sain kilpailukysymyksiin yllättävän monta vastausta oikein ja loput pistin intuitiotani noudattaen arvaamalla eri vaihtoehtojen välillä.
Ristisanojen ja tietokilpailujen ohella kirjoittamisen ja kieliopintojen tiedetään olevan hyvää aivovoimistelua. Sukututkimuskurssilta palatessani tapasin kansalaisopiston vaatenaulakolla iäkkäänpuoleisen tutun naisen, joka kertoi olevansa menossa ranskantunnille.
Ehkä itsekin ensi syksynä jatkan kieliopintoja, sillä sukututkimus ei sittenkään taida olla mun juttuni. Mielenkiintoni ja kärsivällisyyteni eivät riitä vanhojen rippi- ym. kirjojen tutkimiseen. Mutta kurssilla olen oppinut, miten ja mistä erilaisia tietoja voi hakea jos mielenkiinto vaikka myöhemmin heräisi. Tällä hetkellä olen enempi kiinnostunut vielä elossa olevista ihmisistä kuin manan majoille menneistä kaukaisista sukulaisista. Olen siis mieluummin tarinoitsija kuin tutkija. Nyky-yhteiskunnassa tutkijoita riittää muutenkin joka lähtöön, mistä ihmeestä niille kaikille riittää tutkittavaa?
- Noo, voihan sitä tutkia vaikkapa, että miksi ensimmäisen kerroksen asukkaat käyttävät vähemmän hissiä kuin ylempänä asuvat, toimittajaksi opiskeleva siskonpoika lohkaisi pari suvea sitten kun vietimme leppeän lämmintä kesäpäivää heidän metsämökkinsä pihalla, vahvan kahvin ja jäätelöllä ja kermavaahdolla täytetyn, puurtarhamansikoilla höystetyn marenkikakun kirvoittaessa keskustelun kulkua.
- Aasi, sanon hiljaa.
Edellä käyty keskustelu on päiväkirjastani vuodelta 1992. Sen jälkeen olen kehittynyt ristikkojen ratkojana niin että ainoastaan iltapäivälehden vaikeinta sanaristikkoa en ole koskaan saanut kokonaan täytetyksi.
Lasteni isä oli innostunut myös tietokilpailuista, oli mukana telkkarin Lauantaileikeissä ja Mega visassa taisi olla kaksikin kertaa. Kotona hän piti tietokilpailuja, joista minä, perheen oppimattomin pysyttelin sivussa. Mutta kun lapset olivat lähteneet maailmalle ja kotona oli enää ainoastaan kissa ja minä, molemmat yhtä tyhmiä, tietokilpailuja pidettiin vain joillekin vieraille ja kotona piipahtaneille lapsille, jotka osallistuivat niihin kohteliaasti, mutta enemmän tai vähemmän kärsivän näköisinä. Tosin ei kai kissaa sovi tyhmäksi kutsua, päin vastoin, hän makaili ylimielisen näköisenä ikkunalaudalla ja myhäili viiksiensä suojassa ihmisten tyhmille touhuille. Mutta kun muita kilpailutettavia ei muutamaan päivään ilmaantunut, sanoin että okei, kysele sitten minulta! Ja kummasti sitä oli elämän kiertokoulussa erilaista tietoa tarttunut mukaan, niin että sain kilpailukysymyksiin yllättävän monta vastausta oikein ja loput pistin intuitiotani noudattaen arvaamalla eri vaihtoehtojen välillä.
Ristisanojen ja tietokilpailujen ohella kirjoittamisen ja kieliopintojen tiedetään olevan hyvää aivovoimistelua. Sukututkimuskurssilta palatessani tapasin kansalaisopiston vaatenaulakolla iäkkäänpuoleisen tutun naisen, joka kertoi olevansa menossa ranskantunnille.
Ehkä itsekin ensi syksynä jatkan kieliopintoja, sillä sukututkimus ei sittenkään taida olla mun juttuni. Mielenkiintoni ja kärsivällisyyteni eivät riitä vanhojen rippi- ym. kirjojen tutkimiseen. Mutta kurssilla olen oppinut, miten ja mistä erilaisia tietoja voi hakea jos mielenkiinto vaikka myöhemmin heräisi. Tällä hetkellä olen enempi kiinnostunut vielä elossa olevista ihmisistä kuin manan majoille menneistä kaukaisista sukulaisista. Olen siis mieluummin tarinoitsija kuin tutkija. Nyky-yhteiskunnassa tutkijoita riittää muutenkin joka lähtöön, mistä ihmeestä niille kaikille riittää tutkittavaa?
- Noo, voihan sitä tutkia vaikkapa, että miksi ensimmäisen kerroksen asukkaat käyttävät vähemmän hissiä kuin ylempänä asuvat, toimittajaksi opiskeleva siskonpoika lohkaisi pari suvea sitten kun vietimme leppeän lämmintä kesäpäivää heidän metsämökkinsä pihalla, vahvan kahvin ja jäätelöllä ja kermavaahdolla täytetyn, puurtarhamansikoilla höystetyn marenkikakun kirvoittaessa keskustelun kulkua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)