Luokkaretki

Laalin Ahvenanmaa-kuvausten innoittamana aloin katsella lähes 30 vuotta sitten tehdyn luokkaretken enemmän tai vähemmän epätarkkoja, albumin lehdille tiukasti liimattuja valokuvia. Mukana on myös kolme kuvakorttia, joista yhden takana lukee Godby. Yövyimme kuvan esittämässä, kaupungin ulkopuolella olevassa isossa punaisessa hotellirakennuksessa. Toinen kuva on Jomalan kirkosta, kolmannessa, pyöreässä kortissa on kuvia Maarianhaminasta, mm. mäellä olevasta kaupungintalosta (?), jonka edustalla levittäytyvässä puistossa on kauniita kukkaistutuksia.

Sain lähteä peruskoulun seitsemännellä luokalla olleen poikani luokkaretkelle valvojaksi sillä ehdolla, että en paljastaisi olevani hänen äitinsä! Ei siis kovin mairittelevaa. Lisäksi valvojina oli erään tytön äiti ja toisen tytön isä sekä pari tukioppilasta. Luokan opettaja oli keski-ikäinen mukavan oloinen nainen.

Matkustimme lauantaina 14.5.1983 m.s. Viking Sallyllä Maarianhaminaan. Eräässä kuvassa poikani tähyilee kaupungin komeilta kallioilta merelle, jossa lipuu kaunis valkoinen alus. - Onko se Silja Line? Opettaja kysyy. - Höh, tommonen purkki! Silja Line...hi hi hi, ope on ihan hoopo, pojat tirskuvat keskenään. Albumin välistä löytyy myös esite museolaiva Pommernista, joka samoin kuin merimuseo kiinnostivat nimenomaan poikia. Tytöt taisivat vaikuttua enempi lintusaaren riikinkukosta, joka suvaitsi levittää upean pyrstönsä ihailtavaksemme. Kastelholman keskiaikaisesta
linnasta ja St. Göranin kirkosta on myös esite, joten ilmeisesti olemme käyneet niissäkin. Lauantai-iltana lapset saivat pari tuntia vapaata, jonka ajan me aikuiset kuljeskelimme kaupungilla
keskenämme. Valokuvassa olemme pysähtyneet ihailemaan kadun varteen pysäköityä vanhaa autoa, jonka merkkiä en osaa tunnistaa. Samalla tietenkin silmäilimme vaivihkaa, näkyisikö tenavia missään, mutta ihmeen taitavasti kokonainen luokka oli osannut kadota Maarianhaminan hiirenhiljaiseen kevätiltaan, olen kirjoittanut kuvan vierelle.

Matkaesitteen mukaan hotellissamme oli sekä baari että ravintola. Kyllä, mutta ne olivat kiinni.
"Uima-allas hotellin edustalla." Kyllä, mutta siinä ei ollut vettä. Matkailukausi ei ollut vielä alkanut. Sunnuntaiaamuna ajoimme toivorikkaina retkeilymajalle, jossa matkatoimiston antamien tietojen mukaan piti olla sekä ruokaa että juomaa. Kyllä, mutta maja avattaisiin vasta 15.6. Olimme kuukautta liian aikaisin! Valokuvassa seison toisen äidin kanssa jonkin linnoituksen edessä harvaoksaisen männyn juurella. Kaksi väsynyttä "valvojaa" luolilla, josta lapset löysivät kivoja kiipeilypaikkoja. Me äidit marisimme, ettemme ole vieläkään saaneet aamukahvia... Ei edes se, että sää oli kaunis ja aurinkoinen, meri-ilma raikasta ja kevyttä hengittää, paljon helpottanut tilannetta.  Onneksi bussinkuljettaja tiesi hyvän huoltoaseman baarin, joka OLI AUKI! Sämpylä- ja pullahyllyköt tyhjenivät vauhdilla. En muista, miten lauantai-illan ruokailumme oli järjestynyt, olimmeko kierrelleet bussilla etsimässä ruokapaikkaa vai oliko kotoa mukaan otettuja eväitä vielä jäljellä sen verran, että niillä selvittiin yön yli.

- Ja nyt menemme tutustumaan kauniiseen Jomalan kirkkoon, opettaja ilmoittaa baariaamiaisen
jälkeen. - Säähän lupasit, ettei kirkkoja ja museoita! Ja nyt me kuiteski kierretään kirkosta kirkkoon, lapset märisivät. - Ne ketkä eivät halua tulla kirkkoon, saavat jäädä autoon, ketkä haluavat tulla mukaan, tulkoot, opettaja myöntyi. Neljä tuli. Laivalla opettaja tuli huolestuneen näköisenä luokseni, pyysi minua tulemaan mukaansa. Hän oli nähnyt kahden tytöistä juttelevan jonkun tuntemattoman aikuisen miehen kanssa ja menneen miehen mukana tämän hyttiin! Opettaja ehdotti että hakisimme kaikessa hiljaisuudessa heidät sieltä pois. En muista, pyysimmekö laivan henkilökunnasta jonkun mukaamme vai menimmekö kaksissa naisin koputtamaan hytin oveen. Tytöt istuivat miehen seurassa colalasit edessään. Oliko pikkuisella pöydällä ehkä pullo jotain väkevämpääkin, en muista. Opettaja käski tyttöjä lähtemään mukaamme ja he tottelivat kiltisti. Eniten opettajaa tuntui järkyttävän se, että tytöt olivat ns. hyvästä perheestä, olikohan toinen peräti papin tytär!

Kirjoitin retkestä selostuksen päiväkirjaani, mutta jostain syystä olen hävittänyt juuri siltä vuodelta
kertovan kirjan. Vanhoja päiväkirjoja ei pitäisi hävittää, ellei sitten samalla hävitä niitä kaikkia.

Kalamarkkinoiden kaunein

"Te olitte kalamarkkinoiden kaunein", sanoo vanha mies vanhalle vaimolleen aina kun he ovat olleet kutsuilla, joilla on ollut muitakin naisia.

Sitaatti on Johanna Adorjánin "Rakkaudessa erottamattomat" nimisestä kirjasta, jossa hän kertoo unkarinjuutalaisten isovanhempiensa tarinan. Isoisä oli selvinnyt hengissä keskitysleiriltä ja vuonna 1956 nelihenkinen perhe oli paennut Unkarista Tanskaan. Kirjan kirjoittaja Johanna Adorján on vuonna 1971 Tukholmassa syntynyt pojantytär.

Syy, miksi hän alkoi tutkia isovanhempiensa elämää, on heidän koko maailmaa kuohuttanut kuolemansa 1990-luvun alussa. Sitä ennen, lasten aikuistuttua isoäiti oli täysin omistautunut miehelleen, joka vakavasti sairastuttuaankaan ei ollut lakannut latelemasta kohteliaisuuksiaan. Esimerkiksi kun isoäiti oli poiminut puutarhasta ison kimpun ruusuja, laittanut ne maljakkoon ja sanonut isoisälle: "Katsokaa! Eivätkö ne tuoksukin hyvälle," tämä oli nuuhkinut niitä ja sanonut: " Mmm... miten kauniita ne ovat. Yhtä kauniita kuin Te." Koko pitkän avioliittonsa ajan puolisot olivat teititelleet toisiaan. Tosin olivat heidän keskustelunsa välillä olleet kipakoitakin. Autossa pelkääjän paikalla istunut isoäiti oli saattanut huomauttaa: "Mutta Pista, katsokaa nyt vähän miten ajatte!"

Kirjasta ei selviä, onko "kalamarkkinoiden kaunein" unkarilainen sanontatapa vai oliko isoisä keksinyt sen itse. Hänellä oli muutenkin omintakeinen huumorintaju. Kylpyhuoneen seinään, vessanpytyn viereen hän oli kiinnittänyt lapun: "Pelastusliivi istuimen alla." Mutta nyt hän oli parantumattomasti sairas, elinaikaa oli enää vähän jäljellä eikä isoäiti voinut kuvitella jatkavansa elämäänsä ilman häntä. Niinpä hän, vielä terve ja elinvoimainen nainen oli päättänyt kuolla yhdessä miehensä kanssa. Ensin isoisä oli vastustellut, mutta viimein myöntynyt isoäidin ehdottamaan kaksois itsemurhaan.

Ehkä kirjan lukukokemus olisi ollut miellyttävämpi jos tarinan loppu ei olisi ollut edeltä käsin tiedossa, mutta koska kyseessä on enempi dokumentti kuin romaani, se kerrotaan jo kansilehdellä. Ajankohdaksi he olivat valinneet syksyisen sunnuntai-illan. Juuri tuona samana päivänä isoäiti oli poiminut puutarhasta ison kimpun punaruusuja ja esitellyt niitä miehelleen, laittanut sitten maljakon olohuoneen pöydälle. Aamupäivällä he olivat vieneet koiran tuttavan luokse hoitoon, kertoneet lähtevänsä käymään Münchenissä, jossa pojan perhe tuolloin asui. He olivat kuunnelleet lempimusiikkiaan samalla kun isoäiti oli tehnyt pieniä joulupaperiin käärittyjä paketteja, muistolahjoja jälkeenjääville. Ulko-ovi oli lukittu, kaikissa huoneissa paloi valo kun he joivat hiukan teetä ja söivät paahtoleipää, minkä jälkeen isoisä puki pyjaman ja isoäiti kaikkein kauneimman yöpaitansa ja he asettuivat käsi kädessä vieretysten nukkumaan. Sitä ennen he olivat ottaneet Amerikasta tilaamassaan kirjassa mainitut tappavat aineet.

Omaiset alkoivat huolestua kun he eivät vastanneet puhelimeen ja pyysivät lukkoseppää rikkomaan ulko-oven lukon. Jostakin lipaston päältä oli löytynyt lapsille kirjoitettu viesti: "Elimme yhdessä, lähdimme yhdessä. Rakastimme teitä kovasti. Mami." Jälkeen jääneiden kysymykseen siitä, mikä oli syy heidän tekoonsa, on löydetty vain yksi vastaus: "Heidän suuri rakkautensa."

Luin kirjan loppuun toissa iltana. Olin eilen aamulla herätessäni vielä sen tunnelmissa kun silmiini osui paikallisen valtalehden sivulta: "VAGINAN VALLANKUMOUS." Naistenpäivän merkeissä lehdessä esiteltiin uunituore kirja "Pimppini on valloillaan". Hulvattomasta nimestään huolimatta kirjan kerrotaan olevan asiapitoinen, "naisten kirjoittama raju kokoelma seksuaalisesta vallankäytöstä." Muun muassa Rosa Liksom kertoo "Kiitti vitusti"-novellissaan joutuneensa poliisin mielivallan uhriksi kun oli ollut matkalla Tanskasta Suomeen vastaanottamaan hänelle myönnettyä kirjalllisuuspalkintoa. En ole aikeissa lukea kirjaa, lehtiselostus ja aamutelevision katsaus riittää, on muutenkin hiukan hämmentynyt olo; millä vuosisadalla minä oikein elän, millä haluaisin elää?

Lottovoitto

Olen viettänyt koko tämän kauniin talvipäivän sisätiloissa, pessyt koneellisen pyykkiä, viimeistellyt lapsenlapsen villapaidan ja rahdannut eteisen komeroiden rättikasoja parvekkeelle tuulettumaan ja takaisin. Enkä edes yhtä ainutta muotopuoleksi venynyttä virttyneen näköistä lumppua, teepaitaa tai muuta raatsinut heittää pois tälläkään kertaa, vaan viikkasin kauniisiin pinoihin hyllyille takaisin, kun koskaan ei tiedä, mitä milloinkin sattuu tarvitsemaan...

Oli aikomus juoda päiväkahvitkin parvekkeella, mutta on vielä hiukka liian kylmää. Ja pakkasta luvattu koko viikoksi, joten jäälohkareiden, sekä katolta tippuvien että kadulle kivettyneiden kokkareiden sulamisesta ei tietoakaan! Etu- ja takapihan ulko-ovissa on jo muutaman päivän ollut lappu, jossa kehotetaan varomaan katolta tippuvaa lunta ja jäätä, välttämään kulkemista seinien vieritse. Eilen etupihalle, parvekkeeni kohdalle oli pudota jysähtänytkin miehen pään kokoinen jäänmurikka ja kun kotikadulle johtava loivarinteinen pihatiekin oli kova ja kiiltävä kuin luistinrata, päätin pysyä kotona kun ei kerran ole pakko lähteä mihinkään. Mutta huomenna on.

Sukulaismies nimittäin kertoi, että lottovoittojen jakopäivä on tiistaisin. Olen silloin tällöin lotonnut pari ruutua, miettinyt pääni ympäri, että mitä ihmettä teen, jos jäälohkareen sijaan jättipotti lotosta jysähtääkin kohdalleni. Verovapaan summan antaisin tietenkin koko suvulle ensimmäiseksi, mutta entä sitten? Viihdyn nykyisessä kodissani, joten olisi rasittavaa alkaa hankkia jotain tasokkaampaa pytinkiä. Tässä voisi tietysti teettää keittiöremontin ja laitattaa lattiat uusiksi, mutta sitä sotkua mikä siitäkin seuraisi! Entä jos lahjoittaisin lapsille autoja ja asuntoja, miten paljon he joutuisivat maksamaan niistä veroa jne. Aikoinaan pankissa töissä ollessani meitä tietenkin ohjeistettiin ryöstäjän, mutta myös lottovoittajan tai muuten äkkirikastuneen kohtaamisessa. Mahdollista loton pääpotin voittajaa olisi kehotettu ensi alkuun tallettamaan koko summa ihan tavalliselle karttuvalle talletustilille, toiselle, automaattikortilliselle tilille sen verran, mitä lähipäivinä arvelee tarvitsevansa. Sitten voisi kaikessa rauhassa miettiä, miten ja millaisiin kohteisiin rahojaan aikoo sijoittaa. Millaisia ohjeita pankista tänä päivänä annettaisiin ja onko karttuvaa talletustiliä enää olemassakaan, en tiedä. Sukulaismies kertoi ratkaisseensa perintövero-ongelman tekemällä sekä omalle että poikansa nimelle samanlaiset lottorivit! No, minä huokaisin lauantai-iltaisin sekä pettymyksestä että helpotuksesta kun toisella rivillä ei ollut yhtään oikein, toisella yksi tai kaksi. Niinpä en viime lauantaina, jolloin viiden viikon lottoni päättyisi enkä uutta aikoisi tehdä, viitsinyt edes kaivaa kuponkia esiin ennen kuin arvonnan jälkeen.

Mitä ihmettä? Neljä oikein! Odotin malttamattomana voitonjaon ilmestymistä tekstitelevisioon. Elämäni ensimmäinen lottovoitto: 11 euroa, neljäkymmentä senttiä. Jos vaikka toinen lisänumero olisi vielä ollut oikein, summa olisi ollut jo toista sataa euroa jne. Ai että mitäkö tuolla voitollani teen? Uuden viiden viikon loton tietenkin, neljäkymmentä senttiä jää vielä muuhun tarkoitukseen. Ja hetki sitten säätiedotuksessa luvattiin ensi viikolle lämpöasteita, joten eiköhän jäätilannekin ala pikkuhiljaa helpottaa.

Kisahuumaa

- Tavataanko Salpausselällä? Minulta kysyttiin kauan sitten. Olin vanhemmiltani salaa vastannut Viikonloppu-lehden kirjeenvaihtoilmoitukseen ja saanut vastauksen pojalta, joka oitis ehdotti treffejä Salpausselän kisoihin. Asuimme silloin kaakkois- Suomessa, josta oli kisakaupunkiin muutama kymmenen kilometriä matkaa, mutta kisoihin ja sieltä pois järjestettiin varta vasten linja-autokuljetuksia ja meillä oli kaupungissa sukulaisia, joiden luokse olisin voinut mennä yöksi, mutta ne treffit...? Miten me siellä tungoksessa löytäisimme toisemme? Oliko minulla hänestä edes valokuvaa? Minne menisimme? Oliko hän maininnut jotain kisatansseista? Mutta entä niiden jälkeen, ties mitä hän suunnitteli, ja mitä ne kotona sanoisivat jos saisivat tietää...ei, ei. En lähtenyt kisoihin ja kirjeenvaihtomme pojan kanssa loppui siihen.

Sittemmin muutimme koko perhe "maailman kauneimman talviurheilukaupungin" liepeille ja menin parin tyttökaverini kanssa ensimmäisiin Salpausselän kisoihini. Ainoat muistikuvani niistä ovat kylmän kohmettamia käsiäni lapasten läpi ihanasti lämmittänyt Viri-kaakaopullon lasinen kuuma kylki ja läheisellä tanssilavalla järjestetyt kisatanssit. Sinne mentiin ulkoiluvaatteet päällä, monot jalassa. Mutta illalla vedettiin nailonit jalkaan, tanssikenkien päälle "elefanttitossut", tasapohjaiset harmaat päällyskengät ja lähdettiin jonnekin sisätiloihin tanssimaan.

Seuraavana vuonna pääsin mukaan kisavalmisteluihin kulissien taakse! Työpaikkani pomoista eräs kuului hiihtoseuren johtokuntaan ja kun seurassa tarvittiin toimistoapua, minut lähetettiin sinne. Olin siellä seuraavanakin talvena yhden kuukauden ja ainakin yhtenä talvena kävimme työkaverini kanssa iltaisin hiihtoseuralla auttamassa. Silloinen kolmikerroksinen valkoinen toimistorakennus seisoo edelleen kauniisti entisöitynä hiihtostadionin laidalla seuranaan matala tummaseinäinen rakennus, hiihtoseuran entinen sauna. Puurakenteinen suurmäki oli toimistorakennuksen vieressä, joten saatoimme seurata mäkihyppyjä ikkunoista aitiopaikoilta. Mäki ei ollut yhtä lailla tuulille altis kuin nykyiset betonimäet ja jotkut ovat olleetkin sitä mieltä, että ne olisi pitänyt pystyttää sinne toiselle rinteelle vanhan mäen paikalle. Samoin seurasimme ikkunoista maastohiihtäjien lähdöt ja maaliin tulot. Kenttäkuulutukset ja ennen kaikkea Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen tunteikkaat radioselostukset pitivät kuulijat ajan tasalla siitä, milloin kukakin hiihtäjä on metsien kätköissä ottanut hurjan loppukirin tms. Monissa kodeissa oli jo televisio, mutta kisoista niissä näytettiin jälkeen päin ainoastaan katkelmia. Pelättiin että ajan oloon television suorat lähetykset veisivät kisamontusta yleisön. Niin ei ole kuitenkaan käynyt, kansaa on riittänyt sekä paikan päälle että telkkarin ääreen.

Silloin kisat näkyivät myös kaupungilla, kauppojen näyteikkunoissa ja kaduilla vellovana kansan paljoutena. Nyt kun suurin osa yleisöstä parkkeeraa autonsa hiihtostadionin läheisyyteen, kaupungilla on hiljaisempaa. Jopa niin hiljaista, että aution tyhjän torin läheisyydessä ei ole mistään voinut päätellä, että kyseessä on kisaviikonloppu. Mutta tänä vuonna on toisin. Torille on pystytetty kisakylä myyntikojuineen, luisteluratoineen ja lapsille tarkoitettuine hyppyrimäkineen. On jos jonkinlaista talvista tapahtumaa, kirkon ympärihiihtoa ym. Itseltäni taitaa jäädä kisakylän kuuma kaakaokin ostamatta, seuraan tapahtumia telkkarista, vahdin, milloin muistorikas valkoinen toimistorakennus vilahtaa metsän laidasta esiin.