Joulu tulla jollottaa

Joulu tulla jollottaa makkara kakkara kainalossa, loruiltiin minun lapsuudessani. Runoon on olemassa toisenlaisetkin sanat, mutta niistä tuonnempana. Sitä ennen syksyn odotetuimpaan juhlaan, lapsenlapsen lakkiaisiin. Olin kakkuja ja piiraita leipoessani tunnelmoinut tippa silmässä, elänyt juhlia etukäteen. Nyt istun kuivin silmin ja jotenkin poissaolevana Lahden konserttitalon Felix Krohn-salissa, Tiirismaan lukion Itsenäisyys- ja ylioppilasjuhlan alkuun on muutama minuutti aikaa.

Olin tässä samassa salissa Lahden sinfoniaorkesterin konsertissa ensi kerran 1960-luvulla. Työnantajani, yritysjohtaja oli innokas musiikkimies, jolla oli konserttisalissa oma nimikkotuoli ja hieman taaempana puoli penkkiriviä oli varattu hänen johtamansa yrityksen henkilökunnalle. Meitä nuoria konttorityttöjä, kevyemmän musiikin ystäviä ilmaiset konserttiliput eivät juurikaan kiinnostaneet, mutta vanhempien toimihenkilöiden painostuksesta pakkohan sinne oli ainakin kerran lähteä. En muista, mitä sinä iltana soitettiin, mutta jo ensi tahdeista tiesin, että se kerta ei jäisi viimeisekseni. Konserttiin saapuessaan johtajalla oli tapana tarkistaa että "fröökynät" istuivat paikoillaan, joten yksikään tuoli ei saanut olla tyhjänä. Kunnes sitten tuli ilta jolloin hänen oma tuolinsa oli tyhjä. Tuolille oli laitettu kaunis sinivalkoinen kukkakimppu, kapellimestari piti muistopuheen ja orkesteri soitti Sibeliuksen Impromptun, jota me "fröökynät" kyynelsilmin kuuntelimme.

Seuraavina vuosina kävin konserteissa lasteni tulevan isän kanssa, joka itsekin soitti viulua kaupunginorkesterin nuoriso-orkesterissa, mutta 26 vuotta täytettyään katsoi olevansa liian vanha nuoriso-orkesteriin. Tyttären ollessa parivuotias veimme hänet vappumatineaan, mutta kolme vuotta myöhemmin syntynyt pikkuveli oli niin vilkas ja energinen että hänen kanssaan emme arvanneet konserttiin lähteä. Vuosia ehti vierähtää ennen kuin taas aloin käydä konserteissa. Eräänä keväänä olin tässä samassa salissa lastenkonsertissa tänään lakitettavan tyttärentyttäreni kanssa. "Mummi, mun mielestä Sibeliustalossa on kyllä parempi akustiikka", hän huomautti. Sibeliustalon valmistuttua kaupunginorkesterin konsertit olivat siirtyneet sinne, olimme olleet siellä pari kertaa joulukonsertissa. Vanhalla konserttitalolla järjestetään edelleen pienimuotoisia konsertteja ja muita tilaisuuksia. Viimeksi olin ollut täällä nuoremman lapsenlapsen tanhunäytöksessä. Sen jälkeen salia on remontoitu enkä tunnista sitä enää entiseksi.

Lukion kamarikuoron laulaessa Hannu Kellan säveltämää, tulevien Lahden MM-kisojen avajaismusiikkia, lippukulkue ja uudet ylioppilaat saapuvat saliin. (Itkettää tätä kirjoittaessakin.) "Mummin prinsessalla" on polvipituinen pirtsakka mekko, huikean korkeakorkoiset avokkaat. Kaikki he ovat nuoria ja nättejä, kaikkien kasvoilta kuvastuu tilanteen aiheuttama jännitys. Tiirismaan lukio on ollut oman koulun homeongelmien vuoksi evakossa aikuiskoulutuskeskuksessa vuoden päivät ja sen vuoksi lakkiaisjuhla järjestetään konserttitalolla, mikä onkin musiikkipainotteiselle tilaisuudelle oiva valinta. Vaikka lakitettavia on vain yhdeksän, konserttisali on täynnä omaisia, koulutovereita ja ystäviä. Tilaisuuden alussa lauletaan lukion orkesterin säestämänä Yrjö Kilpisen säveltämä, V.A. Koskenniemen sanoittama Lippulaulu, minkä jälkeen lukion kamarikuoro esittää Paciuksen Suomen laulun. Vuorossa on kirje rintamalta. Nuoren sotilaan sisarelleen "sieltä jostain" kirjoittama kirje on toiveikkuudestaan päätellen kirjoitettu sodan ollessa vasta aluillaan. Pianomusiikkia, rehtorin puhe ja päivän kohokohta: ylioppilaiden lakitus!

Oli se juhlallista. Talvi-illan tummetessa uutta ylioppilasta juhlittiin samoissa rantamaisemissa, missä neljä vuotta sitten elokuussa oli vietetty hänen rippijuhliaan. Nyt sinne johti kynttilätuikkujen reunustama luminen metsätie.

Itsenäisyypäivään mennessä lakkiaisjuhlan tunnelmat olivat jo ehtineet kiteytyä kimaltaviksi muistoiksi muistojen joukkoon. Sytytin kynttilän erään rintamamiehen ja kotirintamanaisen kuvan eteen, katsoin ties kuinka monennen kerran Edvin Laineen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan. Aina se on yhtä vaikuttava. Naurunpyrskähdysten siivittämä itkuinen olo, ihmetys siitä, miten kukaan on voinut selvitä sieltä täysipäisenä. Kaikki eivät selvinneetkään. Ehkä Antero Rokan kaltaiset uhoajat, hurtin huumorin viljelijät selvisivät parhaiten. Elokuvan jälkeen Linnan juhlat "kuka on illan kuningatar" kilpailuineen tuntuivat suorastaan irvokkailta. Onneksi presidenttipari oli tänäkin vuonna nostanut illan kuninkaallisiksi lotat ja sotaveteraanit. Toisaalta kyllä sitä pukuloistoakin oli taas mukava katsella vaikka takavuosien valovoimaiset Tanjat, Lenitat, Maria Melinit ym. puuttuivatkin. Tämän vuoden Linnan juhlien räväyttäjäksi nousikin ministerin rouva, joka muilta osin tyylikästä olemustaan peilatessaan ei ilmeisesti ollut testannut, miltä puolipaljaat rupsahtaneet rinnat näyttävät hänen kumartuessaan tervehtimään presidenttiä. Tai ehkä oli testannutkin mutta päättänyt repäistä oikein kunnolla! Tuskinpa olisi muuten otsikoihin päässytkään. Miesten asuista laulajatähti Robinin puku erottui edukseen, samoin erilaiset univormut ja sotaveteraanien kunniamerkit kuten myös saamelaisten puvut olivat komeaa katseltavaa. 

Jouluun kaksi viikkoa aikaa. Kortit on jo ostettuna, osa itse tehtyinä, mutta kuten eilisillä iltapäiväkahveilla ystävien kanssa todettiin, korttien kirjoittaminen vaatii ihan oman erityisen hetkensä, tunnelmansa. Kuten pipareiden paistokin. Vuosi sitten ajattelin että ei koskaan enää. Mutta se oli silloin, nyt on nyt.

"Joulu tulla jollottaa joulupuuron porinassa, hyvän mielen hyrinässä, piparkakku kainalossa, kahvipannu kantapäässä, valonliekki pimeässä, joulumieli kynttilässä, papereiden kahinassa, enkelsiiven havinassa, jouluoljet himmelissä, ajatukset ystävissä."

Sanat löytyivät netistä, niiden tekijää en valitettavasti löytänyt.

Tunnelmallista joulun odotusta kaikille!

　

　

　

　

Kiitos, ei mainoksia!

Ei mainoksia kielto tehoton kun sanomalehden välissä saapuvat mainokset täyttävät roskalaatikon! Postasin pari viikkoa sitten paikallislehden näppituntumapalstalle. Tietenkään sitä ei julkaistu, ei edes netissä jossa paperilehteen kelpaamattomat näppikset useimmiten julkaistaan. Itselläni kyseistä kieltoa ei oven pielessä ole, koska samalla ilmaisjakelulehtikin saattaisi  jäädä tulematta. Jää se tosin joskus muutenkin, kun jakaja on joko turhautunut rimputtamaan alaoven summereita tai sanoutunut tehtävästään irti eikä uutta ole hetimiten löydetty tilalle. Vai poistaako aamuöisin työskentelevä paikallislehden jakaja irtomainokset lehden välistä sellaisilta, joiden postilaatikon tai luukun vieressä kyseinen kielto komeilee? Enpä usko niin tapahtuvan, vaan joskus jopa 16 sivun paksuinen mainosnivaska ujutetaan lehden välissä jokaiselle tilaajalle. 

Aikana jolloin firma kuin firma ehdottaa paperilaskujen muuttamista sähköisiksi, tämänkaltainen paperijäte vain lisääntyy. Ja taloyhtiöiden roskalaatikot pullistelevat paperin paljoutta, jätteenkuljetusmaksut nousevat ja kukapa muu ne maksaa kuin talojen asukkaat! Samalla lehden sivuille painetut mainokset ovat myös lisääntyneet. Vai sekö onkin tarkoitus että tulevaisuudessa mainokset vievät yhä enemmän asiasisällöiltä tilaa ja perinteinen sanomalehtikin on muuttumassa "Postinen" julkaisun kaltaiseksi turhakkeeksi?

Mutta varmasti on heitäkin, joiden mielestä mainostulva on vain iloinen asia. Jos itsekin olisin hankkimassa uutta hellaa tai jääkaappipakastin yhdistelmää, pesukonetta, imuria, älypuhelinta, läppäriä, tablettia tai jotain muuta härpäkettä, sen sijaan että tuhahdellen heittäisin mainokset suoraa päätä roskiin, saattaisin tutkia ne hyvinkin tarkkaan ja tehdä jopa löytöjä. Ja jos mainoksessa olisi vielä ilmoitettu, missä kyseinen liike sijaitsee, saattaisin lähteä paikan päälle tuotetta tutkimaan. Kaupungissa jossa katuja ja taloja puretaan ja uusia rakennetaan tiuhaan tahtiin, liikkeiden kulloistakin sijaintia voi nimittäin useimmiten vain arvailla. Läheskään kaikissa mainoksissa ei kuitenkaan katuosoitetta ole, vaan ilmoittaja ilmeisesti ajattelee että kato vittu googlesta! 

Ainoa keino estää lehden välissä saapuva mainosten tulva on siis lopettaa lehden tilaaminen, mikä saattaa lähiaikoina olla edessä muutenkin, on se vaan sen verran hinnakas julkaisu. Mutta ehkä ensi kerralla iloisempia asioita, varsinkin kun eilispäivän Eltsussa kerrottiin pessimististen ajatusten lisäävän sydänkuolleisuuden riskiä.

Talviaika

Miksi ihmeessä kännykässäni eräiden toimintojen on oltava salatiedettä jonka vain kaukana kaupungin toisella laidalla asuva lapsenlapsi hallitsee? Ja miksi en keväällä hänen käännettyään kellon kesäaikaan, kirjoittanut kalenteriini yksityiskohtaisempaa ohjetta kuin: "Asetukset kautta päivä ja aika"? Asetuksista avautuvasta näyttö-asetukset kohdasta päivän ja ajan kaiken järjen mukaan luulisi löytyvän, vaan kun ei löydy! 

Koko sunnuntaiaamu on mennyt sitä rakkinetta räplätessä. Lähetin asian johdosta sähköpostiviestin lapsenlapselle  (nykytrendien mukaan ei enää suositella mainittavaksi onko kyseessä poika- vai tyttölapsi!) eli eiköhän asia lähiaikoina hoitune. Ellei, sitten on vain muistettava että kännykkäni kello on tunnin edellä, parempi olla sovitussa tapaamisessa tunti etuajassa kuin päinvastoin.

Tässä kohtaa muistuu taas mieleeni, miten aikoinaan Savon-tädin kanssa syksyisenä sunnuntaiaamuna kirkon eteisessä hiuksia kammatessamme ihmettelimme paikalle sattuneelle suntiolle, että missäs kaikki muut ovat? - Kyllä niitä tunnin piästä alakaa tulla muitaki, oli vastaus. Sitä naurua ja riemun remakkaa kun kuljimme kotiin takaisin! - Lähdetäänkö me sinne kirkkoon? Kysäisin tunnin kuluttua tädiltäni. - Vastahan myö siellä käytiin, hän totesi ja käänsi sängyn päällä kylkeään. Kirkkoajan mentyä lähdimme paikalliseen ravintolaan lounaalle.

Lapsenlapselta kilahti sähköpostiini vastaus: "Katon asiaa kun tulen." Lyhyt ja ytimekäs kuten aina. Koskas tulet? Kysyin. Hienoissa älypuhelimissa ajanvaihto sujuu automaattisesti ja vanhassa hiirenharmaassa nokialaisessanikin se oli helppo hoitaa manuaalisesti, mutta tässä, nokialainen muuten tämäkin, moni muukin toiminto on tehty turhan mutkikkaaksi. Mutta en ole ainoa, lehtitietojen mukaan jotkut joutuvat viemään kellonsa  käännettäviksi kellosepän liikkeeseen. "En lähipäivinä varmaankaan." Lapsenlapsi  vastaa. - Siis, mitä? Olin kuvitellut  hänen tulevan tänään. Tosin hän vasta torstaina oli ollut  luonani, olisinpa hoksannut vaihdattaa kännykän kellon talviaikaan jo silloin!

Onneksi herätyskelloni, eteisen ja keittiön kellot oli helppo kääntää, kännykkä viettäköön vielä toistaiseksi kesää kuten parvekeamppelin pelakuu, joka hehkuu vielä hetken kesäisessä  loistossaan. Lähipäivinä siirrän sen pakkasia pakoon keittiön ikkunalle kukkimaan. Vuodenaikojen vaihteluihin emme voi vaikuttaa, mutta eikö olisi jo aika luopua jokakeväisestä ja syksyisestä kellon viisareiden kääntelystä ja jättää tämä talviaika pysyvästi voimaan? 

Entä syksyaika? Tällä kertaa mukavaa ja mielenkiintoista. Lokakuun alussa vietettiin kotikaupunkini ja Unkarin Pécsin ystävyyskaupunkisuhteen 60-vuotispäiviä. Olin juhlimassa kolmena iltana peräkkäin. Keskiviikkona 5.10. oli kirjallisuusluento, jossa tekstinäytteet luki Kajaanin runoviikolla Vuoden nuoreksi lausujaksi valittu Jussi Lankoski. Torstaina Sibeliustalolla sinfoniakonsertti,   kapellimestari ja viulusolisti olivat unkarilaisia kuten suurin osa illan musiikistakin oli tunnetuimpien unkarilaisten säveltäjien tuotantoa. Konsertin päälle jatkot joille en enää mennyt vaan tulin kotiin nukkumaan. Jos olisin mennyt, olisiko pankkikorttinikaan kadonnut  kuten turhan aikaisen kotiin paluun tiimellyksessä tapahtui? Maksoin kortilla taksimatkan, luulin laittaneeni kortin koteloon kuten tavallista. Mutta kun tunnin parin leppoisan kotona oleskelun jälkeen vilkaisin koteloa, se oli tyhjä! Ei löytynyt taskuista, ei laukun lokeroista.

Äkkiä takki päälle ja etupihalle taskulampun kanssa korttia etsimään! Ei löytynyt. Soitin taksikeskukseen, josta otettiin yhteyttä minut kotiin tuoneeseen taksinkuljettajaan. Korttia ei löytynyt  autostakaan. Onneksi kaiken panikoinnin keskellä hoksasin soittaa kännykkään tallentamaani numeroon ja kuolettaa kortin. Sen jälkeen kipaisin vielä pihalle lamppu kourassa katselemaan, turhaan. Olisiko se sittenkin luiskahtanut taksin tuolin ja selkänojan väliseen rakoseen, josta kuski ei hoksannut sitä etsiä vai ehtikö joku pihalla liikkunut öinen kulkija napata sen mukaansa? Kortin etupuolella oli nimeni painettuna, takana nimikirjoitus. Kukaan ei ole ilmoittautunut löytäjäksi.  

Unkariviikon pääjuhla oli perjantaina 7 päivä lokakuuta Ristinkirkossa. Viulutaituri Barnabás Kelemen sielläkin soittamassa, säestäjänään pianisti Virva Garam. Viulisti Mervi Myllyoja, Lahden  Mieskuoro, Uusi-Lahti kamariorkesteri sekä Ristinkirkon urkuri Pauli Pietiläinen esiintyivät, kummankin ystävyyskaupunginjohtajan puhe sekä entisen suurlähettilään juhlapuhe ym. kuuluivat illan ohjelmaan. Väliaikakahveilla tapasin tuttuja, joiden kanssa ei oltu nähty vuosikymmeniin. Tunnistimme sentään vielä toisemme.

Ja pari viikkoa sitten olivat perinteiset lapsenlasten ideoimat ja äitinsä taustatuella toteuttamat hurmaavat Halloween-juhlat, sattuneesta syystä hiukan etuajassa. Olivat keksineet pari uutta leikkiäkin, joita me vanhat ja nuoret yhdessä leikimme. Olin pukeutunut Puolukaksi, menomatkalla päätinkin olla Punahilkka. Sutta en illan mittaan kohdannut, mutta kotimatkalla kadotin myssyni. Erinäisten etsintöjen jälkeen se löytyi minut kotiin tuoneen ystäväpariskunnan auton takapenkiltä.

Nyt on uusi pankkikortti kotelossa ja vuosikaudet päätäni lämmittänyt jo hiukka kulahtaneen näköinen myssy kotona naulakon päällä. Kun vielä saan kännykän talviaikaan, voinkin alkaa valmistautua tämän syyskauden odotetuimpaan juhlaan, mutta siitä lisää myöhemmin. Siihen asti arki olkoon juhlaa. Parvekkeen kukka-amppelin tilalla kynttilälyhty.  

Kipinä

Mikä se panee ihmisen vuodesta toiseen hakeutumaan toimitsijaksi urheilukilpailuihin, vapaaehtoistöihin jos jonkinlaisiin  tapahtumiin, uhraamaan aikaansa saamatta työstään muuta palkkaa kuin ehkä vapaalipun kyseisiin karkeloihin? 

Se on se kipinä. Sama kipinä joka panee ilta illan jälkeen lähtemään tanssitreeneihin, näytelmäharjoituksiin, palloa potkimaan tai lätkimään kiekkoa kotitekoisella mailalla pihapeleissä, haaveilemaan oikeista luistinradoista, vaikka luistimien hankkiminenkin on vielä niin sanotusti vaiheessa. Itse sain kipinän tämän jutun kirjoittamiseen hiljattain ilmestyneestä Michael Sundstenin kirjasta "Jäähän kohdistunut rakkaus", jonka tilasin verkkokaupasta lahjaksi perheen lätkäfanille, mutta innostuinkin ensin lukemaan itse. 

Kirjassa 20 suomalaista kiekkolegendaa, joukossa mm. Lalli Partinen, Matti "Mölli" Keinonen, Timo Jutila, Aleksander Barkov Jr. kertovat oman tarinansa siitä miten kipinästä syttyi suuri roihu ja tunteenpalo lajiin nimeltä jääkiekko. He kertovat toiveistaan, menestyksistään ja pettymyksistään sellaisiakin asioita joita ei ennen ole julkaistu. Omin sanoin, kukin omalla murteellaan, puhetyylillään ja sanavalinnoillaan. Kirjan erikoisuus ja vahvuus onkin siinä, että haastatteluja purkaessaan toimittaja Michael Sundsten on poistanut haastateltaville tekemänsä kysymykset ja jättänyt  ainoastaan kiekkolegendojen kertomat tarinat, jolloin lukija voi suorastaan kuulla heidän äänensä ja nähdä heidät, vaikutelma jota kirjan lukuisat valokuvat täydentävät. Toimittajan lyhyet kursivoidut tarkennukset ja välihuomautukset, joista kaikista kuvastuu kunnioitus haastateltavaa kohtaan, ovat kaikki harkittuja ja paikallaan.

Itselläni ei ole urheilullista taustaa muuta kuin sen verran mihin  aikoinaan kahden eri urheiluseuran toimistossa työskennellessäni sain tutustua. Kyllä sielläkin oli aistittavissa eri urheilulajeihin kohdistuneen kipinän sytyttymä palo ja innostus, voiton hurma ja pettymyksen karvaus. Mutta siitä huolimatta että oma jääkiekkoon  kohdistuva kiinnostukseni ajoittuu lähinnä suurten kilpailujen loppuotteluihin enkä ymmärrä lajista muuta kuin sen milloin kiekko soljahtaa maaliin, kiekkosuuruuksien tarinat olivat kiehtovaa luettavaa. Sain tietää, miksi Partisen vanhemmat halusivat ristiä poikansa Lalliksi. Urpo Ylönen puolestaan kertoo ensimmäisistä pelivarusteistaan näin: "Kyl äitiki teki varusteit mitä niitä siihe aikaa oli. Mul on simmonen, ei se oo rintapanssari vaan se oli käsivarsisuojus. Joku vanha pusero, mikä mul oli, ni siitä leikattii alaosat pois pistettii käsivarsisuojat ja siihen laitettiin semmosia nappulahuopia aina kaksi päällekkäin sikin sokin. Ne suojeli käsivarsia hyvin." 

Ei tuommoista tarinaa voi tänä päivänä liikuttumatta lukea, kyyneleet siinä väkisin pyrkivät esiin. Veli-Matti Ruisma oli aloittanut maailman suurille kilpakentille johtaneen uransa sukulaiselta saaduilla 45 numeron luistimilla, vaikka oma jalka oli ollut vielä kokoa 36. Kaikki sanomalehdet mitä kotiin oli tullut, oli käytetty liian suurten luistinten täytteeksi. Pihapeleistä oli pikkuhiljaa siirrytty jäädytetyille luistinradoille, jonne mentiin joko kävellen, pyörällä tai potkukelkalla pelivarusteita kuskaten. Kentältä ei olisi maltettu lähteä pois ollenkaan. "Välil tosi tappelun kans piti käyä syömässä, joskus luistimet jalassa, mut välillä ne  joutu ottaa pois", Petri Skriko kertoo. Hän sanoo myös: "Urheilussa pitää osata erootella harrastus ja ne ketkä haluaa mennä eteenpäin."  Kaikista ei tule tähtiä vaikka olisi millainen kipinä  ja kiinnostus lajia kohtaan, ei vaikka olisi vahvat jalat kuten Matti Keinosella tai jollakin toisella rohkeutta vaativa ammatti. Eivätkä kaikki tähtiin tähtääkään, jääkiekko on monelle rakas harrastus joko kentällä kiekkoa lätkien tai katsomosta sitä seuraten.

Mutta pelin hurmassa vaanii myös vaaransa. "Jääkiekko on kontaktilaji. Kyl se vaan raju laji on. Se pitäis muistaa, ku sitä rupee harrastaa. Pitää olla valmis ottaa iskuiki vastaa", sanoo lahtelaislähtöinen Toni Lydman. Eräs syy hänen kiekkoilijauransa lopettamispäätökseen olivat aivotärähdykset, joiden lukumäärää hän ei itsekään tarkalleen muistanut. Vaikka hän oli toipunut niistä kaikista hyvin, katsoi hän parhaaksi tehdä sen kun " nyt voi lopettaa suht terveenä."

Vuonna 1985 syntynyt turkulainen urheilutoimittaja Michael  Sundsten on aikaisemmin julkaissut tietokirjan jääkiekon Pohjola-leiristä ja tänä syksynä ilmestyneeseen lähes 400 sivuiseen "Jäähän kohdistunut rakkaus" on tulossa toinenkin osa.

Kirkkonäyttely

Aikomukseni oli käydä katsomassa Imre Makoveczin Unkarin kirkkoja esittelevä valokuvanäyttely, vaan kuinkas kävikään! Näyttelyn ilmoitettiin olevan Ristinkirkossa elokuun 28 päivään asti, mutta kirkon eteisaulassa siitä ei ollut mitään mainintaa. Sankarihautausmaan työntekijältä sain tietää näyttelyn olevan kirkon alakerrassa. - Ai siellä minne wc-opasteet näyttävät, pimeiden portaiden päässä? - Niin, nainen sanoi iloisesti. Yksinäisen näköinen kulkija, jonka olin nähnyt harhailevan tyhjässä kirkkosalissa, näkyi laskeutuvan portaita joiden alapäässä häämötti tummat suljetut pariovet. Kun en löytänyt katkaisijaa mistä portaisiin olisi saanut valon, luovuin aikeesta. Miks mulle aina tässä kaupungissa käy näin, harmittelin kun muistin keväisen kansainvälisillä suurmarkkinoilla käyntini. Käväisin tänään  viimeistä päivää auki olevassa Anttilassa, ostin Alkosta pullon konjakkia ja tulin kotiin.

Vuosisatoja vanhassa kirkossa voi kokea hartautta, tuntea pyhyyden kosketuksen eri tavoin kuin nykyajan moderneissa kolkoissa bunkkereissa. Hämmästyin kun unkarilainen ateistiystäväni kertoi käyvänsä kirkoissa mielellään."Tunnelman ja arkkitehtuurin vuoksi", hän sanoi. Unkarilaisella maaseudulla kylän keskellä kohoavassa kirkossa käynti kuului itsestäänselvyytenä myös "fin turistan" matkaohjelmaan samoin kuin Budapestin komeassa Matiaksen kirkossa (Mátyás-temblom) ja monissa monissa muissa. Mieleenpainunein muistoni unkarilaisesta kirkosta on 1990-luvulta. Mahdollisesti olen kertonut siitä jossain aikaisemmassa jutussani, mutta kerron silti. 

Meitä oli ryhmä suomalaisia unkarinkielen opiskelijoita Lapin kesäyliopiston ja Veszprémin Unkari-Suomiseuran järjestämillä kielikursseilla Balatonalmádi-nimisessä paikassa Balatonin rannalla. Läheisessä kylässä oli samalla mäellä kirkko ja kapakka ja eräänä helteisenä iltana, olisiko ollut lauantai tai sunnuntai, muutama meistä istuskeli kapakan pyöreän pöydän ympärillä pörisemässä kylmää "fröccsiä", soodavedellä lantrattua valkoviiniä siemaillen. Kirkossa oli alkamassa urkukonsertti ja päätimme siirtyä sinne. Kirkkosali oli jo tupaten täynnä kansaa. Toiset onnistuivat löytämään itselleen paikat alta aikayksikön, vain minä olin jäänyt käytävälle haahuilemaan, kurkistelemaan että eikö nyt mistään löytyisi vapaata istumapaikkaa. Aloin jo luopua toivosta kun tunsin olkapäässäni kevyen kosketuksen. Kääntyessäni seisoin silmätysten pitkään mustaan kaapuun pukeutuneen papin, katolisen kirkon Pyhän Isän kanssa!  Päässään hänellä oli korkea mustahuntuinen hattu, jonka reunojen alta jokunen harmaa suortuva pyrki esiin. Sisään tullessamme olin nähnyt hänen pitkän hoikan hahmonsa kirkkopuistossa, ilmeisesti  konsertin alkua odottamassa. - Tuolla ylhäällä on tilaa, hän sanoi lempeästi, osoitti sormellaan ylös päin. Häkellyin ensin kun en tiennyt, puhuiko hän vertauksin ja tarkoitti taivasta vai mitä...- Miten sinne voi päästä? Kysyin hämilläni. Hän sanoi että ulko-oven vierestä sinne johtaa kapeat portaat. Lähdin etsimään niitä portaita.

Kiviportaat olivat todellakin kapeat ja kuhmuraiset. Kirkon parvella istui ainoastaan kaksi henkilöä, keski-ikäinen kaunis nainen ja ehkä kymmenvuotias tyttö. Tytöllä oli pitkät paksut letit. Nainen kuunteli musiikkia silmät suljettuina eikä kumpikaan varmaan edes huomannut saapumistani, vaikka tuolia siirtäessäni sen jalka kolahti lankkulattiaan. Istuin kaiteen viereen parin metrin päähän heistä. Pienistä ikkunoista näkyi miten kirkas salama lävisti paksut pöyheät pilvet, rajuilma oli alkanut äkkiä niin kuin se eteläisissä  maissa yleensä alkaa, mutta ukkosen jylinä hukkui urkujen pauhuun. Bachin musiikkia, ehkä muutakin, en muista tarkkaan, olin täysin  tunnelman lumoissa. Kuvittelin miten meitä kauan ennen eläneet ovat rakentaneet kirkkoa kuka käsipelillä kiviä ja tiilejä kantaen, kuka kärreillä, kenties hevosella tuoden. Ja miten he sukupolvesta toiseen ovat kokeneet siellä pyhyyden kosketuksen, kirkon paksujen seinien sisällä tunteneet olevansa turvassa maailman tuulilta, sodilta ja rajuilmoilta. Keitä nainen ja tyttö olivat, ei selvinnyt. En muista vaihdoimmeko konsertin jälkeen sanaakaan, luultavasti emme.


Ylempänä oleva lehtikuva ei ole kyseisestä kirkosta. Ihastuin kuvan tunnelmaan, mutta en merkinnyt kuvaajan nimeä enkä kirkon sijaintia muistiin, mutta facebook-ystäväni arveli sen olevan Mánfa-nimisestä kylästä etelä-Unkarista. Teoksesta The Land of Pannonia löytyi sama kirkko sisäänkäynnin puolelta kuvattuna, Endre Ráczin ottama kuva. Alimmainen kuva on vuonna 1890 rakennetusta, arkkitehti Albert Mellin suunnittelemasta Lahden kauniista puukirkosta. Kuva on Lahden kuvat nimisestä teoksesta, jossa kuvaajan nimeä ei mainita. Kirkko purettiin ( ! ) vuonna 1977 ja tilalle rakennettiin Alvar Aallon suunnittelema kookas ja hiukka kolkon näköinen Ristinkirkko, jonka kuva (ylinnä) on Lahden seurakuntayhtymän nettisivuilta. 

Mätäkuun juttu

Ennen kylmälaitteiden keksimistä vuoden kostein ja kuumin aika   (23.7. - 23.8.) sai elintarvikkeet pilaantumaan nopeammin kuin tavallisesti. Vuodesta 1995 lähtien mätäkuuta ei enää ole mainittu allakassa lainkaan ja nykyään siihen liitetään luotettavuudessaan epämääräiset jutut aikana, jolloin ei tapahdu mitään muutakaan uutisoinnin arvoista. Tunnetuin mätäkuun juttu lienee Ruokolahden leijona, jonka väitettiin seikkailleen kyseisissä maisemissa kesällä 1992. Jonakin kesänä lehmistä on lypsetty piimää jne. Edellä mainitut tiedot kuten mätäkuun historiakin ovat luettavissa Wikipediasta.

Muiden uutisjuttujen puutteessa kesällä jokin aihepiiri saattaa saada mittaamattoman huomion. Kuluvana kesänä iltapäivälehtien suosikkikohde ovat olleet pakarat! Takavuosien iskelmät "sinun silmiesi tähden" ja "hymyhuulet suukon saavat, hymyhuulet huomataan" ovat menettäneet merkityksensä aikana jolloin  "pysäyttävän kauniin" tai "tyrmäävän tyylikkään" naisen naamalla ei ole niin väliä kunhan hänellä vain on puolipaljaat piukat pakarat ja/tai antava kaula-aukko! Facebookissa tv:sta tuttu miesjuontaja esittelee tyttöystävänsä pakaroista luksusveneen kannella ottamiaan kuvia, jotka iltapäivälehti bongaa heti sivuilleen. Pakarat, pakarat, pakarat! Litteäpyllyiset pysykööt kotona tai rientäkööt salille treenaamaan pakaroitaan piukemmiksi. Mutta kaduilla ja julkisissa kulkuvälineissä paljasta pintaa vasta näkeekin!  

Halpis-bussissa neljän nuoren naisen kikattava, v-alkuisia sanoja viljelevä seurue on pukeutunut pakarat paljastaviin shortseihin ja pieniin toppeihin. Yhden tytön rinnat rönsyävät puoliksi paljaina, toisilla ei ole yhtä runsaita muotoja esiteltäviksi. Puoli tuntia ennen päätepysäkkiä alkaa mieletön meikkaaminen. Joku heistä vilkuilee käytävän vastakkaisella puolella istuvaa jumalaisen komeaa nuorta miestä, mutta kaveri on niin keskittynyt älypuhelimeensa ja repusta  kaivamaansa dekkariin että ei suo tytöille katsettakaan. Hänellä saattaa jo olla tyttöystävä tai kyseisten nuorten naisten yletön kikatus ja ronskit puheet ovat hänelle liikaa. Toisessa kulkuvälineessä, en nyt muista junassa vai bussissa, poikaystävänsä vierellä istua retkottaneen kauniin tytön maidonvalkeat pitkät paljaat reidet olivat vähemmän kaunista katseltavaa. Pitkähihaisen pusakan lisäksi matka-asuun kuului pienen pienet farkkushortsit, joiden olematonta lahjetta hän turhaan yritti välillä kiskoa alemmaksi. Tytön vaihtaessa asentoaan vastapäätä istuvalla olisi varmaan ollut suora näköyhteys kaikkein perimmäiseen sopukkaan asti! Mutta  vastapäätä ei istunut ketään ja jos olisikin, todennäköisesti hänkin olisi ollut niin syventynyt  puhelimeensa, tablettiinsa tai läppäriinsä että ei olisi kiinnittänyt tytön esittelemiin näkymiin mitään huomiota. Pikalinjassa edessäni istuva nainen keskeyttää hetkeksi puhelimensa räpläämisen, ottaa nappikuulokkeet korviltaan ja alkaa kiehnätä vierellä istuvan miehensä olkaa vasten, mutta mies vain katselee omalta tabletiltaan avautuvia vuoristomaisemia ja aikansa kiehnättyään nainenkin vetäytyy takaisin puhelimensa pariin, asettaa kuulokkeet korviinsa ja alkaa etsiä musiikkia ajan kuluksi. Kaikki näyttävät keskittyneen sähköisiin viestimiinsä, ainoastaan joku ikä-ihminen rapistelee paperilehteä ja me siskon kanssa höpöttelemme hiljaa keskenämme, katsahdamme ulos ikkunasta ja vaivihkaa kaivamme kassin pohjalta kännykän esiin vain todetaksemme että kukaan ei ole lähettänyt viestiä, kukaan ei ole yrittänyt soittaa. Muutaman vuoden minua nuorempi sisareni  vilkaisee välillä peiliin ja kohentaa kammalla hiuksiaan, minulta peili on jäänyt kotiin.

Kesäiseen katukuvaan kuuluvat myös muualta Euroopasta saapuneet kerjäläiset. Kotikaupungissa en anna heille mitään, mutta vieraan kaupungin kesäisellä kauppatorilla, kepeissä iloisissa tunnelmissa päätän lahjoittaa lantin maassa istuvalle auringon ahavoittamalle huivipäiselle naiselle. En kuitenkaan ehdi kuin kaivaa lompakon esiin kun tuntematon kantasuomalaisen näköinen nainen yrittää estää aikeeni paasaamalla, että kun sillä (kerjäläisellä) kerran on ollut varaa matkustaa tänne asti, ei se mitään rahaa tarvitse, ei sille pidä mitään antaa... Kun en reagoi hänen puheisiinsa millään lailla, nainen  jatkaa matkaansa ehkä uusia elämäntapa-ohjeistettavia etsimään. Pudotan kolikon mukiin täysin tietoisena siitä, että antamastani eurosta kerjäläisnaisen osuus voi olla kymmenen senttiä kun ties mikä rikollisjengi saattaa viedä loput. - Kiittikö hän? Kesävieraani, jolle myöhemmin kerron tapauksesta, kysyy. Jaa,a... eipä tainnut kiittää. Muistaisin varmaan, jos hän olisi vaikka nyökännyt tai hymyillyt kiitokseksi. Käänsikö auringon paahtamia kasvojaan minuun päinkään, en ole varma. Kadun toiselta puolelta näin hänen heiluttelevan pahvimukiaan ohikulkijoille kuten ennenkin.

Mätäkuun juttujen ja kaiken muun pinnalllisuuden vastapainoksi  luen ESS:n emeritus kulttuuritoimittaja Jouko Tallimäen hiljattain ilmestynyttä kirjaa "Kaiken takana on". Siinä hän pohdiskelee lukemiensa kirjojen, lähinnä koti- ja ulkomaisten  klassikoiden synnyttämiä vaikutelmia. Kotimaiset tunnistan, mutta ulkomaisten kohdalla vilisee kirjailijanimiä, joita en ole tiennyt olevan  olemassakaan! Taas kerran minun on todettava että vaikka olen lukenut aina, kirjallisuuden tuntemukseni on ohut ja pintapuolinen. Sanan varsinaisessa merkityksessä sitä ei ole lainkaan. Kovin analyyttiseen lukemiseen minulla ei liene valmiuksiakaan. Mutta näillä mennään. Sateisena kesäpäivänä voisi olla kiehtovaa palata Juhani Ahon, Joel Lehtosen tai F.E. Sillanpään kipeän kaihoisiin, herkkiin luontokuvauksiin. Kerrostalokodin parvekkeella lukemani Eeva Kilven "Häätanhu" tarjosi aikoinaan syvällisemmän luontokokemuksen mitä tarpominen helteisessä metsässä hyttysiä hätistellen olisi ehkä tarjonnutkaan.

Maailma lähelläsi

"Nyt ei tarvitse lähteä maailmalle, kun kerrankin maailma tulee meidän luoksemme." Kotikaupungissani järjestetyillä kansainvälisillä suurmarkkinoilla piti mainosten mukaan olla 100 kauppiasta 35:stä eri maasta ja voi olla että olikin, minä en vain nähnyt heitä. "Kansainvälisillä Suurmarkkinoilla keskeinen idea on tuoda eri maiden ja maakuntien erikoistuotteet näyttävästi esille niin, että niitä esittelemässä ja myymässä ovat niiden alkuperäiset  valmistajat tai tuottajat. Näitä onkin ilmoittautunut mukaan ennätysmäärä. Eurooppa on vahvasti esillä, mutta toki myyjiä tulee muualtakin aina Amerikkaa ja Aasiaa myöten." On myös mahdollista että sunnuntaina, markkinoiden viimeisenä päivänä kaikki myyjät eivät enää olleet paikalla.

Vaikka en olekaan suurten yleisötapahtumien ystävä, nämä markkinat  halusin kokea, sillä jos kaikki ajattelisivat kuten minä, kohta ei missään tapahtumissa kävisi ketään. Helteinen toukokuu oli vaihtunut koleaksi kesäkuuksi, mutta purevasta tuulesta huolimatta päätin suhtautua tilanteeseen tyynen rauhallisesti. Hyvillä mielin huomioin kadunvarren puskien punaruusut, joiden vieno tuoksu saatteli minua teatterin ja kirjaston väliselle markkina-alueelle. Kauppatori olisi ollut liian pieni näin suurelle tapahtumalle. Päivä oli vasta puolessa, joten väkeä ei ollut tungokseen asti. Kuvittelinkin ensi töikseni istahtavani pulla- tai leivoskahville leppoisasta toritunnelmasta nauttimaan.

Mutta en löytänyt muita kuin kolkon näköisiä lettu- ja vohvelikahviloita. Eipä olisi pitänyt aamulla tankata itseään täyteen, ajattelin vaeltaessani myyntikojujen välisillä käytävillä. Krääsää riitti joka lähtöön. Tarjolla oli myös laadukkaan näköisiä laukkuja, hattuja, hameita, englantilaista posliinia, hedelmiä, vihanneksia, hunajaa, mitä moninaisimpia herkkuja purkitettuina tai ilman, paistettuja muikkuja, piirakoita, lörtsyjä, makeisia, pähkinöitä, kukkasia, eräs nuori nainen olisi myynyt minulle kenkävahaa, en tarvinnut. Paikalle oli lapsia varten pystytetty komea pomppulinna ja oliko siellä karusellikin? Sisäänkäynnin luona komeili kaksikerroksinen englantilainen bussi. Oli melko hiljaista, helppoheikit eivät huudelleet, kukaan ei soittanut epävireisesti viulua tai haitaria. Suomen ja Englannin lippujen lisäksi bongasin Ranskan ja Italian liput. Ehkä siellä oli muitakin, mutta en kylmissäni huomannut niitä. Onneksi taskussani oli pääpanta, jonka saatoin vetää korvilleni. En ostanut mitään, en tavannut ketään, olin viluinen väsynyt ja vihainen. Tunsin, että tämän kaltaiset tapahtumat eivät todellakaan ole minua varten. Päätin lähteä kotiin.

Mutta ken ei ole elänyt bussien aikataulujen armoilla, ei elämästä mitään tiedä, olin joskus todennut ystävälleni. Oli sunnuntai ja seuraavan bussin lähtöön yli puoli tuntia aikaa. Kupillinen kuumaa kahvia väikkyi edelleen mielessäni, mutta ovatko tavaratalojen kahvilat auki sunnuntaisin?  Citymarketin ainoalla kassalla oli jonoa ja jos kaukana taka-alalla oleva kahvio ei olisikaan auki, joutuisinko kassajonon jatkoksi vaikka en ostaisikaan mitään? Parempi istua eteiasaulaan lämmittelemään. Mutta tuulettimista  puhalsi niin vimmattu viima että tukka hulmusi ja metallipenkki oli niin kylmä että pyllyä paleli, joten ei kun takaisin bussikatoksen puupenkille autoa odottamaan! Joku nainen istui siinä vaitonaisen näköisenä bussia odottamassa hänkin. Vaihdoimme pari sanaa, sanoin käveleväni hiukan lämpimikseni, mutta kävelinkin kauppatorille asti.  

Tavallisesti jalkani väsyvät jo parin korttelin matkalla, mutta nyt kylmä ja kiukkumieli siivittivät askeleitani ja tunsin että olisin  voinut kävellä vaikka miten pitkälle! Joitakin vuosia sitten kävelinkin reilun kolmen kilometrin matkan kotoa kaupungille ja takaisin eikä tuntunut missään. Olenko pelkkää laiskuuttani päästänyt kuntoni rapistumaan? Nyt kun bussimaksuja tämän tästä korotetaan ja pelkkä maksukortin lataaminenkin maksaa jo monta euroa, olisi syytä ainakin yrittää elvyttää vanhoja valmiuksia.

Torin pysäkiltä pääsin vihdoin viimein bussiin. Kotona laitoin kahvinkeittimen porisemaan, ajattelin kaiholla kermavaahtoryppäiden ja mansikkahillon koristamia lettuja ja vohveleita, voi miksen ostanut  niitä mukaani! Eräs tuttavani kertoikin  menneensä markkinoille nimenomaan syömään, samalla oli tullut ostettua muutakin. Jossain lettu- tai vohvelikahvilassa oli ollut myös pikkupullia ja donitseja, miksen minä nähnyt niitä? Ja kai sieltä olisi voinut pelkän kahvinkin ostaa. Päivä oli ollut lämmin ja aurinkoinen ja tuttavani kertoi nauttineensa markkinoiden kansainvälisestä tunnelmasta. Ehkä minä olin ollut siellä vääränä päivänä väärällä asenteella. Lehtitietojen mukaan kolmipäiväisten suurmarkkinoden kävijämäärä oli ollut yli kaikkien odotusten ja kun kauppiaatkin olivat olleet myyntilukuihinsa tyytyväisiä, ensi kesänä maailma saapuu jälleen luoksemme! 

Kunpa se saapuisikin aina näin rakentavissa merkeissä eikä uutisina ja uhkakuvina sodista ja terroriteoista. 

Kesäilyä

Kesänvietto on kokopäivätyötä. Kauniilla ilmalla nimenomaan kun on yritettävä pyydystää joka ikinen ohi kiitävä, katoava kesän hetki, saippuakuplan kimallus pihamaan yllä. On ehdittävä nauttia  aamuauringon kajosta niin kuin keskipäivän paahteestakin ja tuntea leppeän iltatuulen hyväilevä hipaisu auringon ruskettamalla (polttamalla?) iholla. Oi tätä alkukesän henkeä salpaavaa kauneutta kun joka puolelta puskee kukkaa ja puut ovat vielä tuoreen vihreitä! Onkohan pihapihlaja koskaan vaahdonnut yhtä valkeana tuoksupilvenä kuin nyt? On muistettava kuunnella takametsän lintujen varhaisaamun konserttia, muutaman viikon kuluttua ne jo hiljenevät, katseltava  pienten siivekkäiden pyrähtelyä kiveltä kivelle, seurattava perhosten lentoa. On piipahdettava tammen lehvien varjoon kirjaa lukemaan tai naapurirapun rouvien kanssa rupattelemaan, juotava päiväkahvit parvekkeen varjoisassa nurkkauksessa, samalla voi nappikuulokkeilla kuunnella radion klassista kahteen konserttia. Mutta kovin lyhyt on kielon kukinta-aika, lähimetsän siimeksestä niitä saattaisi vielä löytyä, siispä sinne!

"Älä suorita kesää, elä sitä", ohjeistetaan paikallislehden  kesäliitteessä, jossa esitellään hengästyttävä määrä lähiseutujen kesätapahtumia. Aikoinaan lasten kanssa joissakin sellaisissa kierreltiin, vaikka aurinkoisena kesäpäivänä oli mieluisampaa laittaa evästä koriin ja suunnistaa uimarannalle. Siellä vahdittiin taivaan poutapilviä, harmiteltiin kun ne hetkeksi peittivät auringon, iloittiin kun aurinko pilkahti taas pilven reunan takaa esiin. Olin innokas auringonpalvoja, tosin rusketuin niin hitaasti että aikaa ja kärsivällisyyttä se otti. Kerran poltin selkäni Unkarin Balatonilla, kerran naamani laivan kannella matkalla Istanbulista Varnaan. Hotellin respassa palvellut bulgarialaisrouva kastoi vaalean leipäviipaleen jääkaappikylmään maustamattomaan jugurttiin ja kehotti painelemaan sillä punaiseksi paahtunutta naamaani. Muistan vieläkin sen hyvää tehneen viilentävän vaikutuksen ja punotus ja kirvely lientyivät niin että lääkärireissua ei tarvittu. Eräänä kesänä kotikaupungin uimarannalta palattuani tulin niin huonovointiseksi että en pystynyt nousemaan sängystä. Muistan  tuolloin teini-ikäisen tyttäreni iloisen kilkatuksen kun hän maanantaiaamuna soitti työpaikalleni: "Toi meijän äiti on vissiin saanut auringonpistoksen eikä se voi tänään tulla töihin." Siihen loppuivat auringossa makoilemiseni.

Auringonpaahteista päivää on kaunis katsella, mutta lenkkeilysääksi leppeä pilvipouta on paras. Värit näyttävät puhtaammilta ja aivan kuin metsän, polun pientareen tuoksutkin erottuisivat paremmin puolipilvisellä kuin aurinkoisella säällä. Onneksi vesisade tuo välipäiviä kesän viettoon. Silloin on aikaa kohentaa huushollia, joka aurinkoisina päivinä on päässyt rempalleen. Lueskella, oleskella kotona kaikessa rauhassa, kuunnella sateen ropinaa, suunnitella kesäistä kotimaan matkaa, käydä sateensuojakävelyllä ja jos tarve vaatii, poiketa lähikaupassa tai kaupungilla.

Mutta ensi viikonloppuna, koulujen päätöspäivänä soisi auringon paistavan  kirkkaalta taivaalta ja Suvivirren soivan joka niemessä notkossa saarelmassa! Lähipiirini abiturientti päätti suorittaa ylioppilaskirjoitukset kolmessa erässä, joten lakkiaisia lienee luvassa vasta loppuvuodesta ja jokakeväinen tanssinäytöskin, mahtava spektaakkeli muuten, on takana päin. Mutta kaikille teille, jotka tulevana viikonvaihteena juhlitte lakkiaisia, ammattiin valmistujaisia tai mitä tahansa  merkkipäiviä, toivottelen ikimuistoisia ilon ja onnen hetkiä satoi sitten tai paistoi!

Arjen sankarit

Kolea, pilvinen huhtikuun päivä. Naapurirapun vanha rouva istuu lämpimästi pukeutuneena pihapenkillä puun alla. Hän on pari päivää sitten kotiutunut sairaalasta ja on nyt ensi kertaa ulkona. Kaarran  kauppalenkille lähtiessäni hänen luokseen. Hän kertoo kävelleensä kierroksen talon ympäri, mutta toista ei enää jaksanut kun oli istuttava lepäämään. Samassa päätyrapun alaovi kolahtaa auki, kolmannen kerroksen ketterä emäntä kiikuttaa sinikukallisessa mukissa kahvia vanhalle rouvalle!

Jokin minussa liikahtaa, kyyneleet kihoavat silmiini. Näky ja tilanteen herkkä tunnelma syöpyvät mieleeni päiväkausiksi. Kolea huhtikuun päivä ja höyryävä kuuma kahvi, jonka naapuri hyvän hyvyyttään oli kipaissut kotonaan keittämässä, edustavat arjen sankaruutta, aitoa välittämistä, jota ei  jaeta somessa eikä kuuluteta tiedotusvälineissä. Kahvimukin kyljessä siniset kukat hehkuvat kevään lämpöä.  

Kauppareissulla kohtaan muita arjen sankareita. Nuori äiti, jonka lapsi saa kassalla itkupotkuraivarin, koska äiti ei anna hänen ostaa kaikkea mitä lapsi on kaupan hyllystä kahminut syliinsä. Äiti näyttää olevan räjähtämispisteessä, itkuun purskahtamaisillaan hänkin,  mutta hän hillitsee itsensä, kaappaa lattialle huutamaan heittäytyneen lapsen syliinsä ja kantaa hänet sekä ostoskassinsa kaupasta ulos.  Vastaan hangoittelevan lapsen saapasjalka osuu lonkkaani, mutta ei niin kipeästi että siihen kannattaisi reagoida, varsinkaan kun äidillä on jo  mitta täynnä muutenkin. Parkkipaikalla näen lapsen istuvan tyyntyneen näköisenä auton takapenkillä omassa istuimessaan, äiti on seisahtanut ulos  selkä auton etuovea vasten hetkeksi hengähtämään.

Kotimatkalla vastaan tulee  pariskunta, nainen hidastaa vauhtiaan  että rollaattorin kanssa köpöttelevä  mies ei jäisi hänestä jälkeen. Mietin mikä heidän tilanteensa muuten mahtaa olla, onko nainen ehkä miehensä omaishoitaja, joka kaiken huoltamisen ja hoivaamisen ohella joutuu sata kertaa päivässä vastaamaan samoihin kysymyksiin, vahtimaan ettei mies hetkellä millä hyvänsä katoa ovesta omille teilleen. Muistin pari vuotta sitten pyörätuolissa pää alaspäin istua retkottaneen naisen, jota nuorehko mies työnteli sataman kevätmarkkinoilla. Oletin miehen hoivakodin työntekijäksi tai  vastaavaksi, mutta jälkeen päin kuulin hänen olleen naisen poika, joka oli ollut ulkoiluttamassa äitiään. Kaunista, hellyttävää.

Heitä riittää, arjen sankareita, pienten hyvien tekojen tekijöitä ja pienipalkkaisia puurtajia, jotka muodostavat yhteiskuntamme tukiverkon. Eduskunnan kyselytuntia seuratessa tulee pakostakin miettineeksi, miten kaukana, kuin eri planeetoilla nämä kaksi ääripäätä, arjen sankarit ja salissa istuvat ovatkaan toisistaan! Monelle siellä istuvalle arjen sankareiden elämän todellisuus iloineen ja murheineen lienee tuiki tuntematon asia. Ministeriaitiossa kukin vuorollaan ponnahtaa seisomaan kuin paistovahti uunipossun kyljestä, suoltaa ilmeisesti ennalta muotoillun, hienoja sanakäänteitä vilisevän vastauksensa opposition esittämiin kysymyksiin. Jokaista ongelmakohtaa pohtimaan on juuri eilen asetettu tai viimeistään  huomenna asetetaan työyryhmä. Jotkut työn alla olevat uudistukset ovat varmaan ihan hyviä ja paikallaan, jotkut vain hankaloittavat arjen sankareiden elämää entisestään, "kaiken kansan yhteiset säästötalkoot" kun koskettavat kaikkein kipeimmin juuri heitä.

Entä jos sormet ovat kankeat ja muisti pätkii?

Pankki, jonka asiakaskuntaan olen kauan kuulunut ja joka vielä viime vuoden puolella oli parina päivänä viikossa parin tunnin ajan avoinna asiakkaita varten, lopetti vuoden vaihteessa käteisen antamisen kokonaan! "Sama jos kenkäkaupasta ei saisi kenkiä" joku kirjoitti paikallislehden näppituntumalla. Ei se ole sama, kenkäkaupassa kengät ovat kaupan omia, pankissa rahat ovat asiakkaiden rahoja!  

Televisiouutisissa hehkutettiin, miten kaikki maksut, aina baarissa nautitusta kahvikupillisesta lähtien hoituvat kätevämmin pankkikorttia kuin käteistä rahaa käyttäen. Joku kertoi, että hänellä ei ole enää aikoihin ollut käteistä rahaa lainkaan. Kieltämättä kortilla maksaminen on nopeaa, siistiä, turvallista ja vaivatonta kun ei tarvitse varmistaa onko lompakossa rahaa, läträtä vaihtorahojen kanssa, eikä myyjän tarvitse tilittää rahoja eteen päin, ei pelätä että pyssymies tulee ja tyhjentää koko kassan. Mutta systeemi toimii vain niin kauan kuin pankin sähköinen tietokanta toimii. Toimintakatkot ja erilaiset, jopa vuorokausien mittaiset häiriötilanteet ovat kuitenkin viime aikoina vain lisääntyneet ja yleinen sähkökatko voi yllättää koska tahansa. Haastattelija vilauttikin 50 euron seteliä, kehotti pitämään ainakin sen verran kotona käteistä "kaiken varalta." Pankki kun pidättänee asiakkaiden rahat itsellään myös em. häiriötilanteiden ajan! Olisi korkea aika tutkia, onko tuon kaltainen menettely edes Suomen lakien mukaista.

Kyseisessä ohjelmassa kaikki haastatellut olivat nuoria, hyväkuntoisia ihmisiä. Entä vanhukset, sairaat ja vammaiset? Näissä nuorten suunnittelijoiden korttipelivisioissa heidät on täysin unohdettu, lakaistu maton alle! Kuinka pankkiautomaatilla asiointi onnistuu, jos sormet eivät taivu näppäinten näpyttelyyn eikä tunnusluku pysy mielessä? Kun pitäisi vielä varmistaa ettei hämärämiehiä hiippaile selän takana eikä automaattiin ole asennettu ylimääräistä lukulaitetta! Tunnuslukua naputteleva käsi kehotetaankin peittämään lompakolla tai toisella kädellä. Eipä taida onnistua vapisevin käsin ja kankein sormin sekään.

Läheskään kaikilla ikäihmisillä, sairailla ja vammaisilla ei ole tietokonetta, älypuhelinta tai tablettia netissä asioimista varten. Ne eivät joko kiinnosta tai niiden hankkimiseen ei ole varaa. Ja tokkopa   sormet taipuisivat niidenkään näppäimistöille tai höyhenenkevyeen hipaisuun kosketusnäytöllä, eikä kaikilla ole edes valmiuksia eikä voimia tietotekniikan opiskeluun. Onneksi joillekin omainen, ystävä tuo automaatista rahaa, maksaa laskut oman nettipankkinsa kautta, mutta läheskään kaikilla ei tällaista luottohenkilöä ole. Pankkikonttorissa moni pystyisi asioimaan itsekin, mikäli siellä vielä palveltaisiin heitä.  

Mutta yllätys yllätys, kohta sen jälkeen kun pankki oli ilmoittanut lopettavansa käteisen rahan antamisen, myös automaattiverkostoa alettiin harventaa! Lähiöstä, jossa asun, lähtee 8 päivä huhtikuuta alueen ainoa, lähikaupan yhteydessä oleva pankkiautomaatti. Edellisen kauppiaan tarmokas rouva sen aikoinaan oli siihen neuvotellut. Nyt lähimmille automaateille tulee matkaa kolmisen kilometriä, toisen lähettyville pääsee bussilla, toisen ei. Seuraavat automaatit ovat kaupungissa suurten markettien yhteydessä. Lähikauppias kertoi, että pankkiautomaatin säilyttämisen puolesta on tehty lukuisia vetoomuksia, turhaan. Pankkiautomaatteja eivät kuulemma enää hallitsekaan pankit, vaan yksityinen toimija, joka tekee niiden sijainnin kanssa kuten tahtoo. Niin näkyy pankkikin tekevän asiakkaiden omistamien rahojen kanssa! Koska mitkään vetoomukset eivät auta, ainoa keino lieneekin äänestää jaloillaan. Itse avasin eilen rinnakkaistilin toiseen pankkiryhmittymään, josta ainakin vielä voi tarvittaessa nostaa myös käteistä rahaa. Aika näyttää, siirränkö kaikki pankkiasiani sinne.

JK. Hetki sitten lähikaupassa asioidessani kauppias kertoi kuulleensa, että pankkiautomaattia ei ehkä poistettaisikaan, vaan sen tilalle tulisi uusi, modernimpi laite. Aprillipäivä on vasta huomenna, toivotaan että tämä tieto ei ollut aprillia, että alueen asukkaiden tekemä vetoomus olisi tuottanut tulosta.

JK. 9.4.2016   Pankkiautomaatti on poistettu eilen. Lehtitietojen mukaan Automatia Pankkiautomaatit-yhtiön hallitus kokoontuu loppukuusta käsittelemään alueen asukkaiden tekemiä vetoomuksia ja sen  jälkeen päätetään, tuleeko poistetun automaatin tilalle uutta vai ei. Puskaradion tietojen mukaan nostot mahdollisesta uudesta automaatista saattaisivat olla maksullisia.  

Säästötalkoot

Säästän sähköä pissimällä pimeässä. Vessan ovi sen verran raollaan että en pytyltä noustessa lyö päätäni seinään. Samalla säästyy peilikaapin putkilamppu, jonka vaihtamiseen viimeksi tarvitsin ulkopuolista apua. Ulkopuolinen apu ihmetteli, että miten se niin vähän aikaa kestää, edellisen kerran oli vaihdettu kahdeksan kuukautta sitten. Sitä minäkin ihmettelen, varsinkin kun naapurirapun rouva kertoi omansa kestäneen kehdeksan vuotta! Eräs selitys lienee ulkopuolisen avun arvelema putkiremontin yhteydessä mahdollisesti  tapahtunut asennusvirhe, toinen se että olen sytytellyt ja sammutellut valoa silloin kun ei ehkä olisi ollut tarpeenkaan.

Toinen sähkönsäästämiskeino on pysytellä sängyssä niin kauan kunnes aamu valkenee. Kesää kohti  mentäessä se tapahtuu yhä varhaisemmin. Pimeänä vuodenaikana voi illansuussa viettää "hämärätuntia" niin kuin sähkövalottomassa lapsuudenkodissani tehtiin. Silloin säästettiin lampun öljyä, karbiidia, mitä milloinkin. Tai istuskeltiin "hämärän hyssyssä" ihan vain tunnelman vuoksi hellan rinkien lomasta loimottavaa tulta tuijotellen  tai kynttilöitä poltellen. Sähköhellan ja uunin käytön järkeistäminen on minulla vielä niin sanotusti vaiheessa. Mutta mitä ihmettä nyt? Yllättäen alkaa hämärtyä niin että hapuilin jo työvalon katkaisijaa kunnes hoksasin aamupäivän auringon solahtaneen pilveen ja kipaisin raottamassa säleverhoa sen verran että tietskan näppäimet näkyvät taas. 

Veden säästämisessä minulla on vielä opettelemista. Aamupesulla käydessäni noudatan  tiettyä järjestystä, mutta suihkussa lorottelen vuoroin kuumaa ja kylmää vettä päälleni ehkä turhankin pitkään. Enkä  ole opetellut hyödyntämään suihkuvesiä kuten Savon tätini aikoinaan teki. Kun menin kesäaamuna hänen luonaan suihkuun, hän juoksutti kiireen vilkkaa pesuvadin, kehotti seisomaan siinä että hän voisi  suihkuvesilläni kastella takapihan kukkaset! Olin saada hepulin kun kuvittelin miten muovivati nuljahtelisi märällä lattialla ja pahimmassa tapauksessa kaatuisin sen kanssa, kukaties kolhisin itseni sairaalakuntoon. Ja eri asia, miten  kukkaset reagoisivat saippua- ja shampoomerkkeihini. Juksasin tätikultaani niin että laskin vettä vatiin vasta suihkuttelun jälkeen,  näön vuoksi vaahdotin hiukan saippuaa sekaan. Täydestä meni.

Kahdeksan vuotta sitten tehdyn putkiremontin yhteydessä taloyhtiööni vaihdettiin asuntokohtaiset vesimittarit, mikä on senkin vuoksi hyvä että kenenkään ei tarvitse vahtia, miten usein ja miten monta yövierasta kenelläkin käy taloyhtiön laskuun vettä lotraamassa. Perusmaksu on 15 euroa kuukaudessa per henkilö, sen ylittävä pulitetaan omasta pussista. Jotkut säästävät vedessä niin että saavat perusmaksustakin osan takaisin, minä olen joutunut maksamaan kolmisenkymmentä euroa vuodessa lisää. Kesäisin parvekkeellani rehottava kukkaloisto tarvitsee kastelua joskus parikin kertaa päivässä, mikä omalta osaltaan lisännee laskuani.

Jollakin toisella veden ja sähkönsäästämiskeinoja lienee enemmän,  minulle ei nyt tule muita mieleen. Tehokkain keino  kummankin säästämiseen olisi pysytellä mahdollisimman paljon poissa kotoa! Sen taidan heti kesäkelien tultua ottaakin käyttööni. Nyt kun eilisen lätäköt ovat jäätyneet luistinradoiksi eikä lämpöasteita ole luvassa päivällekään, perjantaipäiväni ainoaksi reissuksi jäänee liukasteleminen muutaman korttelin päähän saapuvalle kirjastoautolle.

Aurinko! Häikäisee niin että  kävin säätämässä säleverhon entiselleen. Ikkunalaudan viherkasvitkin viihtyvät paremmin puolivarjossa. Ja taas pimenee...

JK.  Herneenversot kasvavat niin että humisee! Sopivat myös pääsiäisruohoksi, ellei joku napsi ne sitä ennen suuhunsa. Liotin viime kesän krasseista keräämiäni siemeniä yön yli vesitilkassa ja piilotin multaruukkuihin. Liian varhainko ehkä?

Painajaisia

Mummikin vallan villiintyi sitä menoa katsellessa. Rumpujen pärinää, torvien toitotusta, elämänriemua, nuoruuden raikkautta! Kuorma-autojen lavoilla muun muassa nunnia, arabeja, enkeleitä, joulupukki ja Putin. Yleisin iskulause abien penkkariautoissa aina etelä-Suomesta Utsjoelle asti taisi olla "Kuha saa lakin! " Vierellä piirros pulleamahaisesta kalasta valkolakki päässä.

Niinpä, kunhan saa edes lakin, penkinpainajaispäivänä ei murehdittu sitä että monella ei liene ollut aavistustakaan, mitä sen jälkeen. Yritin karkkisateen keskellä tähyillä tutun näköistä tyttöä autojen lavoilta. Ja sieltä hän jo saapuukin, hiukset tuulessa hulmuten! Aioin huutaa että nyt äkkiä pipo päähän, mutta kun vierelläni seisonut abin äiti ei katsonut aiheelliseksi huomauttaa asiasta ja jotkut toisetkin olivat avopäin, olin hiljaa, vedin omaa huppua myssyn päälle. Pakkasta ei ollut kuin pari astetta, mutta tuuli kävi luihin ja  ytimiin asti. Koska pääkatua ei oltu suljettu muulta liikenteeltä, torin ympäri kiertäneitä abien autoja joutui välillä odottelemaan pitkäänkin. - Ken oli se mustiin verhoutunut hahmo vierelläsi? Kyselin jälkeen päin. - Hän oli itse Kuolema, oli vastaus. Kavahdin. Vaikka niin kai se on, että kaikkein riemullisimpiin hetkiinkin sisältyy kuoleman läsnäolo. Me nykyihmiset vain haluamme torjua sen. Muitakin mystisiä hahmoja auton lavalla oli, Yksisarvisesta Nuuskamuikkuseen, mutta koska olimme koko ajan samalla puolella katua, emme nähneet kaikkia. Onneksi mustakaapuinenkin vaihtoi välillä paikkaa, langetti tumman varjonsa milloin kenenkin taakse. Kotona söin karkkeja, kävin ylikierroksilla lopun päivää. Paikallislehden näppituntumapalstalla paheksuttiin mummoa, joka oli rynnännyt kadulle liikkuvan bussin eteen abien heittelemiä karkkeja keräämään.  Minä se en ollut.

Itse en ole viettänyt penkinpainajaisia, muita painajaisia on mahtunut vuosien varrelle sitäkin enemmän. Ajankohtaisin liittyy tulostimeen, joka ei tulosta. Eri väriset merkkivalot vilkkuvat kuin "Trion  karnevaaleissa!" Olen hankkinut uudet värikasetit, tehnyt erinäisiä ohjauspaneelin suosittelemia toimenpiteitä ongelman ratkaisemiseksi, mutta pelkäänpä saaneeni vain entistä suuremman sotkun aikaan. Eilen sain skannatuksi yhden paperin, minkä jälkeen merkkivalot alkoivat taas välkkyä eivätkä lakanneet ennen kuin revin virtajohdon irti laitteesta. Toivottavasti nuorempi lapsenlapsi,  joka taannoin korjasi sähköpostini, ehtisi ensi viikolla käymään ja osaisi korjata tulostimenkin. Ellei, on soitettava laitteen valmistajan huoltonumeroon, mutta osaisinko edes puhua samaa (tietokone) kieltä mitä siellä puhutaan? Se hyvä puoli tässä on että ei ole mitään kiireellistä tulostettavaa ja että tietokone sentään vielä toimii, alkaa muuten päivittää tiedostoja aina kun aion sulkea sen!  Aikaisemmin päivitys on tapahtunut kerran kuussa, 12 päivän paikkeilla, eli olenkohan toimenpiteilläni sekoittanut senkin? Tänä päivänä mummon kuin mummon olisi oltava it-alan insinööri selvitäkseen arjen vaatimuksista.

Paljon suurempiakin painajaisia on tosin matkan varrelle mahtunut, mutta en halua muistella niitä nyt kun aamun uutiset maailmalta pitkästä aikaa ovat varovaisen toiveikkaita ja ikkunan takana levollisen näköinen lumisade kirkastaa mielen. Vielä pari viikkoa sitten pähkäiltiin, miten käy Finlandia-hiihdon kun lunta ei ole nimeksikään. Onneksi kunnon talvi saapui sen jälkeen ja tänä viikonloppuna hiihtäjät valloittavat ladut. Omat sukseni ovat kellarikerroksen verkkokomerossa, mutta myöhemmin päivällä laitan sauvat suihkimaan. Lumisten puiden reunustama hiljainen metsätie on   puhdistava kokemus. Lumi niin häikäisevää vaikkei aurinko paistaisikaan...

Uupunut

Kyllä ottaa päähän kun korkeasti koulutettu kantasuomalainen toimittaja kirjoittaa sisäministeri "orvon" tavanneen venäläisen virkaveljensä! Kun sukunimi on Orpo, se taipuu Orpon eikä Orvon. Mikäli joku nykysuomalainen ei sattuisi tietämään, kerrottakoon että orpo pienellä o:lla tarkoittaa henkilöä, jonka vanhemmat ovat kuolleet. "Mä oon orpona, mutten orjana..." lauletaan Orpopojan valssissa. Sen sijaan "orpanalla" ei ole orvon kanssa mitään tekemistä, vaan orpana on serkku (tai muu sukulainen), joka tietysti hänkin voi olla myös orpo. Ilahduin kun keskustapuolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja A-talkissa kertoi ministeri Orpon tehneen sitä ja sitä, samoin salskean näköinen alueuutisten lukija taivutti ministerin nimen oikein.

Vaan antaas olla kun taas seuraavana aamuna avaan laajalevikkisen paikallislehden, saan lukea jonkun henkilön palanneen "viisikymmentä vuoden" kuluttua jonnekin... Nimestä päätellen supisuomalainen toimittaja tämäkin. Aikoinaan saamieni oppien mukaan kyseinen vuosiluku kuuluu  taivuttaa "viidenkymmenen". Erehtyminen on inhimillistä ja tekevälle sattuu, sanotaan. Silti...

"Ja vittu  vähäks niinku on sillee niinku väliä miten kirjottaa!" Eli ei kai tässä niinku muu auta ku niinku alkaa sopeutumaan (aikaisempien oppien mukaan "alkaa sopeutua") nykysuomalaisten kielikukkasten kirjoon. Ei niinku olla millänsäkään vaikka joku taivuttaa Närhi-nimisen henkilön "närheksi" eikä Närhiksi niin kuin se oikeaoppisesti  tulisi taivuttaa,  ja antaa närhi-nimisen linnun lennellä ja tarvittaessa näyttää kaikille närhen munat. Liputtaa kansallisrunoilijamme Runebergin päivän kunniaksi, olkoonkin että tämän aamun paikallislehden mukaan "lipputanko uupuu monilta."   Klikkasin tässä välillä yle piste fi. sivustolle, jossa kerrotaan ADHD-diagnoosin uupuvan  (puuttuvan?) kymmeniltä tuhansilta! Ja eilisellä  eduskunnan kyselytunnilla harmaantunut entinen ulkoministeri sanoi osoittavansa kysymyksensä "ministeri Orvolle".

Olen nyt niin uupunut näihin uutisiin, että suljen koneen ja toivotan kaikille uupuneille, orvoille, orpanoille ynnä muille leppoisia kahvihetkiä Runebergintorttujen kera!

Hyvät ja pahat asiat

   
"Ei kannata puhua eikä ajatella kielteisiä asioita, ne jäävät mieleen  ja ulos mennessä alkaa pelottaa, että heti tapahtuu jotain pahaa", pienempi lapsenlapsi ohjeisti minua kun olin pohdiskellut turvapaikanhakijoihin ja katupartioihin liittyviä uutisia. Menin sanattomaksi, katsoin pöydän toisella puolella istuvaa pientä miestä, joka nuhakuumeesta huolimatta haarukoi innokkaasti lihapullaa ja perunaa. Eikö nimenomaan minun, mummin kuuluisi vahvistaa hänen turvallisuudentunnettaan eikä päinvastoin?

- Mikä se on? Teinitär oli ihmetellyt silmät kirkkaina kun joulun alla olin  tiedustellut, ostaisinko hänelle lahjaksi turvahälyttimen. - Semmoinen josta lähtee kova ääni jos joku käy sinuun kiinni tai yrittää lääppiä. - Hän ei ehkä muistaisi pitää sitä mukanaan kuitenkaan, tyttäreni oli puuttunut asiaan. Aikoinaan olin  lahjoittanut hänelle, silloiselle lukiolaiselle itsepuolustuskurssin, jonka hän oli suorittanutkin loppuun asti. En tohtinut kysyä, olisivatko taidot vielä tallella jos hätä tulisi. Tunsin itseni myrkkyliljaksi, pahanilman linnuksi jo muutenkin.

Aloimme pojan kanssa katsella videolta Doc Martinia, sarjaa jossa ei puukoteta kanssahmisiä selkään kuten lähes kaikissa muissa sarjaohjelmissa tapahtuu, vaan omapäinen tohtori vetää katsojan suuta hymyyn ja upeat maisemat hivelevät silmää. Odotamme kumpikin uuden tuotankokauden jaksoja. "Siis ei silleen täysillä odottaen, vaan silleen vähän, ettei sitä niin ajattele", poika täsmentää.

Nyt on kyllä pakko halia! Miten viisaita ajatuksia hänellä onkaan, miten rakkaita he ovatkaan, nämä uuden ajan lapset! Nähneet maailmaa jo lähes yhtä paljon kuin minä konsanaan, opiskelleet ja opiskelevat vieraita kieliä, kummankin  paras kaveri päiväkodissa on ollut maahanmuuttajataustainen lapsi, ja vaikka koulu ja harrastukset ovat vieneet heidät erilleen, puolentoista vuoden iässä alkanut ystävyys on säilynyt näihin päiviin asti. Tiedotusvälineiden välittämistä pahoista asioista, sekä  todella tapahtuneista, kuvitelluista että pelättävissä olevista huolimatta voi vain rukoilla ja toivoa, että sekä omat että kaikkien muiden lapset ja lastenlapset voisivat säilyttää elämänilonsa ja uskonsa kaikkeen hyvään ja kauniiseen, että itsekin osaisin olla myrkyttämättä mieltäni kielteisillä asioilla.