maanantai 28. joulukuuta 2015

Kunnon nainen


"Pese tukka", mies sanoo vaimolleen eräässä Eeva Joenpellon romaanissa. Ei siksi että vaimon tukka näyttäisi likaiselta, vaan että tämän mieliala kohenisi. Olen itsekin huomannut hiusten pesun virkistävän vaikutuksen vaikkapa kaupunkiasioille lähtiessä. Kaupoissa ei tule kuuma kun voi ottaa myssyn päästä niin että puhtaat hiukset heilahtavat, ja varsinkin jos on malttanut ennen lähtöä hetken ajan pitää vaikkapa vain paria paplaria päälaella, sitähän tuntee itsensä ihan maailmannaiseksi!         

Sama vaikutus lenkille lähtiessä kun ikäkulun lippiksen tilalle voi vetää päähänsä pirtsakan uuden myssyn. Olin jo pitkin syksyä katsellut kauppojen ja markkinoiden myssyvalikoimia, mutta en ollut löytänyt mieleistäni kunnes kauppatorin Joulukylässä törmäsin siihen! Nappasin sen muiden myssyjen joukosta ennen kuin joku toinen ehtisi iskeä siihen silmänsä. Onneksi olin lähtiessäni pessyt ja laittanut tukan, likaisia littanoita hiuksia ei tohtisi toisille esitellä, saati sovitella myssyjä niiden päälle.

Keekoilen myssy päässäni.  - Onks tää hyvä? Kysäisen parilta lähellä seisovalta nuoremmalta naiselta, mutta  kumpikaan ei sano mitään, katsoo vain. - Ei satu olemaan peiliä, me kun emme siihen juuri katsele, myyjä, leppoisan oloinen mies myhäilee, vilkaisee vierellään myyntipöydän takana seisovaa naista. "Sokeiden tekemiä käsitöitä," luen myyntikojun esitteestä. - Minä otan tämän, sanon. Myssy maksaa kymmenen euroa.

Tämä on viimeinen hetki kokea Joulukylän tunnelmaa, illalla portit suljettaisiin, myyntikojut vietäisiin pois. Pikkuväkeä, päiväkotilapsia ja vanhempiensa seurassa tulleita on paljon paikalla. He istuvat puoliympyrän muotoisessa katsomossa silmä tarkkana seuraamassa jonkinlaiseen peikon asuun sonnustautuneen sedän esittämää ohjelmaa. Toinen setä kohentelee nuotion hiillosta, hienoinen savun tuoksu tuo mieleeni lämpiämässä olevan lapsuuden pihasaunan. Nuotion lähettyvillä on halkopinon jäänteet, vanhan ajan musta kirkkoreki, kuusen juurella jouluseimi. Ostan vielä urajärveläisellä tilalla tuotettua hunajaa ja kuopiolaista loimulohta. Vaikka on lämpöasteita, tuuli on niin purevaa, että seurakunnan tarjoama kuuma glögi maistuu taivaalliselta. Illan tummetessa, ennen porttien sulkemista Joulukylästä kantautuu kaupungille yhteislauluna "Enkeli taivaan lausui näin..." 

Uusi myssy on muuten hyvä, mutta reiällinen kudos tarvitsisi  alleen lämpimän vuorin. Vaan mistäs sen nyt otan ja osaisinko sitä itse laittaakaan, pohdiskelen jouluaattona. - Ota tämä, tytär sanoo, kaivaa naulakkonsa päältä valkoisen kangaspipon. Pipoon painetussa kuviossa vihreistä kukka-aihioista muotoiltu naishahmo juoksee hiukset hulmuten, polvitaipeen mutkassa  sanat: "Kunnon nainen." Kyse on joka keväisestä juoksutapahtumasta, johon tytär ja ilmeisesti jo tyttärentytärkin osallistuvat. Pipo istuu kuin valettu villamyssyni alle.

Tosin viimeisimpien tutkimusten mukaan liikunta ei, päinvastoin kuin on luultu, pidennäkään ihmisen elinikää. Mutta siinä toivossa että se pitäisi nivelet toimintakuntoisina sen ajan minkä ikää riittää, vedän kunnon naisen pipolla vuoratun myssyn päähäni ja lähden tästä kohta lenkkeilemään. Muutaman asteen pakkanen, vielä lumettomat kuivat kadut. Askel nousee kevyemmin kun jalassa on kunnon kengät ja lenkkipuvun alla sopivasti vaatetusta, ja uupumuksen varalta taskussa pala suklaata. Naapurini, jotka eivät enää jaksa lähteä lenkille, ovat tänäänkin aamuvarhaisella kiertäneet taloa ympäri. Kolmetoista kierrosta tekee kuulemma kaksi kilometriä. Välillä voi poiketa rappuun lämmittelemään tai istahtaa  mattotelineen laidalle jalkoja lepuuttamaan. Se lienee minunkin tulevaisuuteni, mutta vielä nyt lähden vähän kauemmaksi. Pitäisiköhän pestä tukka sitä ennen?  Tai ehkä vasta lenkiltä palattua.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Elämyksiä


Lumi tuli, lumi suli. Eteläisessä Suomessa sataa vettä, vaan eipähän ole liukasta, pimeää kylläkin. Lumiset puut olivat elämys, jonka muisto vain korostuu tätä ympärillä vellovaa harmautta vasten.  

Hiljattain televisiossa esiteltiin mustaan munkin kaapuun ja päähineeseen pukeutunutta miestä, joka jossain päin Venäjää asusteli erakkona syrjäisessä mökissään, kunnes aina kevään tullen, huhtikuussa istui autoonsa ja lähti elokuviin ja "grilliin." Hänen mukaansa se "oli elämys joka kantaakin pitkälle." Tunnistin tuosta lauseesta itseni. Olkoonkin että en  haluaisi, osaisi enkä uskaltaisi asua suurinta osaa vuotta saman kaltaisella syrjäseudulla tapaamatta muita kuin metsän eläimiä, mutta niin kuin taideteos pääsee parhaiten oikeuksiinsa tyhjää taustaa vasten, minullekin rakastamani kotoilun lomassa piipahdus  vaikkapa sataman kahvilassa voi olla elämys joka kantaa ainakin parin päivän päähän.

Syyskuun viimeiselle viikolle alustavasti kaavailtu  päiväkahvitapaaminen nuoruuden ystävän kanssa oli siirtynyt marraskuulle, jolloin sataman makasiini ja laivaravintolat olivat jo kiinni, satama-alue  autio ja tyhjä.  Mutta "kahvilaksi muotoutunut entinen rautatieasemarakennus, joka huokuu historiallista patinaa ja ulos leijaileva huumaava pullantuoksu kutsuu poikkeamaan kiireettömälle kahvihetkelle idylliseen miljööseen," on onneksi auki ympäri vuoden. Kahvi ja marjainen juustotorttu maistuivat. Aallonmurtajalla kasvavan puun lehdettömät oksat ja vierellä ollut tyhjä penkki muodostivat marraskuisen harmaata tyhjää taustaa vasten  taiteellisen näkymän, jonka innoittamana aloin esitellä omaa, harvinaisten tapahtumien filosofiaani. - Siinä voi jäädä monta elämystä kokematta, ystäväni totesi. Niinpä.

Mutta jos elämyksiä alkaa tulla niin tiuhaan tahtiin että edellinenkään ei ole ehtinyt kehittyä, kiteytyä  lopulliseen muotoonsa kun uutta jo pukkaa päälle, seurauksena saattaa olla levottomuus, tilanne jossa mikään ei enää tunnu miltään. Tosin spontaani, ennalta suunnittelematon sähäkkä lähtö jonnekin voi vieläkin synnyttää samankaltaisen flow-elämyksen kuin nuorena, jolloin tansseissa oli sitä hauskempaa, mitä vähemmän sinne lähtöä oli ehtinyt suunnitella. Mutta silloinkin otti aikansa, ennen kuin kotiin paluun jälkeisen kiihkon ja levottomuuden päälle laskeutui hiljainen ilo ja levollisuus. Kokemisen arvoisia tunnelmia kaikki. "Pankin juhlien jälkeen sä aina makailit sängyn päällä seuraavan päivän", tytär muistaa vieläkin. En niinkään krapulan vuoksi, tarvitsin palautusaikaa edellisen illan elämysten suodattamiseen. Käsitteeseen "elämys" liittyy positiivisuutta, voiko myös kielteinen kokemus muotoutua elämykseksi muuten kuin ironisena "olihan elämys" kommenttina?

Kahvittelun jälkeen poikkesimme samassa rakennuksessa olevaan Ulpukka-myymälään,  jossa oli  tarjolla sekä myymälän omistajan että muiden paikallisten taitajien kätten töitä. Sitä ihanuuksien paljoutta! Minä lähinnä katselin, ystäväni ostikin jotain. Erään sieltä mieleeni jääneen jouluisen jutun aion kuitenkin mennä parin viikon perästä torilla avattavasta joulukylästä ostamaan. Elämys sekin, joulukylä pienine punaisine kojuineen, tuotteineen, joita ei markettien hehtaarihalleissa ole.    

Elämyksellistä joulun odotusta kaikille!

maanantai 9. marraskuuta 2015

Käpälämaitoa


Eräänä keväänä perheeseemme päätettiin hankkia kissa. Lehti-ilmoituksen innoittamana ajoimme naapurikuntaan maalaistaloon, jossa toinen toistaan suloisemmat kissanpennut kisailivat keskenään. Miten ihmeessä noista osaisi valita mieluisimman? Viimein tytär valitsi hiukan aran oloisen  harmaanvalkoisen kissanpojan, joka turhaan oli yrittänyt piiloutua toisten taakse. Emännän vastusteluista huolimatta maksoimme kissasta kymmenen markkaa. Samaan hintaan olisimme saaneet toisenkin pennun, mutta päätimme tyytyä yhteen.

Kotimatkalla kissanpoikanen kiipeili villatakkini rinnuksilla samaan aikaan kun pohdimme, mikä kissalle nimeksi? Ehdotin Nikodeemusta. - Nikodeemus, yääk! Poika huutaa. Tyttö ehdottaa Pyryä. - Tai Paska! Poika keksii. - Mitä sinä nyt tuommoisia, nuhtelen, taitaa olla housuissas kun haiskahtelee. - Itelläs on! Poika mylvii. Loppujen lopuksi, olisiko ollut perheenpään ehdotuksesta, kissasta päätettiin tehdä Topi.

Miten pieneltä ja hauraalta Topi-kissa näyttikään  kerrostalokotimme lattialla, jossa se vielä hiukan horjuvin jaloin  tutki outoja paikkoja, ehkä etsiskeli emoa ja sisaruksiaan. Olisiko sittenkin pitänyt ottaa sille toinen kissa kaveriksi, ajattelin.   Hellittelimme sitä sylistä syliin. "Muoskat, ei pie muokata kissoo!" Muistin mummoni aikoinaan varoitelleen. Liiallisesta  muokkaamisesta, vunuttamisesta se nimittäin saattaisi saada ripulin, mummo oli kieltänytkin nostamasta kissaa mahan alta. Emokin nosteli poikasiaan tarttumalla niitä niskasta kiinni. Varsin pian Topi oppi sisäsiistiksi kun vain muistimme jättää vessan oven sen verran raolleen että se sai sen tassullaan avattua ja pääsi hiekka-astialleen. Se keksi myös mitä merkillisimpiä nukkumispaikkoja.  Kerran pitkän etsiskelyn jälkeen löysimme sen keittiön kaapista pienestä kattilasta kerälle kiertyneenä!

Kauniina kesäpäivinä Topi sai leikkiä parvekkeella, arvelimme  että vielä se ei jaksaisi loikata kaiteelle. Mutta Topi löysi lattialta pökertyneen ampiaisen ja nappasi sen suuhunsa sillä seurauksella että ampiainen pisti sitä poskeen ja  poski turposi kuin vehnäpulla! Ei muuta kuin äkkiä eläinlääkärille, joka hoiti kissan posken kuntoon. Joitakin päiviä myöhemmin Topi tunki päänsä kylpyammeen ja ammeen vieressä olleen lämpöpatterin väliin eikä saanut sitä sieltä pois. Huuto oli hirveä! Miten niin pienestä olennosta voikin lähteä niin sydäntäsärkevä, korvia viiltävä huuto? Olin yksin kotona, en hoksannut soittaa mihinkään vaan riuhdoin kylppärin patteria kaikin voimin ja ihme ja kumma, viimein se liikahti sen verran että kissa sai kiskaistua päänsä ammeen ja patterin välistä pois. Puristuksen voimasta sen toinen silmä oli kuitenkin mennyt sameaksi ja taas lähdettiin lääkärille. - Sitä kissaa sentään kiidätettiin lääkäriin eräänkin kerran, muuan perhetuttava muistelee vieläkin. Seuraavan lääkärireissun syy oli ummetus. Ja olisiko sitä seuraava käynti ollut sitten kun oli jo steriloinnin aika. Poikakissa leikattiin ettei se mouruaisi tyttökissojen perään. Eläinlääkäri, vanhahko herra kertoi kissan nukuttamisen olevan tarkkaa touhua, jos nukutusainetta antaa hiukankin liikaa, kissa saattaa nukahtaa lopullisesti. Jännitimme, miten Topin käy. Hyvin kävi, ajan mittaan kissa kasvoi ja komistui.

Topin maito- ja vesikuppi olivat keittiön nurkassa. Kerran olin ilmeisesti lämmittänyt maitoa liikaa ja kissa taisi polttaa kielensä. Vahingosta viisastuneena se ei siitä lähtien enää koskenut maitoon kielellään, vaan kastoi oikean etutassunsa maitoon ja nuoli pisarat siitä! Veden se edelleen litki kielellään. Kissan  ruokia oli jo markkinoilla, purkkiruokaa Topi suostui syömään,  mutta rakeisiin se ei koskenut. Sen suosikkeja olivat jauheliha ja silakat. Pakastesei ja siankylki olivat herkut ylitse muiden. Ruoanlaitto oli välillä tuskallista kun kissa kieppui jaloissa herkkupaloja  kyttäämässä. Joskus suljin keittiön oven sekä korvani kissan jympsytyksiltä. Oven alta näkyi kaksi valkoista tassua ja kerran ovi alkoi aavemaisesti aueta omia aikojaan... Kissa riippui ovenkahvassa etutassuillaan! Tilanne oli niin riemullinen että pakkohan siitä oli palkkioksi muutama herkkupala antaa!

Eräänä iltana kahvia juodessani kuulin keittiön ikkunan takaa pimeästä outoa rapinaa. Topi oli kävelyllä kolmannen kerroksen ikkunan kapealla, alas päin kaartuvalla ulkolaudalla! Oli tuuletusikkunan raosta livahtanut  sinne. Olimme jo tottuneet sen trapetsitaiteiluihin parvekkeen kaiteella mutta tämä oli uusi aluevaltaus. Iltaisin Topilla oli tapana asettua  vuoteeni jalkopäähän nukkumaan sen jälkeen kun oli ensin kävellä tallustellut päälläni edes takaisin. Aamuisin minun oli ensi töikseni potkittava kissa keittiöön, lämmitettävä sille käpälämaitoa ja vasta sen jälkeen pääsin laittamaan muille aamiaista. Kissa oli ottanut oikeudekseen istua pöydällä, joskus jopa leipäkorissa perheen aamukahvin ajan. - Koko pöytä tärisee kun sä rapsutat korvaasi! Tytär kivahti sille kerran. 

Kesällä Topi keikkui parvekkeen kaiteella, talvella naksutti olohuoneen ikkunalaudalla leukojaan parvekkeella pyrähdelleille  linnuille. Siihen aikaan kerrostalojen parvekkeille sai laittaa linnuille lyhteitä, kiinnittää lintulautoja, nykyään kaikki sellainen on kiellettyä. Ilmeisesti Topi-kissankin tasapaino alkoi iän myötä horjua koska se eräänä päivänä putosi parvekkeen kaiteelta alas! Olimme kauhuissamme. Kuoliko se? Katkesiko jalka? Mitä vielä, kissa kiiti nuolena läheiseen metsikköön. Jonkin ajan kuluttua se hipsi sieltä matalana maata vasten kotiovelle ja suoraan sängyn alle. Kai sillä oli paikat kipeinä, koska makaili siellä tuntikaudet, ei syönyt eikä juonut. Seuraavaa putoamista emme huomanneet ennen kuin ovikello soi ja naapurin pikkupoika kysyi: - Onks tää teidän kissa? Samassa  likaisen ruskea liejuinen olento, jota ensin luulin rotaksi, luikahti sisälle. Topihan se siinä! Olin avannut makuuhuoneen tuuletusikkunan ja kissa oli ehkä aikonut taas kävelylle ikkunan ulkolaudalle, mutta olikin molskahtanut alhaalla pihalla olleeseen kuralätäkköön! Meillä oli ollut  jotain hässäkkää, olisiko jompikumpi lapsista ollut sairaana tai muuta niin että emme olleet huomanneet kissan katoamista lainkaan.

Vuosien mittaan minulle oli tullut tavaksi käydä Topin kanssa kevätretkellä läheisillä kallioilla. Tapoihin kuului että retken päätteeksi Topi sai jäädä metsäpolulle hetkeksi yksinään. Näimme ikkunasta kissan valkoisen rinnan loistavan puiden lomasta kun se istui kivellä kevättuulia  haistelemassa tai lintuja ja oravia kyttäämässä. Toisen kissan kohdatessaan se puolusti raivokkaasti reviiriään, variksien kanssakin taisi joskus tulla suukopua. Mutta kertaakaan Topi ei lähtenyt lähimetsikköä kauemmaksi, vaan kylliksi ulkoiltuaan  tuli kotioven taakse raapimaan ja naukumaan, postiluukkua kolistelemaan. Reissuun lähtiessämme veimme Topin anopille hoitoon, paitsi pari kertaa se pääsi mukaamme Savon matkalle. Meillä ei ollut mitään kissan kuljetuskoria, Topi nukkui tyytyväisenä autoropposemme takaikkunalla tyynyn päällä koko ajomatkan. Kerran jätimme sen pariksi päiväksi yksin kotiin. Se oli virhe. Kotiin palattuamme eteisen seinältä raanu oli revitty alas, ruoka- ja juomakupit oli lennätetty keittiön nurkasta toiseen, oli riehuttu siellä sun täällä! 

Topi ei suostunut valjaisiin, mutta kaularusettia se rakasti. Istahti  paikalleen ja kurotti kaulaansa kun sitä lähestyttiin silkkinauhan kanssa. Ja kun joku perheestä oli sairaana, Topi pysyi vierellä lohduttamassa, mieluiten pää samalla tyynyllä sairaan kanssa. Kun Topi näki että levylautaselle laitetaan soitettavaa, se asettui  kuuntelemaan. Kissa oli myös varsinainen linssilude, noilta vuosilta perheemme albumeissa ei ole montaakaan kuvaa, jossa Topi-kissa ei olisi mukana. Eräässä joulukuvassa se istuu punainen rusetti kaulassa lipaston päällä kolmihaaraisen  kynttilänjalan takana. Suoranainen ihme, etteivät kynttilöiden liekit tarttuneet sen turkkiin. Jouluksi Topin rusettiin kiinnitettiin kulkunen. Vaikka Topi oli lempeä luonteeltaan, kerran se puri minua ranteeseen ja toisen kerran raapi selkääni pahannäköiset kynnenjäljet. En  enää muista, mistä olimme olleet eri mieltä.

Mutta sitten Topi sairastui. Alkoi laihtua ja oksennella ja eräänä   keväänä koulujen päätöspäivänä, toukokuun viimeisenä se  todettiin parantumattomasti sairaaksi. Lääkärin mukaan hillittömät oksentelut johtuivat kasvaimesta, joka oli niin pahassa paikassa että sitä ei voitaisi parantaa. Lasteni isä, joka oli vienyt Topin lääkärin luo, palasi kotiin yksin. Yhdessä lääkärin kanssa he olivat  tehneet raskaan päätöksen. Neljätoista vuotta meille kaikille rakas Topi-kissa oli ollut mukana perheemme arjessa ja juhlassa, iloissa ja murheissa. Nyt Topin kaunis katse, loistavat vihreät silmät  olivat iäksi sammuneet. 

Marraskuun toinen oli Topin päivä, sytytin kynttilän ja aloin muistella Topi-kissamme tarinaa, paljon jäi vielä kertomatta. Kuvassa Topi kyyhöttää keittiön tuolilla, vahtii silmä tarkkana jääkaapin ovea.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Lapsen asialla


Kadulla nuori äiti työntää toisella kädellä lapsen rattaita, toisella pitelee puhelinta korvan päällä. Arviolta vuoden vanha lapsi havainnoi ympäristöään. Yksin. Tekisi mieli huutaa että käske sen äidin lopettaa puhelunsa ja puhua sinulle! Tai edes hymyillä, katsoa sinuun. Mutta miten katsekontaktikaan onnistuisi kun lapsi istuu selin äitiinsä? Tai jospa äiti pysähtyisi, varmistaisi että sinulla on kaikki hyvin, että et palele tai ole räkään tukehtumaisillasi. Katsoisitte yhdessä tien poikki loikkivaa oravaa, keräisitte puista pudonneita värikkäitä lehtiä kotiin vietäviksi. Mutta tietenkään en huuda mitään enkä arvaisi huomauttaa asiasta vaikka kävelisin samaa puolta katua, saattaisin saada puhelimesta päin näköä tai äiti ei edes kuulisi huomautustani, niin kiintoisa keskustelu hänellä näyttää olevan meneillään. Kuvittelen jossain päin maailmaa keskustelukumppanin, toisen äidin lastenrattaita työntämässä.

Muistan tiedotusvälineistä otsikon: "Puhumattomat 3-vuotiaat." Ilmiö, jonka arveltiin johtuvan siitä että lapsille ei puhuta eikä lueta tarpeeksi koska vanhempien aika menee sosiaalisessa mediassa surffaillessa. Tosin puhumattomia 3-vuotiaita on ollut ennenkin. Tuttavaperheen muuten hyvin kehittyneen oloinen poika ei ollut kolmanteen ikävuoteensa mennessä sanonut sanaakaan, seikka josta koko suku, pojan äitiä lukuunottamatta oli kovasti huolissaan. Äiti totesi kylmän rauhallisesti että kyllä se vielä puhuu. Ja niin tapahtui, ennen neljättä ikävuottaan poika alkoi puhua. Silloin ei ollut älypuhelimia, tabletteja, läppäreitä vanhempien vapaa-aikaa varastamassa, pojalle puhuttiin ja luettiin. Mutta nyt lienee kyse paljon laajemmasta ilmiöstä, koska päiväkodeissa siihen on kiinnitetty huomiota. Hiljattain facebookissa kiersi kuva, jossa alaston vauva pötkötti kylppärin lavuaarissa vettä lorisevan kraanan alla kyljellään, pieni pyyhe pään alle tyynyksi taiteltuna, kuvan alla teksti: "Jos näette äitini siellä facebookissa, sanokaa että olen vieläkin kylvyssä!"

Käännyn katsomaan taakseni. Kaukana kadun toisessa päässä rattaita työntävä äiti puhuu edelleen puhelimeen. Mahtaako jossain vaiheessa napata idyllisen äitilapsiselfien, joka pienen muokkauksen jälkeen on kiireesti tallennettava facebookiin? Kun kotiin palattuani katson ikkunasta, kadulla etenee jokapäiväinen kiireettömän näköinen kulkue, nuori nainen 4-5 lapsen kanssa! Pienin istuu rattaissa, toiset taapertavat vierellä eri pituisilla valjasnaruilla rattaisiin kiinnitettynä. Ainoastaan isoin lapsista kulkee irrallaan. Perhepäivähoitaja, joka metsäpolulle käännyttyään pysähtyy katraansa kanssa luonnon ihmeitä tutkimaan, sieltä jatkavat läheiseen leikkipuistoon touhuamaan. Mikä herttainen, kodikas näky!

Mutta nainen tekee työtään. Hoitaa oman lapsen/lastensa ohella vieraita ja saa siitä palkkaa. Ei hän voisikaan kaiken aikaa puhua puhelimessa, ei polttaa päreitään vaikka tapahtuisi mitä. Sitäpaitsi kadun toiselta puolelta on helppo arvostella, sillä mistä minä tiedän puhelimeen puhuneen naisenkaan elämäntilannetta! Sitä miten hektistä hänen arkensa on. Jo parkuvan, vastaan potkivan vauvan pukeminen ulkovaatteisiin on saattanut olla sellainen voimainkoetus että nyt kun tämä istuu hiljaa rattaissaan, äidillä voi olla ainoa tilaisuus rupatella ystävien kanssa tai hoitaa perheen arkeen liittyviä asioita. Kotiin päästyä hän varmaan puhuu lapselleen. Tai ei puhu.

Lahden kaunginteatterissa esitetään parhaillaan Anna Krogeruksen kirjoittamaa näytelmää "Rakkaudesta minuun." Siinä juppiperheen ainokainen, 10-vuotias Sylvia jota viisikymppinen näyttelijä Ritva Sorvali ansiokkaasti esittää, yrittää elää ainutkertaista lapsuuttaan kaaoksen keskellä. Viimeisen päälle sisustettu koti, jonka steriilinvalkoisessa keittiössä takkutukkainen äiti aamutakissaan nuokkuu läppärin äärellä viiniä lipittämässä. Koulusta palaava Sylvia yrittää herättää hänen huomionsa esittelemällä käsityötunnilla ompelemaansa kauniin keltaista pussukkaa, turhaan. Kotona pistäytyvä isä sentään ohi mennessään pörröttää tytön tukkaa, mutta niin voimallisesti että Sylvian huolella asettelema otsatukka ja poskikoukut menevät sekaisin ja ne on joka kerta aseteltava uusiksi. Joutekseen isä naiskentelee naapurin naista ja runkkaa pornovideon äärellä. Ohjaaja Samuli Reunanen on kertonut, että vaikka tarina esitetäänkin Sylvian kautta, on se ennen kaikkea hänen äitinsä tarina. Avioliitossaan pettynyt äiti unelmoikin vieraasta miehestä, uskoutuu asiassa 10-vuotiaalle tyttärelleen, joka parkaisee itkuisesti: "Ette kai te vaan eroa?" Miten vanhemmat, joiden omakin kehitys kohti aikuisuutta on vielä pahasti kesken, voisivatkaan olla aikuisuuden mallina lapselleen? Katsojasta tuntuukin, että perheen ainoa aikuinen on 10-vuotias tytär. Äidin, isän ja naapurin naisen järjestämän, mustan huumorin sävyttämän perhehelvetin ollessa hurjimmillaan Sylvia seuraa tapahtumia kärsivän näköisenä samalla kun asettelee kaupasta tuomiaan ostoksia jääkaappiin ja alkaa valmistaa itselleen pirtelöä. Erinäisten juonenkäänteiden jälkeen tarina päättyy kuitenkin yhteiseen oivallukseen toisenlaisesta elämisenmallista.

Ehkä itsekin nuorempana olisin kokenut näytelmän enempi äidin tarinana, nyt tässä isoäidin iässä ja roolissa koen että siinä ollaan ennenkaikkea lapsen asialla. "Mitä komeammat kulissit, sitä kamalampi elämä", muuan katsoja totesi esityksen jälkeen.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Tavan vuoksi



On tullut tavaksi alustaa pullataikina äidiltä perityssä laakeapohjaisessa valkoisessa emalikattilassa, laittaa Savon tädin kutoman pellavapyyhkeen alle hellankulmalle kohoamaan. En muista, missä astiassa alustin äidin eläessä jolloin kattila ei vielä ollut minulla, mutta pullien voiteluun tarkoitetun kananmunan olen kautta aikojen vatkannut samassa tummanvihreässä juomalasissa. Lasin pintaa koristavat pienet puolipallon muotoiset pompulat, se kuuluu serkun perheeltä kihlajaislahjaksi saatuun serviisiin, jonka muut osat pölyttyvät keittiön vitriinissä. Keitetyt kananmunat nostan aina samaan punaiseen emalikulhoon kylmään veteen jäähtymään. Aikoinaan anoppini ihmetteli miksi teen niin. Olin jostain lukenut että muuten ne jatkaisivat kypsymistään. Hercule Poirotin tapaan jotkut tosin haluavat syödä kananmunat juuri keitetyn lämpiminä. Taatelikakun taatelit keitän ja jäähdytän aina tietyssä kulhossa. Jouluglögin lämmitin pienessä kattilassa kunnes kerran unohdin sen kuumalle levylle ja makea glögi paloi pohjaan kiinni niin että kattila piti heittää roskikseen. - Mikset lämmitä mikrossa? Sukulaismies ihmetteli. No kun on aina ollut tapana lämmittää hellalla. Iltaisin tiskaan astiat vaikkei tiskipöydällä olisi kuin pari likaista kippoa. Päivä on piloilla ellei sitä voi aamulla aloittaa puhtaalta pöydältä. Onko minusta, entisestä törkymiinasta, siis iän myötä  kehkeytymässä perfektionisti, pikkutarkka pilkun viilaaja? Tavaksi tulleiden tottumusten listaa voisi nimittäin jatkaa loputtomiin.

Oman lukunsa muodostavat fraasit, useimmiten säähän liittyvät havainnot joita lausutaan pihalla tai roskakatoksessa kohdatulle naapurille. Tänne saapuneille turvapaikanhakijoille opetetaan, että suomalaisilla ei ole tapana jutella kadulla tuntemattomien kanssa. Eikä liioin tuttujenkaan! Muuten kuin siinä tapauksessa että ei ole ajoissa ehtinyt syventyä näpyttelemään älypuhelinta tai kumartua tutkimaan kohdalle sattunutta näyteikkunaa, silloin on pakko sanoa ellei muuta keksi niin ainakin "moro." Kun ystävällisen oloinen tuntematon rouva istuu bussissa vierelleni ja sanoo jotakin, ajattelen: Ethän vain ala avautua? En kestäisi enkä jaksaisi sitä nyt. Onneksi hän jää paljon ennen minua bussista pois ja voin taas syventyä tuijottamaan ulos ikkunasta. Huomaan tutun näköisen herrahenkilön astuvan kauppakeskuksen ovesta sisään. Hän ei ole vielä huomannut minua, joten minulle jää aikaa harkita, tervehdinkö vai kävelenkö muina naisina ovesta ulos. Vai onko se sittenkään hän? On on. Päätän tervehtiä. Olemme aikoinaan toimineet samassa yhdistyksessä, olleet samoilla matkoilla, mutta nyt emme ole nähneet ainakaan pariin vuoteen. Hän katsahtaa hajamielisesti aivan kuin kelaisi mielessään nimiä, minkä niistä yhdistäisi minuun. - Etkö tunne? Kysäisen. Sanoo tuntevansa. Jutellaan niitä näitä. Hän näyttää jotenkin hapertuneelta. Ilmeisesti ajattelee minusta samoin koska sanoo: - Niin, mehän emme nuorene.

Kerrankin rehellinen mielipide tavanomaisten "näytätpä pirteältä" tai "rouva se sen kuin komistuu" kohteliaisuuksien sijaan! Hän kertoo tulevansa silmälääkäriltä. Jatkamme eri suuntiin. - Vaimolle terveisiä, huikkaan. Lakastummeko me ihmiset luonnon mukana, vaikutammeko syksyisin vanhemmilta kuin keväällä? Pohdiskelen bussiin astuessani, istuessani samalle paikalle kuten aina. Jos joku on ehtinyt istua siihen ennen minua, melkein hätäännyn, että mihinkäs minä nyt istun, vaikka tyhjiä paikkoja olisi kuinka!

Voisi olla virkistävää tehdä jotkut toimet joskus eri tavalla kuin on aina tottunut tekemään, joko säilyttää entiset mielipiteet tai päivittää ajan tasalle nekin, sillä "kun ihminen riisuu vanhan tottumuksensa, hän rikastuu tahtomattaan uudella. Hermoston elämässä, samoin kuin historiassakaan ei ole tyhjiötä."

Sanoo Tibor Déry kirjassa "Rakas appiukko".

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Kirkastunein katsein


(Ystävän pyynnöstä palautan tämän vuosi sitten kirjoittamani, sittemmin poistamani kaihileikkauskuvauksen tänne takaisin.)      


- Kaihileikkaus ei mielestäni ole niin nopea ja mitätön toimenpide kuin eräät sen läpikäyneet ovat antaneet ymmärtää, sanon sairaanhoitajalle, joka on teipannut leikatun silmäni päälle kevyen läpinäkyvän muovikilven. - Parin päivän perästä se yleensä alkaa tuntua siltä, hän toteaa. Pikkupöydällä on tarjolla mehua ja keksejä. Yksityisillä klinikoilla tarjotaan kuulemma konjakkia.

Kuten aikaisemmassa blogijutussani olin kertonut, menin maaliskuussa naapurin rouvan ylistämälle erikoissilmälääkärille laseja uusimaan, mutta hän passittikin minut suoraa päätä kaihileikkausjonoon, arveli jonotusajan olevan puolisen vuotta. Jonot olivat kuitenkin lyhentyneet niin että sain kutsun esitutkimukseen jo toukokuun alussa. Nuoria erikoistuvia   lääkäreitä kiiruhti klinikan käytävillä valkotakin liepeet liehuen.  Eräs heistä tutki silmäni ja arveli että hän myös leikkaisi sen. Olin salaa toivonut että kokeneempi erikoislääkäri suorittaisi toimenpiteen, mutta kun kotiin palattuani googletin kyseisen nuoren lääkärin tietoja, kunnioitukseni häntä kohtaan kasvoi. Hän oli vuosi sitten saanut huomattavan apurahan viherkaihin eli glaugooman uudenlaisen hoitomuodon tutkimusta varten. Kyllä hän minun  harmaakaihini osaisi hoitaa! 

Leikkaus oli 16 päivä kesäkuuta. Joku oli kertonut oman leikkauksensa kestäneen vaivaiset kymmenen minuuttia. Keskussairaalan silmäklinikan kotisivuilla keskimääräisen ajan kerrotaan olevan puoli tuntia, esilääkitys eli silmän puuduttaminen tipoilla tapahtuu sitä ennen. Hoitaja kertoi, että silmän rakenteesta riippuen leikkaus saattaa kuitenkin kestää jopa pari tuntia, mutta voihan olla että jotkut ovat todellakin selvinneet siitä kymmenessä minuutissa. Minulla meni reilu puoli tuntia. Selin makuulla pää hiukan alas päin, asento jossa kotioloissa melko varmasti saisin huimauskohtauksen. Niinpä huimausten pelossa en pystynyt täysin nauttimaan siitä upeasta värimaailmasta, minkä potilas operoitavalla silmällä toimenpiteen aikana näkee. Hohtavaa turkoosia, oranssin hehkua, sinisintä sineä, purppuraa vaihtuvina muodostelmina, ohutta kultapitsinauhaa... Välillä värit etenevät, läikkyvät silmään lorautettavan veden läpi. Lyhyt väritön tumma kohta, olisiko silloin kun sumentunut mykiö on saatu poistettua ja tekomykiö tuodaan "kapselissa ultraäänen avulla" tilalle.

- Mites siellä hupun alla voidaan? Kuulen nuoren lääkärin rauhallisen äänen. Jossain vaiheessa näen hänen hahmonsa varjokuvana vihreän kaapuni läpi. Hän on kehottanut sanomaan jos alkaa huimata tai yskittää. Vakuutan voivani ihan hyvin, vaikka välillä olo tuntuukin hiukan tukalalta. - Nyt voi tuntua vähän  venytystä, hän hetken kuluttua sanoo. En tunne mitään. - Ei saa liikutella käsiä! Hoitaja huomauttaa. Sitten lääkäri toteaa että aletaan olla jo loppuvaiheessa. Ja hups, valmista tuli! Huppu poistetaan päältäni, minut kammetaan leikkaustuolista pystyyn. Toimenpide on ollut täysin kivuton ja ihme ja kumma, ei ole huimannut, vaikka erikoislääkärin maaliskuussa mainitsemaa rentouttvavaa lääkitystä ei oltu annettukaan enkä itsekään ollut hoksannut sitä pyytää. - Toimenpide onnistui hyvin, nuori lääkäri toteaa. Hän on jo esitutkimuksessa kertonut hänellä olevan tapana kutsua potilas vielä leikkausta seuraavana aamuna näyttämään operoitua silmää, kysynyt sopiiko se minulle. Sopii.

Kesävieraalleni on onneksi alkanut loma ja hän odottelee minua leikkaussalin oven takana. Saattajan tai siis noutajan tarpeellisuudestakin on liikkeellä monenlaista juttua. Sairaalan ohjeissa suositellaan saattajaa. Joku oli kertonut että leikkauksen jälkeen potilasta ei lasketa pois ellei ole noutajaa. Ilmeisesti sekin tieto on jo vanhentunutta, koska kukaan ei kysynyt, onko minulla noutaja. Useimmilla näkyy olevan, mutta muuan nainen kertoi tulleensa polkupyörällä, harkinneensa lähtisikö sillä takaisinkin, mutta kolea tuulinen sää ei ehkä tekisi leikatulle silmälle hyvää, vaikka sen päällä olisikin kilpi. Autolla ajoa ei suositella, vaikka mistä sitäkään tietää vaikka joku...

Kilpi on pidettävä silmän päällä seuraavaan aamuun. Sen läpi näkymät ovat vielä hiukan sumuiset mutta alkavat kirkastua kun kotona otan pienen konjakin. Ilmeisesti olisivat kirkastuneet muutenkin.  Seuraavana aamuna kesävieras jää tiskaamaan kun lähden taksilla poliklinikalle silmää näyttämään. Hoitaja poistaa kilven ja tuo sen  pestynä, koteloon pakattuna minulle takaisin. Se pitää kiinnittää ihoteipillä silmän päälle yöksi seuraavan viikon ajan. Hämmästyn miten nuorelta toimenpiteen suorittanut lääkäri nyt näyttääkään! Hän sanoo kaiken olevan hyvin, mutta koska silmässä näkyy hienoista hiertymää, minun tulee viikon ajan laittaa siihen silmätippoja kuusi kertaa päivässä, sen jälkeen neljä kertaa päivässä neljän viikon ajan. Ja koska toinen silmä operoidaan heinäkuun lopulla, tämä kesä meneekin silmätippojen kanssa läträtessä, ajattelen. Pieni harmi kirkastuneen katseen rinnalla.

- Ovatko tään taulun kehykset sun mielestä harmaat vai oliivinvihreät? Kysyn kesävieraaltani.  - No harmaat ne eivät ainakaan ole, ehkä vähän vihertävät, hän vastaa. Kuljen taulun luota toisen luokse, ihmettelen, ihastelen niiden värejä. Entäs parvekkeen orvokit! Hohtavan sinisiä, leikkaamattomalla silmällä katsottuna likaisen lilanvärisiä. Kesäiset maisemat näyttävät joko tahmean kellertäviltä tai hohtavan puhtailta siitä riippuen, kummalla silmällä niitä katselen. Lääkäri oli kertonut värien ensi alkuun voivan näyttää ehkä normaalia kirkkaammilta, mutta ajan mittaan tasaantuvan. Ihastelen värien kirkkautta, mutta peiliin katsoessani järkytyn. Ihan oikeasti en ollut tiennyt olevani sellainen ryppyreetta! Täysin meikittömänä, ilman naamarasvaa rypyt ehkä korostuvat, mutta silti... - Mikset sinäkään lohduta, että ethän sä nyt niin ryppyinen ole, tivaan kesävieraaltani. - Pitäisköhän sun pyytää se vanha mykiö takaisin, hän vain hekottelee. Ja tytärkin toteaa, että sehän se vasta kamalaa olisi jos sä näyttäisit seitsentoistakesäiseltä. Ei siis auta kuin odotella siskojeni lempeämpiä kommentteja ja ajatella, että mitä rypyistä, pääasia että mieli on kevyt ja iloinen. Ensimmäinen leikkaus on onnellisesti ohitse. Kunnioitus ja kiitollisuus lääketiedettä ja hoitoalan ammattilaisia kohtaan on vain entisestään kasvanut. Äitini  serkku joutui aikoinaan kaihileikkauksen jälkeen pötköttämään sairaalassa kokonaisen viikon. 

JK. Sama lääkäri leikkasi kuukautta myöhemmin myös toisen silmäni. Sekin toimenpide onnistui erinomaisesti. Ensimmäisen leikkauksen jälkeen näkymät olivat ensin olleet hiukan sumuisat, toisen silmän näkö kirkastui heti operoinnin jälkeen. Ulos päin silmässä ei näkynyt leikkaushaavaa tai muutakaan muutosta, parin millimetrin pituinen viilto, jonka kautta toimenpide suoritetaan, tehdään silmäluomen taakse  näkymättömiin. Pystyin lukemaan entisillä silmälaseillani siihen asti kunnes syys-kesällä jälkitarkastuksen yhteydessä sain uudet lasit  ja kehotuksen käydä lääkärin tarkastuksessa kun kaksi vuotta leikkauksista on kulunut. Nyt niistä on kulunut vuosi eikä mitään ongelmia ole ilmennyt. Silmä on helposti tulehtuva, joten poliklinikan antamia leikkauksen jälkeisiä hoito-ohjeita on syytä noudattaa tunnollisesti. Muistelen kuulleeni, että tilastojen mukaan yksi tuhannesta kaihileikkauksesta epäonnistuu, mutta lienee korjattavissa sekin.

Keskussairaalan silmäpolilla leikkaus maksoi 96 euroa per silmä. Yksityisillä klinikoilla  huomattavasti enemmän.

tiistai 11. elokuuta 2015

Peräkonttikirppiksellä




Autoja, autoja takaluukut ammollaan kuin valaskalan kidat! Vieri vieressä rantabulevardin molemmin puolin satama-aukiolta aina pikku-Veskulle asti. Jos olin kuvitellut että peräkonttikirppiksellä tavaraa myydään takakontista suoraan kuten puolukoita syksyn markkinoilla, erehdyin. Auki repsottavien takaluukkujen edessä oli yksi tai useampi pikkupöytä, osa tavaroista oli aseteltu erilaisten alustojen päälle tai suoraan nurmikolle. Myyntipaikkoja ei ollut voinut varata edeltä käsin, vaan autot oli päästetty satama-alueelle vasta hiukan ennen kello neljäätoista samalla kun oli kerätty kymmenen euron paikkamaksu. Nyt kello lähenee neljää. Vastaantulijoita väistellen yritän löytää tutun auton ja myyjät. Aion juuri kääntyä takaisin kun hupsista - siinähän sinä oletkin!

Farkkushortseihin ja toppiin sonnustautunut teinitär hymyili myyntipöydän takana iloisesti, toinen myyjä, nuorehko sukulaismies oli lähtenyt syömään. Pyöreällä puutarhapöydällä oli pinoittain pieniksi jääneitä tai muuten käytöstä poistettuja mekkoja, hameita, toppiksia, shortseja, farkkuja, paitoja. Viereisellä pikkupöydällä cd-levyjä ja videoita, koruja sekä erilaisia härpäkkeitä, joista läheskään kaikista en edes tiennyt, mitä ne olivat, sekä minun kissamukini. Kolmannella pöydällä poikien vaatteita, maassa värikkään kankaan päällä leluja, vierellä kenkiä, myös kuusikymmenluvulla ostamani siniset, kullanväristen solkien somistamat avokkaat sekä mustat, melkein tuliterät korkokengät, joita en enää voinut käyttää. Sadetakkeja, saappaita, urheiluvälineitä, pyöräilykypärä, verkkoaidan vieressä nurmikolla värikäs lasten teltta, ja aidan takana kimalteli aurinkoinen Vesijärven selkä! Parempaa myyntipaikkaa ei olisi voinut löytää, sää ei olisi voinut tämän suosiollisempi olla.

Teinitär teki kauppaa tasaiseen tahtiin. Varsinainen myyntipiikki oli ollut heti kahden jälkeen. Omista, pieniin muovikoreihin ja pahvilaatikoihin asettelemistani tavaroista oli mennyt ainoastaan muutama Anna-lehti sekä pari kolme kotimaisten nykykirjailijoiden teosta. Sukulaismies tuli syömästä. Joku nainen katseli lasten telttaa eikä aikaakaan kun sukulaismies pääsi kokoamaan sen hänelle mukaan. En kuullut, minkä verran hän siitä veloitti. Tuotteita ei oltu ehditty edeltä käsin hinnoitella, vaan hinta "sävellettiin" myyntitilanteessa. Olin tosin maininnut ohjehinnan joillekin tavaroilleni, mutta varsin pian huomasin että yläkanttiin. Teinittären äiti tuli töistä ja he lähtivät laivaravintolaan syömään. - Ole sinä siellä vaatepöytien takana, sukulaismies sanoi, seisoskeli itse taaempana. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä mistäkin tuotteesta olisi sopiva pyytää, toisaalta kukaan ei kysynytkään minulta mitään, sukulaismies sen sijaan näkyi silloin tällöin saavan jotain kaupaksi.

Kansaa vaeltaa myyntipöytien välisellä bulevardilla edes takaisin, esittelyssä koko kesämuodin kirjo! Mustavalkoinen raitakuosi on tämän kesän hitti. Mutta näkyy siellä jokunen hempeä kukkamekkokin, tunikoita, pitkiä mustia halkiohelmaisia hellemekkoja, vartalon myötäisiä mustia trikoita, shortseja, paljaita sääriä, korkeakorkoisia sandaaleja, ballerinoja. Polvipituisista kesämekoista ja pohkeen peittävistä paksuista legginseistä koostuvia viritelmiä ei juurikaan näy, vaikka kadulla ne ovat hellepäivänäkin yllättävän yleisiä. Miehillä kutakuinkin toistensa kaltaista vaatetta päällä. Ilmeisesti jossain oli pärekoreja myytävänä, koska monella oli sellainen mukanaan, kaksi naista raahasi isoa maitotonkkaa. Vastapäisen autonluukun reunalla auringossa istui kaksi iloisen näköistä lihavaa leidiä ruskettuneet käsivarret paljaina, edessään erilaisten kippojen ja kuppien välittäminä monen sukupolven elämäntarinat. Viereisen myyjän vauvanvaatesäkillä kävi kuhina kun äidit etsivät pienokaisilleen nätin näköistä päälle pantavaa. Isompia lasten ja aikuisten vaatteita oli rekillä henkareissa, mutta ne eivät herättäneet yhtä suurta mielenkiintoa. 

Pari nuorta naista pysähtyi hypistelemään mekkoja ja tunikoita, joita levittelin nähtäviksi samalla kun mietin kuumeisesti, mitä niille osaisi "säveltää" hinnaksi, mutta ne osoittautuivat heille liian pieniksi joten kaupat jäivät tekemättä. Joku tyttö poimi pöydältä keltaisen, hopeanvärisiä helyjä sisältäneen läpinäkyvän pikkupussukan, sormuksia, korvakoruja vai mitä mahtoivat ollakaan? - Paljollako? Ehdin kysäistä sukulaismieheltä kun tyttö jo meni menojaan, uusia mielenkiinnon kohteita etsimään.

Miten ihmeessä minä, joka aikoinaan olin työskennellyt kahdenkin yrityksen myyntikonttorissa ja ollut monet kerrat myyjänä kansainvälisillä markkinoilla ym., olin peräkonttikirppiksellä näin avuton? Mutta markkinoilla tuotteet olivat olleet edeltä käsin hinnoiteltuja, kullakin osastolla ainoastaan tiettyyn ystävyysmaahan liittyvää tavaraa. Nyt unkarilaiskipponi, käsin kirjailtu kangaspäällysteinen rasia ja puusta valmistettu musta kynttilänjalka punaisine pallokynttilöineen eivät näyttäneet ainakaan tätä asiakaskuntaa kiinnostavan. Oiva Toikan lasinen oranssisävyinen kynttilänjalka ja vati oli kehotettu jättämään kotiin samoin kuin ne Pentikin, Sarpanevan, Wirkkalan, Arabian astiat, lasilinnut ym. joilla pankki kahdeksankymmentäluvulla oli hemmotellut henkilökuntaansa, vain hiukan ennen kuin yhdeksänkymmentä luvun alussa alkoi antaa potkuja persuksille! Mikäli aioin kaupata niitä, ei kuulemma kirppareilla, vaan netissä, minulle sanottiin, mutta ainakin toistaiseksi pidän ne itselläni. Sataman peräkonttikirppiksellä sen sijaan olin kuvitellut iloisesti esitteleväni, miten kiehtovan aseteleman kolmesta unkarilaisesta seinälautasesta saisikaan. Pah, kuka tänä päivänä laittaisi sellaisia asetelmia seinilleen! Ellei sitten mökille tai johonkin retrohenkiseen vanhaan taloon. Unkarilaisia vinyylilevyjäni nuoret eivät olleet edes huolineet mukaansa, ei niitä levykauppiaskaan ollut huolinut, vaikka vinyylilevyillä onkin nyt kysyntää, mutta sen tyyppinen musiikki ei kuulemma menisi heillä kaupaksi. Olin myös kuvitellut että pitkälettinen bulgarialainen, ja vihreäsävyinen eestiläinen puunukkeni suorastaan revittäisiin käsistä. Olin jostain lukenut neukkuaikaisen eestiläisnuken olevan jopa keräilytavaraa ja miettinyt pääni puhki, paljollako siitä raatsisi luopua. Joku rouva sitä katseli, kutsui kauempana odottaneen miehensäkin katsomaan, kysyi mihin tarkoitukseen se on ja olisiko sille poikanukkea kaveriksi. Ei ollut. En ehtinyt kertoa nuken historiasta ja sen mahdollisesta keräilyarvosta mitään kun he olivat jo menneet. Tunsin itseni kaikin tavoin junasta jääneeksi menneen maailman edustajaksi samalla kun sukulaismies näkyi myyneen lelun, jonka rattaissa istunut pikkupoika painoi hellästi rintaansa vasten. Iso valkoinen ja ruskea nalleni eivät kiinnostaneet ketään. Mutta sitten eteeni pysähtyi kaksi rouvaa.

- Minä haluan pelastaa nämä, toinen sanoi, piteli kädessään dinosaurusten seasta löytämäänsä kolmea pikkusormen pituista vaaleanruskeaa nallekarhua. - Paljonko? - Euro viisikymmentäsenttiä yhteensä, sanoin. Hän kaivoi laukustaan hiukan isomman valkoisen nallen. - Tämä maksoi ainoastaan  kolmekymmentä senttiä! - Mutta mitä pienempi, sitä enemmän sen suunnittelu ja valmistus vaatii sorminäppäryyttä, keksin sanoa. Ihan niin kuin mitä pienempi kello, sitä korkeampi hinta, ainakin ennen vanhaan oli, ajattelin, en sanonut. Nainen osti nallet! Toinen kuului taivastelevan ystävänsä pikkunallukoihin kohdistuvaa "pelastusintoa."

Äiti teini-ikäisen tyttärensä ja pikkupojan kanssa katseli lehtiä, josko niistä olisi mökille luettavaa. - Tämän kesän numeroita kaikki, kaksikymmentä senttiä kappale, mutta koska niitä näkyy olevan jäljellä kuusi, saatte ne eurolla kaikki, sanoin. He ostivat vielä kolme lasten lehteä ja nainen antoi minulle kahden euron kolikon. - Neljäkymmentä senttiä takaisin, hän huomautti. En heti löytänyt kolikkopussukan uumenista vaihtorahaa, jolloin hän päätti ostaa vielä kaksi lastenlehteä lisää niin että vaihtorahaa ei tarvittu lainkaan. Joku katseli merkkihajuvesipakkausta, jonka hinnaksi teinitär oli sanonut viisitoista euroa, toinen hypisteli lankakerän näköistä palloa, joka oli kuin entisajan kissanlelu, mutta se se ei ilmeisesti ollut vaan - mikä? Onneksi teinitär tuli syömästä ja minun pestini päättyi.


Ennen kotiin lähtöä kahvittelin sataman makasiinin aurinkoisella terassilla hyvässä seurassa hyvällä mielellä, yhtä kokemusta rikkaampana. Kuulin että myöhemmin illalla jokin kipponi ja pieni seinäreliefi oli löytänyt ostajan. Kirppis päättyi iltakahdeksalta, sitä ennen autorintamasta olisi varmaan ollut vaikea poistuakaan. 

Jaa, se kissanleluksi luulemani? No se oli semmoinen pallo, jonka ympärille oli kieputettu (hius) ponnareita 40 kappaletta!  

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Tangon taikaa


Lauantai-iltana olivat superlatiivit loppua kun siskon kanssa hehkutettiin uuden tangokuninkaan karismaa, esiintymistaitoa ja ennen kaikkea hänen tummasointista upeaa ääntään!  Minulta taisi pari tekstaria lipsahtaa vika osoitteeseenkin, toivottavasti en herättänyt ketään kesken makeimpien uniensa. Toki toisetkin loppukilpailuun selvinneet olivat hyviä ja superfinaalin Kalle Jussila olisi ehkä voittanut  kisan ellei tuntematon nuori mies jostain "Villähteen pusikoista" olisi tullut ja  sekoittanut koko pakan. Hänen esittämänsä "Vähän ennen kyyneleitä" hurmasi minut niin että aion ostaa Aki Samulin levyn heti kun se ilmestyy markkinoille, laittaa sen keittiön cd-radiossa jo pitkään pyörineen  "Classics for pianon" tilalle. Musiikin suhteen lähes kaikkiruokaisena olen kokatessani soitellut myös milloin Elviksen, Olavi Virran, Edith Piafin ym. lauluja. Se hieman ihmetytti, että tuomariston hyvin sijoittamalle Juha Hautaluomalle alueraadit eivät lämmenneet lainkaan. Ja että vasta kruunatulle kuninkaalle ojennettiin kimppu valkoisia kallankukkia! Eikös ne ole kautta aikojen liitetty suruun ja hautajaisiin? Taisi muuten tuore tangokuningatarkin torstai-iltana saada samanlaisen kimpun, jonka laittoi lattialle laulun ajaksi. Eniten kuitenkin ihmetytti tangomarkkinat avanneen ministerin puhe, jossa hän jaaritteli juhlakansalle hallituksen kaavailemasta säästöohjelmasta!! Ellei sitten ajatellut, että juhlamielellä olevilta kansalaisilta se saattaa saada suopeamman vastaanoton kuin arjen töissä uupuneilta puurtajilta, silti...

Tänään tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa lainkaan, vaan aamuisen torilla käynnin jälkeen tehdä jotain ihan muuta, mutta minkäs teet kun tangon taika pyrkii paperille. Sitä on ilo kuunnella, tunnelmoida sen tahdissa, nautinto katsella taitavasti tanssittuna. Vähemmän taitavia esityksiäkin näkee. Luin hiljattain haastattelun, jossa joku rouva kertoi miehensä kävelevän tanssilattialla edes takaisin,  kutsuvan sitä tangoksi. Omilla tangotaidoillanikaan en pääse kehumaan. En vaikka kompurointiini kyllästyneenä menin aikoinaan tanssikurssille. Siellä oli pariskuntia, nuoria miehiä sekä me pari kypsempään ikään ehtinyttä naista. Mutta sen sijaan että mekin olisimme saaneet henkilökohtaista opetusta, jouduimme  tavallaan niiden nuorten miesten koekaniineiksi, opettamaan heitä, koska opettaja ei ehtinyt neuvoa jokaista erikseen. Minäkin yritin veivata valssia, hypellä jenkkaa ja taivutella tangoa poikani ikäisen kankeakoipisen kaverin kanssa, vaikka olisin tarvinnut opetusta itse. Hiki siinä tuli. Eräällä morsmaikkunsa kanssa häävalssia opetelleella nuorella miehellä roikkui takapuolen päällä froteepyyhe, jolla hän välillä pyyhkäisi hikistä naamaansa. Jätin kurssin kesken.

Mutta nyt on jätettävä tämä tarina kesken, ryhdyttävä tekemään sitä muuta, tulihan kaikkein tärkein  jo sanottua: Ilo siitä että tasavalta on taas saanut uuden  kuninkaan ja kuningattaren! Toivoin että kuningattareksi olisi kruunattu nyt toiseksi tullut tuntematon, raikas ja persoonallinen laulajatyttö tai joku muu niistä nuoremmista, mutta jospa heidän aikansa tulee vielä. Torstaina valittu, aikaisemminkin tangomarkkinoilla mukana ollut kuningatar hehkuu kypsän naisen glamouria.

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Ennen kuin on liian myöhäistä


Rautarouva ei vastaa. Maanantaiaamu, kello 9.15. Yleensä me kaksi joilla vielä on lankapuhelin, tähän aikaan soittelemme toisillemme. Minun lankapuhelimeeni juuri kukaan muu ei enää soitakaan. Olisiko hän lähtenyt matkalle? Tai joutunut sairaalaan? Tuskin siitä minulle, kaukaiselle sukulaisen sukulaiselle ensimmäiseksi ilmoitettaisiin. Tai ehkä on vain kauniina kesäaamuna noussut pyörälleen ja lähtenyt asioilleen tai touhuaa pihallaan eikä kuule soittoani, rauhoittelen itseäni, laitan puhelimen vastaajan päälle, alan valmistautua kaupungille lähtöä varten.

Ystävien piiri pienenee. Minulla oli Savossa ystävätär, jonka kanssa olimme käyneet samaa kansakoulua, tavanneet viimeksi joskus 60-luvulla, minkä jälkeen kumpikin oli perustanut perheen ja yhteydenpito oli jäänyt satunnaisten joulukorttien varaan. Kesällä 2006 olin ollut hänen kotipaikkakuntansa lähellä eräässä kokouksessa ja vähän ennen pois lähtöäni soittanut hänelle. Hän oli jäänyt joitakin vuosia sitten leskeksi, asui omakotitalossaan lastensa perheiden lähettyvillä. Suunnittelimme tapaavamme myöhemmin, koska sillä kerralla siihen ei ollut  aikaa. Se suunnitelma ei koskaan toteutunut, sen sijaan aloimme kirjoitella toisillemme. 

Hänen selkeällä käsialalla kirjoitetut kirjeensä olivat kuin lämmin tuulahdus menneisyydestä, lapsuudesta, kummallekin tutuilta tanhuvilta. Hän oli vakaa ja rauhallinen kuin Myrskyluodon Maija.  Ja kuten Maija, hänkin uskoi kaiken ihmiselle tapahtuvan olevan Jumalan kädessä. Ystävälläni riitti ymmärrystä, joskaan ei aina hyväksyntää erilaisille tämän päivän ilmiöille, ahdasmielinen hän ei ollut. Hän kuvaili marjamatkansa, pihapiirinsä ja talvi-iltansa niin eloisasti että saatoin suorastaan nähdä hänet istumassa omenapuun alla puutarhakeinussaan tai talvi-illan hämärässä tuvassaan tuikkujen ja kynttilöiden keskellä. Minä puolestani kerroin kaupunkilaiselämästäni hänelle, ikänsä maalla asuneelle. Hänen matkansa olivat suuntautuneet pääasiassa Lappiin, minä olin matkustellut muuallakin. Häntä huomattavasti impulsiivisempana koin hänen kirjeensä rauhoittavina, leppeän lämpöisinä kuin lapsuuden pihapiiri.  Joitakin vuosia sitten hän sairastui vakavasti, mutta suhtautui sairauteensakin ja sen vaatimiin hoitoihin tyynesti, joskaan ei voinut olla välillä ihmettelemättä; miksi juuri minä? Vaikka hän kirjoittikin mieluummin muusta kuin sairaudestaan, ymmärsin hänen parantuneen niin että hänen ei enää tarvinnut käydä kuin määräajoin tarkastuksissa.   Huonokuntoisuuttaan, sitä että ei jaksanut enää tehdä yhtä pitkiä kävelyretkiä kuin ennen, hän joskus harmitteli, mutta niin olivat omatkin lenkkipolkuni lyhentyneet. 

Kaksi viikkoa sitten posti toi hänen kotipaikkakunnaltaan kirjeen,  jonka lähettäjä oli minulle tuntematon. Arvasin heti mistä oli kyse. Ystäväni oli kuollut. Kirje oli hänen tyttäreltään. Olin järkyttynyt ja suruissani. Sytytin kynttilän. Luin ystäväni  viimeisimmän, vappuna kirjoitetun kirjeen, jossa hän kertoo olevansa "tosi kelvottomassa kunnossa." Mutta kun lämminhenkinen pitkä kirje oli ollut hiljaisen huumorin sävyttämä kuten aina, en ollut osannut ajatella miten sairas hän oikeasti mahtoi olla  enkä pitänyt vastauksella kiirettä. Yhdeksän vuotta kestäneen kirjeystävyytemme aikana kirjeiden väliä oli joskus ollut pari kolme kuukauttakin. Nyt olin aikonut kirjoittaa hänelle ennen juhannusta, mutta jotenkin se oli jäänyt aikomukseksi. Juhannuksen jälkeisenä päivänä olin ajatellut, että tällä viikolla kirjoitan. Liian myöhään. Tytär kertoi ystäväni olleen viimeiset kaksi viikkoa saattohoidossa omassa erillisessä huoneessaan. Huoneen ikkunaa oli pidetty auki, että hän oli saanut kuunnella rakastamansa luonnon ääniä, lintujen laulua ja laineiden liplatusta, aaltojen loisketta läheiseltä laivareitiltä. Juhannusilta oli ollut hänen viimeisensä, sunnuntaiaamuna hän oli nukkunut pois, yhtä tyynesti ja rauhallisesti kuin oli elänytkin. Tyttären kirjeestä ei ilmennyt, oliko sairaus uusiutunut vai oliko hänkin saanut flunssan tai  keuhkokuumeen, joita viimeisessä kirjeessään oli kertonut naapureidensa sairastelleen, maininnut että jos niistä jompikumpi häneen iskee, se voikin sitten olla hengenlähtö. Eli hän oli kyllä kertonut, miten sairas jo oikeasti oli, minä en vain ollut osannut, malttanut lukea! Jos olisin kirjoittanut ennen juhannusta, hän olisi vielä saanut kirjeeni. Nyt kirjoitin hänen lapsilleen, laitoin kirjeen lähettämäni suruadressin väliin.

Kuten moni kirja aukeaa vasta toisella lukemisella, niin on usein kirjeiden, ihmistenkin laita. Halusin lukea ystäväni aiemmin lähettämät kirjeet, lukea rivien välitkin selvittääkseni, mitä kaikkea olin aiemmin jättänyt lukematta, tulkitsematta. Mutta minulla oli vain kaksi viimeisintä kirjettä! Jossain ihmeen hävitysvimmassani olin tuhonnut kirjeet muka muiden "tarpeettomien papereiden " mukana,  ajatellut että nämä on luettu ja uusia tulee. Kaappeja pengottuani löysin vielä kaksi hänen kirjettään.  Olisinpa säästänyt edes muutaman  kirjeenvaihtomme ensimmäisiltä vuosilta. Mutta nuo neljä kirjettäkin, joita säilytän kuin pyhäinjäännöstä, välittävät kuvan henkisesti vahvasta ihmisestä, joka tiesi oman arvonsa ja paikkansa, jolla ei ollut tarvetta tehdä numeroa itsestään. Hänellä oli sydämen sivistystä, jota ei opita yliopistoissa eikä korkeakouluissa. Minun on ikävä häntä, kirjeitä, joita ei enää tule. Kirjeitä jotka hävitin.   

Palattuani eilen kaupungilta kuuntelin ensimmäiseksi, oliko Rautarouva yrittänyt soittaa kuten tapana oli aina kun olimme  huomanneet toisen soittaneen. Ei ollut. Iltapäivä oli jo pitkällä eikä hän ollut vieläkään soittanut. Aloin jo olla levoton. Olimme edellisen kerran jutelleet pari päivää ennen juhannusta, kai hän olisi kertonut jos suunnitteli matkalle lähtöä. Lähettäisinkö tekstiviestin hänen kännykkäänsä vai soittaisinko hänen läheisilleen... En tehnyt kumpaakaan, laitoin lankapuhelimeen vastaajan päälle, kännykän taskuuni ja lähdin lenkille rauhoittumaan. Kotiin palattuani nostin puhelimen luurin ja kuinka ollakaan, miellyttävä miesääni kertoi vastaajassani olevan yhden soittotiedon! Rautarouva elää! Soitin heti hänelle, mutta hän oli keittämässä makkarasoppaa ja sanoi soittavansa minulle päin sitten kun soppa olisi valmis.

Ja voi että me puhuttiin! Ei selvinnyt, missä hän oli ollut koko päivän, tai hän kertoi mutta en malttanut kuunnella eikä minun sitä välttämättä tarvinnut tietääkään, pääasia että hän oli, että me molemmat olimme kunnossa ja täysillä mukana elämän menossa!  Sitä Rautarouva hieman harmitteli, että hän ei ollut päässyt viikonlopun helteillä heittämään talviturkkiaan, koska uimaranta oli ollut suljettu nuorisofestivaalin vuoksi. Oli kiva rupatella, totesimme. Vaikka asummekin kävelymatkan päässä toisistamme, tapaamme harvoin. Päinvastoin kuin lähipiirini joka soittaa, kysyy oletko kotona ja voidaanko tulla, toisella paikkakunnalla asuva serkkuni tuo jopa tarjottavatkin tullessaan, me Rautarouvan kanssa emme mene toistemme kotiin kutsumatta. Olen laiska lähtemään kylillle,  vielä laiskempi kutsumaan vieraita, vaikka olenkin Rautarouvalle kuten  eräille muillekin, kutsun velkaa. Mutta kun kutsuu jonkun kylään, on imuroitava, järjestettävä tarjottavaa ym. ym. Miten paljon vaivattomampaa kirjoittaa kirje, puhua puhelimessa tai tavata kahvilassa! Joku julkkis, olisiko ollut Lenita, kertoikin että ei kutsu ystäviä kotiinsa, vaan tapaa heidän kanssaan ulkona, kaupungilla. Olipa tapa mikä tahansa, tärkeintä että pidämme yhteyttä ystäviimme, niihin keitä meillä vielä on, ennen kuin on liian myöhäistä. 

                                      ----------------------------

Loppukevennys: Edellisen kirjoitelmani tunnelmissa päätin hetki sitten ilahduttaa palvelutalossa asuvaa sukulaismiestä puhelinsoitollani. Sanoi olevansa kusella! Puhelu jäi lyhyeksi.

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Kesän korkeat hetket



"Minä elämäni lintua kurkoittelen/ vielä tyhjälle kankaalle maalaisin sen/ aina päivältä päivälle vanhenen näin/ on jo kasvava puu mulla takana päin/ on elämäni ilta kuin oksaton puu/ mun sieluni on autio, tyhjä mun suu/ vielä elämäni onnea hypistelen/ vielä miehuuden aikoja ylistelen/ minä elämäni lintua kurkoittelen/ vielä tyhjälle kankaalle maalaisin sen/.  Runokirjasta Elämäni lintu.        5.7.89  Paapi"   

Yllä olevan runon itsensä "Paapiksi" esitellyt virkeä vanha herra  kirjoitti Kanadan matkapäiväkirjaani Suomi-seuran lennolla Helsingistä Vancouveriin heinäkuussa v. 1989. Sitä ennen hän oli yllättänyt kanssamatkustajansa lausumalla runojaan, tepastellut paljain jaloin koneen käytävällä. "Olen kulkenut Grönlannin jääkenttien yli sukitta, paljasjaloin" hän kertoi olevan seuraavan runonsa alku. Myöhemmin tapasimme hänet Vancouverin "Suomi-kodissa" järjestetyissä puutarhajuhlissa, jossa hän valtaisten suosionosoitusten siivittämänä lausui runojaan. Paluulennolla kolme viikkoa myöhemmin en muista häntä nähneeni. Tosin alkumatka oli lennetty ukkosmyrskyssä eikä kukaan kuljeskellut koneen käytävällä. Vai olisiko "Paapi" jäänyt pitemmäksi aikaa Kanadaan tai jatkanut sieltä Amerikan puolelle.

Nettitietojen  mukaan 95-vuotiaana v. 1998 kuollut "Paapi" oli kotiseudullaan Lapualla sekä yritysmaailmassa että runoilijana tunnettu ja arvostettu henkilö, joka meillä mieheni kanssa oli ollut ilo tavata Vancouverin matkallamme.

Kuluvan kesän korkeita hetkiä kartoittaessani muistin tuon todella korkealla, Grönlannin jäätiköiden yläpuolella 26 vuotta sitten  lausutun runon. Kesän korkeat hetket, yllättäen tulevat pienet tunnelmatuokiot, tulevat, menevät, soljuvat ajan virtaan, muodostavat utuisen kudelman, unenkaltaisen olotilan kunnes arjen touhut taas ottavat vallan.

Tältä kesältä muistan tasan kaksi auringonpaisteista päivää. Ensimmäinen oli viikkoa ennen juhannusta kun kesävieraani pesi ikkunoitani ja toinen viime tiistaina, jolloin olin kaakkois-Suomessa nuoruudenystäväni hiljattain hankittua siirtolapuutarhamökkiä katsomassa. Kylläpä olikin 250 neliön tontille saatu mahtumaan satumaisen kaunis idylli! Vaaleanpunertavaseinäisen piparkakkutalon pihalla, solisevan suihkulähteen luona kasvoi pyöreälatvaiseksi muotoiltu valkokukkainen sireenipuu. Kukkia kaikkialla, viehättäviä varjoisia nurkkauksia päärynä-, kirsikka- ja omenapuiden katveessa, viinimarjapensaita ja pikkuinen  ryytimaa. Grillikatoksessa isäntä kokkasi meille mehevät possuvartaat erilaisine höystöineen. Ruokapöytä oli mökin terassilla, jonka ikkunalaudoilla valkoiset pelakuut kukkivat kilpaa. Koristeellisen pihaportin taakse, ruusupensaiden reunustaman kylänraitin vastakkaiselle puolelle naapuri rakensi mökkiään, mutta muuten alue oli melko harvaan asuttua ja ystävieni mökin takaiselle metsän rajaamalle luonnonniitylle ei saisi rakentaa lainkaan. Kun isäntä oli lähtenyt omiin harrastuksiinsa, me tytöt ampaisimme nuoruutemme aikaisia maisemia katselemaan, menneitä aikoja muistelemaan.

Mutta kovin olivat maisemat metsittyneet. Ulkopuolinen ei osaisi aavistaakaan, mikä elämää sykkinyt yhdyskunta eräänkin sankan lehtimetsän paikalla kerran oli! Vanhoja rakennuksia oli kadonnut, jokunen uusi noussut tilalle, oli tehty uusia teitä ja yksi uusi siltakin oli  ilmestynyt niin että jossain vaiheessa olimme vähällä eksyä. Poikkesimme nuorta sukulaisperhettä moikkaamassa, joimme lähtökahvit puutarhamökin ilta-aurinkoisella pihamaalla. Palasin nostalgisissa tunnelmissa kotikaupunkiini, jonka keskeneräisen  matkakeskuksen pysäkillä oli kätevä vaihtaa lähiööni ajavaan bussiin.

- Teilläkö oli se Taunus myytävänä? Innokas miesääni oli kysynyt puhelimessa juhannusaattoaamuna. - Ei, ei minulla ole minkäänlaista autoa... nyt on kyllä väärä numero, olin sopertanut unenpöpperössä. - Ei, kyllä numero on ihan oikea, kaveri oli vakuuttanut, pitänyt paljon puhuvan tauon. - Minä olen vain valinnut väärin, hän oli sanonut, toivottanut hyvät juhannukset. Jollakin oli ollut kiire saada illaksi auto alleen.

Ja koska minulla ei ole autoa, ei edes ajokorttia, ostin näyttökortin, jolla saan 30 päivän ajan vaikka asua paikallisbusseissa. Eilen hikoilin helteessä hautausmaalla, oli siis kesän kolmas aurinkoinen päivä, tänään sataa vettä. Mutta huomiselle, markkinapäivälle on luvassa poutaa, joten bussikortilla saattaa taas olla käyttöä. Yksi suru-uutinenkin kuluvaan kesääni mahtuu, itä-Suomessa asunut koulutoverini, viime vuosien kirjeystäväni on poissa, mutta seuraavassa blogijutussa hänen poismenonsa aiheuttamista tunnelmista enemmän. 

Nyt keittiötyöt kutsuvat, joten ei muuta kuin kesän korkeita hyviä hetkiä kaikille! 

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Kylmää kyytiä


Kylmää kyytiä arveli oppositiopuolueen puheenjohtaja olevan tulossa köyhälle kansalle. Miksei myös rikkaille? "Ei rikkailta voi leikata", pääministeri totesi. Rikkaat kun eivät saa eivätkä tarvitse samoja etuuksia kuin tavallinen kansa, jolta nyt aiotaan niistä roppakaupalla leikata. Pääministerin idea, että rikkaat osallistuisivat Suomi nousuun talkoisiin vapaaehtoisesti alentamalla palkkojaan, ylimitoitettuja eläkkeitään, osinko- ym. tulojaan, sai matemaatikot oitis laatimaan laskutoimituksia, joiden mukaan korkeiden tulojen   alentamisella saattaisikin olla valtion talouteen vain entistä kurjistavampi vaikutus! Eräät korkeasti palkatut kirkon palvelijat ilmoittivatkin osallistuvansa talkoisiin ainoastaan verotuksen kautta, mikä sai välittömästi hyväksyvää hyminää en nyt enää muista, keneltä. Mutta heidän tarkoittamallaan verojen korotuksella saattaisi olla seurauksena, että ökyrikkaat  siirtäisivät talonsa, tehtaansa ja kaikki kalliit pelinsä halvemman verotuksen maihin, joten ainoiksi Suomi nousuun talkoiden osallistujiksi näyttävät todellakin jäävän kaikkein pienituloisimmat kansalaiset. Eikä siinä taida paljonkaan lohduttaa vanha sanonta: "Hyvä antaa vähästään, paha ei paljostaankaan." - Näppärää, sanoisi Nelli. Edesmennyt unkarilainen ystävättäreni.

Pitäisikö siis jättää leikkeleet leivän päältä, luopua saunaoluesta ja juhannussiideristä, lopettaa lehden tilaus, bussimatkat torille ja takaisin, jättää uusi teepaita ostamatta, leikata itse  tukkansa, lopettaa huulipunan ja aurinkopuuterin käyttö, silkkaa kaunista turhuuttahan ne ovat tähän astikin olleet! Lakata lakkaamasta varpaankynsiään? Sitä, minkä verran kyseiset luopumiset kohentaisivat omaa talouttani ja mikä  vaikutus em. valinnoilla laajemmin toteutettuna olisi työllisyyteen, en jaksa suven suurimman juhlan kynnyksellä pohdiskella. Kuten en sitäkään, miten kylmää kyytiä on - tai ei ole - tulossa maailmanpolitiikassa. 

Paras vain elää päivä kerrallaan, katsella kaunista luontoa kun ei meikäläisestä ole barrikadeillekaan mieltään osoittamaan, kuunnella uutisia puolella korvalla ja uppoutua täysillä naapurimaan prinssin häähumuun ja kotimaisten tangomarkkinoiden karsintoihin. Mahtaako uusi tummaääninen tangokuningas tulla Nastolan Villähteeltä ja kuningatar viime vuoden perintöprinsessasta? Kylmää kyytiä tai ainakin raikkaan viileää säätä on luvassa juhannukseksikin, olkoonkin että juhannusviikkoni lämpimin uutinen kilahti tänään kännykkääni, mutta siitä ei nyt tällä kertaa enempää. Pitäisikö aattona, sateessa tai sateen lomassa poimia pientareelta seitsemän erilaista kukkaa tyynyn alle? Laittaa ne muovipussiin etteivät tahri tyynyliinaa. Kaivosta ei kannata mahdollisen tulevan sulhon kuvaa katsoa ettei käy kuten entiselle emännälle, joka kauhukseen näki siellä pohjavedessä oman ukkonsa naaman!

Huurteisen hyvää juhannusta kaikille!  

maanantai 18. toukokuuta 2015

Kevättä kestää vain neljännes vuotta


Toukokuu jo näin pitkällä! Vasta hetki sitten vappuvieraani nukkui kamarin oven takana "turvallisensa" alla! Pienenä hän oli kutsunut sillä nimellä peittoaan. Sukulaisvierailulla öiset luonnonäänet eivät pelottaneet kun oli oma "turvallinen" mukana. Mihin lienee sekin pieni punaruskeankirjava täkki vuosien saatossa joutunut?

Äitienpäivänä istuin pöydän päässä vierailevan kokin valmistamaa lohikeittoa syöden, kuuntelin nuorten matkasuunnitelmia hyvilläni siitä, että oma matkakiintiöni kotimaan rajojen ulkopuolelle lienee täynnä. Ei tee edes mieli lähteä matkalaukkujen kanssa kulkemaan,  lentokentille ja satamiin jonottamaan. Kaukaisin paikka missä olen käynyt, on Kanada, eksoottisin Jordania.

"Miksi tulitte?" Vancouverin lentokentän virkailija oli kysynyt mieheltäni matkan tarkoitusta selvittäessään, minulta ei kysytty mitään. Ja kun eräässä Chinatownin myymälässä oli tarkistettu ainoastaan hänen kassinsa, hämäläispojan huumorintaju oli joutunut koetukselle. Mutta sukulaisten ylenpalttinen vieraanvaraisuus sai pienet vastoinkäymiset unohtumaan. Nyt heistäkin, joiden kanssa kävimme Kalliovuorilla, Vancouverin saarella, pistäydyimme Amerikan puolella, suurin osa on jo poissa.

Kuten tämä lumoava kevät, jolloin rentukat räjähtävät kukkimaan, kohta ohi elettyä tämäkin! Pihakoivu on jo täydempi kuin viikko sitten, jolloin toivoin sen utuisen hennonvihreän hunnun kestävän kesän yli. Pihlaja availee lehtiään, tammi odottaa kohteliaasti vuoroaan, alkaa vihertää viimeisenä. Bussipysäkin luona voi ihailla vaahteran heleän vihreitä lehtiruusukkeita ja villiomenapuun kukkien aukeamista. Mistä lienee senkin puun siemen alun alkaen siihen lennähtänyt? Luonto puskee voimalla maan uumenista esiin. Mustikat kukkivat hullun lailla, kuin henkensä hädässä. Eikä tarvita kuin yksi kirpakka pakkasyö kun ne ovat paleltuneet kuoliaiksi. Toivottavasti sitä yötä ei tule. Sananjalkojen kierukat tunkevat siitä ainoasta puskasta mikä naapurirapun rouvan viime kesäisen tuhoamisvimman jäljiltä jäi takapihan kallionlaitaa koristamaan. Ja sekin säästyi vain siksi että toinen naapuri oli huomannut mitä on tekeillä, avannut ikkunansa ja huutanut että stop tykkänään! Sananjalat muka lisäävät kotiloiden määrää ja siksi upeat pehkot, Luojan luomat taideteokset piti tuhota. En ole mistään löytänyt vahvistusta kyseiselle kotiloiden lisääntymisväitteelle. Mutta luonto on mahtava voimassaan, tuhottujen pensaiden juuristoistakin jokunen sananjalan alku nostaa päätään!

Lenkkipolulla luontokokemus on eri kerroilla erilainen. Joskus sitä vain taivaltaa eteen päin, huomaa kyllä kaiken kauneuden, mutta katselee sitä ikään kuin ulkopuolisena, arjen asioita pohdiskellen kun taas toisella kerralla kokemus on syvällisempi. Sadetta enteilevä pysähtynyt tunnelma. Pöyheiden pilvien keskellä sininen avanne, josta siivilöityvä auringonkajo valaisee tuoreen vihreän maiseman. Metsän laidassa valkovuokkosaareke, lehtitorvien kätköissä kielonnuput. Pihlajan poikanen  kannattelee pikarimaisia lehtiaihioitaan, osa on jo auenneina. Pari vuotta sitten harvennetussa metsikössä pyrähtelee punamustavalkoinen outo lintu, jonka netistä etsimäni kuvan perusteella tunnistin käpytikaksi.

Luonto viheriöi ja kukoistaa, omat viljelmäni eivät. Maaliskuussa ruukkuihin kylvämistäni krassinsiemenistä on tähän mennessä itänyt yksi! Hontelo taimi, jonka pelkkä terävä katse voi  katkaista. Aloitin eilen istuntokauden parvekkeella, tänään olen lääkinnyt flunssan oireita. Huoltomies näkyy kantavan pöytää ja penkkejä talviteloiltaan pihanurmelle, taivaalta vihmoo vettä. 

Kevätkö lienee sekoittanut entisen ministerin mielen? Päivän uutispommi joka vetää sivullisen suuta hymyyn, mutta asianosaisille on varmasti kiusallinen. Keväällä rakastuminen vaatii vahvaa sydäntä.
Muistan kaukaisen kevään jolloin kevät kohisi luonnossa ja minussa. Tunteiden kohde on unohtunut.

Huomen illalla selviää, pääsevätkö Suomen pojat Euroviisufinaaliin, ylihuomenna kerrottaneen mitä kaikkea hallitusneuvottelijat ovat päättäneet meiltä leikata. Kaiken kaikkiaan siis varsin mielenkiintoinen viikko aluillaan. Viime perjantaina alkoivat David Suchetin tähdittämän Hercule Poirotin uusinnat, joista ainakaan ensimmäistä en muistanut ennen nähneeni. Kyseisen, pienin askelin kävellä töpöttelevän herrasmiehen karisma puree aina vain. Loppuviikolla lapsenlasten tanssi- ja soittonäytökset, lauantai-iltana Euroviisufinaali.

Kivaa keväistä viikkoa, tunnelmallista toukokuun jatkoa kaikille!

maanantai 11. toukokuuta 2015

En tiedä mitä ajatella


Toriparkin porrashuoneista. Keskeneräistä työtä ei tule arvostella, totesin edellisessä blogijutussani, jossa kerroin kaupunkimme uusitun torin ilmeestä. Nyt torin avajaiset on pidetty, ensimmäiset kuukausimarkkinat koettu. Torin alla olevat parkkitilat ovat saaneet pääosin kiittäviä kommentteja, samoin torialueen päällyste, jolla voi kävellä korkkareillakin, torilla on tilaa, sinne ja sieltä pois pääsee paikallisbussilla tulipa miltä suunnalta tahansa. Kovimman kritiikin kohteeksi ovat joutuneet toriparkin porrashuoneet, ikävän näköiset harmaat peltilaatikot.

- Ei, eivät ne ole peltiä, vaan arvostettua seinämateriaalia rheinzinkiä, mitä on käytetty mm. Kiasmassa. Kaupunginarkkitehdin mukaan materiaali elää ajan ja valon kanssa, se tummuu muttei vaihda väriä kuten kupari. "Ydinkeskustassa ei ole puurakentamista ja puun käyttö olisi vaatinut muutakin materiaalia", hän vastaa niille joiden mielestä ne  olisi pitänyt tehdä lämpimämmän näköisestä puusta. "Rakennelmat toimivat poistumisteinä ( torilta toriparkkiin ja päinvastoin), ovat porrashuone- ja huoltorakennuksia eikä niitä ole tarkoitettukaan torin vetonauloiksi", hän tähdentää. Että silleen. Varovaisen myönteisiäkin arvioita on ollut luettavissa, mutta kauniiksi en ole kuullut niitä kenenkään sanovan. "Kuin parakkiluokkia tai vaarallisten kemikaalien kierrätyspisteitä", toteaa paikallinen kirjailija paikallislehden kolumnissaan. Olen samaa mieltä.   

Vai olenko sittenkään? Viikko sitten hautausmaalta palatessani kauppatori kylpi auringonpaisteessa, ihmiset istuskelivat joutilaan näköisinä torikahviloissa, myyntikojuja oli vielä harvakseltaan, kukkiakin vain parilla kauppiaalla, mutta tila ja valoisuus tekivät vaikutuksen. Ja torin kulmalla seisonut (yksi niistä neljästä) parakkimainen harmaa rakennelma näytti lähes juhlalliselta. Mikäs tunne tämä tämmöinen nyt on, kysyin itseltäni. Minäkö en muka enää inhoakaan toriparkin porrashuonetta? Yhtäkkiä en tiennyt, mitä ajatella, mitä mieltä siitä oikeasti olen. Onhan se ruma, sitä ei voi kieltää, vai olisiko rumankaunis osuvampi ilmaisu?  Porrashuoneet kaipaisivat ympärilleen viheristutuksia ja kukkasia, jolloin harmaa tausta olisi ehkä selkeämpi kuin joidenkin ehdottamat värikkäät seinägraffitit tms. Matalissa betonilaatikoissaan värjöttelevät alkukevään orvokit eivät ole kyllin näyttäviä, mutta eiköhän kesä tuo kukkaset tullessaan ja torin laidalle istutetut hennot lehmuksentaimet avaa vihreät lehtensä, joten eletään toivossa.

Entä talvella? Alaston harmaa aukioko muulloin paitsi markkinapäivinä? Jotain vihreää harmaiden parakkien, anteeksi, porrashuoneiden ympärille voisi talveksikin istuttaa. Kiittelin edellisessä jutussani unkarilaisen ystävyyskaupungin keskusaukion kauneutta. Ehkä se ei kuitenkaan ole vertailukelpoinen kotikaupunkini keskusaukion kanssa, koska siellä ei tehdä kauppaa. Heillä kauppatori on  toisaalla ja ainakin eräänä 1990-luvun harmaana sadepäivänä näytti melkoisen ankealta paikalta sekin. 

Valitettavasti en voi liittää porrashuoneen kuvaa tämän jutun yhteyteen, kamerani on rikki enkä löytänyt googlestakaan kuvaa. 

JK. Oheinen kuva toriparkin suurimmasta porrashuoneesta löytyi Etelä-Suomen sanomien nettisivuilta, kuvaajan nimeä ei näkynyt.

Kesä tulee, kunpa vaaleanvihreään heppoiseen huntuun verhoutunut pihakoivu voisi pysyä yhtä utuisen kauniina koko kesän!

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Pääsiäistunnelmia


Lumoavan kaunis, lenseän lämmin kesäpäivä Unkarissa. Istun ulkoilmaravintolassa vanhan ystäväni kanssa. Vaikka näytämme nuoremmilta, mitä ikävuotemme edellyttäisivät, en malta olla kysymättä, olenko hänen mielestään vanhentunut sitten viime näkemän. Hän vakuuttaa minun olevan kauneimmassa aikuisiässäni ja pysyvänkin sellaisena ainakin seuraavat kaksikymmentä vuotta. Siinä ruokaa odotellessamme haluaisin vielä kysyä, mistä hän tiesi tulla tähän kaupunkiin vaikka en ollut ilmoittanut saapumisestani,  mutta hän nousee pöydästä anteeksi pyydellen, sanoo "mosom a kezemet" eli käyn vain pesemässä käteni ja poistuu. 

Hän ei ehdi tulla takaisin kun herään kotona omassa sängyssäni! Ikkunan takana sataa räntää. On pääsiäislauantai. Olisiko hektisen pitkäperjantain päätteeksi katsomani, lempinäyttelijäni Maggie Smithin tähdittämä elokuva "Kvartetti" heijastunut uneeni? Kun aamukahvin jälkeen avaan sähköpostini, mitä ihmettä, siellä on viesti Unkarista! Ei kuitenkaan kyseiseltä henkilöltä, vaan tuttavapariskunta toivottaa  minulle ja osoitetiedoista päätellen muutamalle kymmenelle muulle suomalaiselle Unkarin ystävälle "kellemes húsvétot!" Hyvää pääsiäistä. Viestin mukana on kuvia heidän kotikaupunkinsa Pécsin kauniisti restauroitujen vanhojen talojen reunustamalta keskusaukiolta. Aukiota koristavat iloisen kirjavat  orvokki-istutukset sekä kolme jättiläiskokoista pääsiäismunaa! Jos oikein ymmärsin, pääsiäisen aikaan liittyvää ystävyyttä, rakkautta ja iloa symbolisoivat munat ovat horvatialaisten taiteilijoiden ja matkailuelinkeinon lahja pécsiläisille ja kaikille kaupungissa vieraileville. Muniin on maalattu naivismisen herttaisia, kodikkaita kylänäkymiä. Kuvatekstissä kerrotaan, että näitä jättiläiskokoisia, omille alustoilleen pystytettyjä maalattuja pääsiäismunia on myös muualla maailmassa kaupunkien aukioilla.

Vaan ei meillä. Kotikaupunkini runneltua keskusaukiota koristaa neljä rumaa harmaata "parkkiluolan porrashuonetta." Niitä katsellessa tulee pakostakin mieleen, että tiesivätköhän toriparkin puolesta äänestäneet päättäjät, miltä maanalaisen pysäköintihallin maanpäällinen osa tulisi näyttämään! Toisaalta, keskeneräistä  työtä ei tule arvostella, joten odotetaan vielä muutama viikko ja palataan sitten, toriparkin avajaisten jälkeen asiaan.

Riemukasta pääsiäistä!

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Pieniä suuria asioita


Olen kaivellut jutun juurta mieleni uumenista kuin multaa kukkapurkin pinnalta, mutta mikään aihe ei ole ottanut tulta niin että sillä olisi voinut kunnolla räväyttää. Räväyttää niin että nekin jotka tähän asti eivät ole blogissani vierailleet, olisivat heti otsikon nähtyään kilvan rynnineet paikalle. On siis tyytyminen pieniin arjen asioihin, kuten kukkamullan vaihtoon, mikä toteutettuna ei tosin  ihan pieni asia olekaan. Sottaista ja rasittavaa puuhaa, mutta palkitsevaa kunhan sen on saanut tehtyä ja jäljet siivottua.

Ainoa minkä vaihdoin isompaan ruukkuun ja uuteen multaan, on posliinikukka, muut saivat tyytyä pelkän pintamullan vaihtoon. Kasvi komeilee nyt naapurirapun rouvan lahjoittamassa kehikossa, jossa voisi vaikka ryhtyä kukkimaan. Vaan kun ei voi. Puutarhuriystäväni sanoi posliinikukan jurottavan (siis vihoittelevan?) aina mullan vaihdon jälkeen eikä ehkä kukkivan ennen kuin seuraavana vuonna!

Luin tässä välillä paperille painetun päivän lehden, laitoin kakkoskahvin tippumaan. Ja kas vain, tietokoneen ruutuun jämähtänyt facebook-aukeama oli sillä aikaa alkanut rullata taas!  Silmäilin ylen uutiset, iltapäivälehtien otsikot, vastasin siskon lähettämään sähköpostiin sekä puhelimeen, jossa naisääni kertoi minulle karttuneen niin paljon bonuksia, että saisin minulle tutun lehden siihen ja siihen hintaan. Vastasin että kyseinen lehti ei ole minulle tuttu eikä minulla nyt ole varaa siihen tutustuakaan. Fiksu myyjä, uskoi asian yhdellä selittämällä ja toivotimme toisillemme hyvää  päivän jatkoa. Onnittelin itseäni siitä että olin kohtalaisen nopeasti osannut vastata uuteen puhelimeeni, joka ei ole älyselleinan vaan niin älytön, että sen toiminnoissa ei tunnu olevan  logiikkaa lainkaan. Ehkä kyse on kuitenkin vain harjoituksen  puutteesta. En yleensä katso aamu-televisiota, en avaa radiota, haluan kuulla omat ajatukseni. Mutta nyt oli tehtävä poikkeus, halusin katsoa erään aiemmin esitetyn ohjelman, jonka tietysti olisi voinut etsiä yle-areenastakin, mutta telkassa on terävämpi kuva. Tosin tämä surffailu siellä sun täällä voi kohta olla taakse jäänyttä elämää, mikäli Jussi Valtosen "He eivät tiedä mitä tekevät" Finlandiapalkitun romaanin tulevaisuuden visioihin on uskominen.

Tulevaisuudessa älypuhelimet, läppärit, tabletit ja telkkarit korvaa nimittäin pieni sukkulanmuotoinen iAm-niminen laite, jonka kaksi pientä tassua kiinnitetään korvien taakse ja kas, kadulla hölkätessäsi voit samalla lukea kirjaa tai päivän lehteä, katsella formula-ajoja, bongailla ja postailla kaikkein moderneimmissa some-sovelluksissa, tarkistaa sähköpostit, vastailla niihin, kuunnella musiikkia, viestitellä ja jutella kuten ennen vanhaan puhelimessa. Ja aamiaispöydässä jossa äiti arvailee lapsen lyhyiden ynähdysten ja lasittuneen katseen johtuvan joko liian vähästä yöunesta, kavereiden kanssa nautitusta alkoholista tai - herravarjele huumekokeiluista- lapsi yksinkertaisesti vain katselee mielileffaansa! Ja tylsiksi käyneissä illan istujaisissa voit kenenkään huomaamatta välillä piipahtaa iAm:n välittämillä viihdesivustoilla, hartaustilaisuudessa tai jalkapallo-ottelussa. Eikä tarvita muuta kuin että ajatuksesi vain hipaisee uusien lenkkikenkien ostoa, silmiesi eteen alkaa vyöryä eri liikkeiden toinen toistaan houkuttelevampia lenkkaritarjouksia. Ja näkökentän ala- ja ylälaidasta, oikealta ja vasemmalta voit vain hiukan katsettasi kääntämällä valita mitä ikinä mieleen juolahtaa oheis- ja erikoistoimintoja. Onneksi aivojen näkö- kuulo ym. hermojen kautta välittyvän elävän kuvan  läpi voi halutessaan katsoa niin että ei törmää vastaantulijoihin. Minulle ei selvinnyt tai en vain muista, pitikö kirjassa kuvailtua laitetta kuljettaa mukana vai voiko sen jättää kotiin. Päähän kiinnitettävät pienen pienet tassut ainakin taisivat olla langattomat.

Edellä mainitsemani 557 sivun paksuinen kirja piti otteessaan alusta loppuun asti. Pelottavia tulevaisuuden visioita tärkeämpänä koin kirjassa kuvatun ihmissuhteiden kipeyden kaikkine seuraamuksineen. Muita teemoja ovat eläinkokeet ja niiden vastustus, eri kulttuureiden riemastuttavatkin yhteentörmäykset jne. Niinkö se todellakin on, että "maailmaa hallitsee sattuma ja mielivalta", kuten joku kirjan henkilöistä toteaa? Kaiken kaikkiaan mahtava lukukokemus, jonka sulattelu ottaa aikansa, vasta sen jälkeen voin tarttua toiseen kirjaan. Postiluukusta rapsahti juuri Suomi-Unkarilehti, jonka yleensä luen kannesta kanteen. Sitä ennen kuitenkin sauvakävelylenkille!  

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Kevään kohinaa


- Anna maaliskuu tänne! Minä katson maaliskuuta! Juuri puhumaan oppinut kuopukseni seisoo lattialla peppu kenossa, osoittaa pullealla sormellaan seinäkalenteria. Oli kuullut aikuisten puhuvan maaliskuusta. En muista, annoinko kuvakalenterin hänelle katseltavaksi vai yritinkö muulla tavoin kääntää energisen pikkumiehen huomion toisaalle. 

Vuodet, vuosikymmenet viuhuvat ohi sitä nopeammin, mitä enemmän itselle tulee ikää, kuukausi on enää yksi hujaus vain.  Tämän vuoden tammikuussa meitä oli koolla kolme sisarta kuin Tsehovin näytelmässä, en osaa määritellä, kuka oli kukin. "Rautarouva" täytti pyöreitä vuosia ja helmikuun "juhlaviikolla" oli tanssinäytös ja itsellänikin pari merkkipäivää. Vaan yksi oli juhla ylitse muiden; vanhojenpäivän tanssiaiset! Olin koulun juhlasalissa katselemassa kun viehkeät iltapukuiset daamit leijuivat tanssin pyörteissä kavaljeeriensa johdattelemina. Kotiin palattuani koin itsekin olevani vielä nuori ja menossa mukana!  

Jotkut ovat paheksuneet juhla-asujen prameutta ja niihin  käytettäviä rahasummia. Lehdissä kerrottiin, että monelta tytöltä pukuun, kenkiin, kampaukseen ja meikkiin hupeni satoja euroja. Heistä, jotka ostivat pukunsa netistä käytettynä tai se "tuunattiin" sukulaistädin vanhasta puvusta, tai jotka ompelivat puvun itse, ei  juurikaan ole kerrottu. Kampauksesta joutui maksamaan, ellei lähipiirissä ollut kampaustaitoista henkilöä, mutta senkin samoin kuin juhlameikin moni oli varmaan taiteillut itse. Ja vanhat, jalan muotoon mukautuneet kengät ovat tanssiessa paremmat kuin upouudet. Ja miksi ihmeessä he, jotka voivat ja haluavat satsata satoja, ehkä tuhansia euroja juhla-pukeutumiseensa, eivät saisi sitä tehdä! Onhan sillä myös ompelijoita, kampaajia ym. työllistävä vaikutus. Tanssin ilo ja hurma, nuoruuden into ja raikkaus, joita tilanteen aiheuttama hienoinen jännitys vain korostivat, olivat pukujakin kauniimpaa katseltavaa. Monen tytön elämässä se saattoi olla ainoa tilaisuus pukeutua prinsessaksi.

Tanssit ovat 1920- ja 30- lukujen salonkitansseja, tanssiaispuvut tätä päivää. Aikaisemmin lukion tokaluokkalaiset, joista tuli koulun vanhimpia, myös pukeutuivat vanhoiksi eikä tansseja liene tuolloin  järjestetty lainkaan. Olisiko seuraava trendi se, että tanssiaispuvutkin ovat vuosisadan alusta tai jopa sitäkin varhaisemmalta aikakaudelta?

Mutta juhlahumun jälkeen arki muistutti olemassaolostaan monin tavoin: Minua uskollisesti yli kymmenen vuotta palvellut nokialaiseni, taskun pohjalle somasti soljahtanut pieni harmaa olento vetelee viimeisiään. Tosin ei sen tarvinnut ilkosillaan taskun pohjalla olla, lapsenlapset olivat lahjoittaneet sille mustapohjaisen, valkopilkkuisen kotelon, jossa se pötkötti kuin vauva kopassaan. Mutta eilen siitä irtosi näppäin, jonka sain kyllä maalarinteippipalan tukemana upotettua takaisin paikalleen, lienee kuitenkin vain ajan kysymys, milloin se irtoaa uudestaan. Älypuhelin on turhan kallis ja toiminnot monimutkaisia, olkoonkin että niiden opetteleminen voisi olla hyvää aivovoimistelua. Suunnitelmissani on kuitenkin kännykkä, jossa on selkeät numerot ja kamera. Digikamerani patteritkin nimittäin pysyvät kolossaan enää vain maalarinteipin avulla. Kamera on kuitenkin toiminut moitteettomasti paitsi että helmikuun kuvien siirtäminen  tietokoneelle ei enää onnistunutkaan. Silmälaseista oli huomaamattani tipahtanut toinen nenänviereinen pieni läpinäkyvä muoviläpyskä ja rautakoukku alkoi hiertää nenänviertä. Mutta yllätys yllätys, monen päivän perästä läpyskä löytyi eteisen matolta! Kovin tehokkaasti ei siis koskaan kannata imuroida. En kuitenkaan saanut kiinnitettyä sitä paikalleen, joten silmälasiliikkeeseenkin on asiaa. Kun tähän lisätään, että kuntopyörän satulassa on irvokkaan näköinen halkeama, mutta mustalla angoramyssyllä peitettynä satula näyttää suorastaan juhlalliselta. Kunnes halkeaa lisää... Sängystä irtosi jalka, mutta sen sai onneksi ruuvia kiristämällä paikalleen. On vain nukkumaan käydessä muistettava nostaa sängyn kulmaa, varmistettava että jalka nousee sängyn mukana. Ellei, ruuvia on kiristettävä taas. Onneksi omat jalkani toimivat niin että saan tehtyä päivittäisen sauvakävelylenkkini. Parin viikon kuluttua saapuvalle talvilomavieraalle on siis pitkä lista hommia hoidettaviksi.

Mutta yhdet helmikuiset juhlat ovat vielä edessäpäin! Sitten voikin jo vaihtaa seinäkalenterin talvisen maiseman maaliskuiseen rantakuvaan. Kullanhohtoinen kaislikko, kallioiden välisestä poukamasta jää on jo sulanut, olen kuulevinani kevään kohinaa...

lauantai 24. tammikuuta 2015

Ei ruusu mutta kukka kuitenkin



Katseltuaan takapihan kesäistä kukkaloistoa keittiön ikkunan ainoa viherkasvi, kaislan sukuinen hapsiainen päätti hänkin syksyn tullen ryhtyä kukkimaan. Odotin innokkaana kukkavanan päässä olleen nupun aukeamista, mutta yllätys oli melkoinen. Nupusta työntyi esiin muutama nuppineulan pään kokoinen vaaleanvihreä pallero! - Jos tuo on sun kukkasi, niin kiitosta vaan, ilkuin. Ilmeisesti kaislansukuinen tulkitsi ironiani ihailuksi, koska alkoi välittömästi puskea uutta kukkavanaa. Mutta minkä kukka kauneudessa häviää, sen se kestävyydessä voittaa. Takapihan metsänreunan valkovuokoista, kieloista, pihlajankukista ja pyöreälakista kiveä ympäröineistä villiruusuista ei ole kuin muistot jäljellä ja ruusunmarjatkin ovat aikapäiviä sitten jäätyneet lumen alle, mutta kaislan kukkaset huojuvat ikkunalasia vasten, hiukan kuivahtaneina, mutta tallella vielä kaikki. Ja kolmannen pitkän hapsiaisen päähän aukeaa kohta uusi kukka.

"Minä olen paennut ja ottanut osan aarteistani mukaan, muistoni ja hullun haluni säilyttää, kuvata ja tallettaa. Me kaikki saatamme kuolla mutta näillä sivuilla meidän hymymme, puheemme , rakkautemme jatkuu."

Ote on Anais Nin´in päiväkirjasta. Sama tallettamisen, muistiin merkitsemisen kaipuu minullakin. Olen taas kerran lukenut kaikki päiväkirjani läpi, seurauksena pari kolme muovikassillista paperisilppua, jäljellä kirjat, joita lukiessa tuli iloinen, hyvä fiilis tai joissa jälkipolvia ajatellen oli merkittäviksi kokemiani asioita. Ne haluan säilyttää, jo unohtamiani ahdistavia muistoja en. Tosin jonkin kauniskantisen, ehkä lahjaksi saadun kirjan hävittäminen arvelutti, mutta jos sisällöstä puolet on matkan varaamisen ja mahdollisen peruutuksen vatvomista, toinen puoli hallitsematonta lötinää, parempi hävittää koko kirja. Joitakin kirjoja lukiessa tuntui että aivan kuin minulla olisi ollut aivoissa aukko ja kaikki ajatukseni olisivat valuneet paperille. Jokaista lenkillä käyntiä, kauppareissua ja parvekkeella piipahdusta ei todellakaan tarvitse tallettaa, ellei siihen sisälly aivan erityistä nostetta. Kun taas jokin sinänsä pieni asia, kuten keittiön ikkunan kaislansukuinen, suorastaan vaatii tallentamista.

Lukiessani olen nauranut, itkenyt, hävennyt, hymyillyt, kädet jännityksestä täristen avannut seuraavan kirjan. Kaikki muu lukeminen sai jäädä kun narsisti hekumoi omissa muistoissaan! Monen hävitetyn kirjan mukana meni tapahtumia, ajatuksia ja oivalluksia, jotka olisi voinut tallettaa toisaalle, mutta se olisi ollut turhan hankalaa. Ylipyyhkimisiä, välistä revittyjä lehtiä tai roskiin koko tekele! Olen joskus kokeillut päiväkirjan kirjoittamista tietokoneella, jolloin editoiminen olisi helppoa, mutta ei, käsinkirjoitettu vihko tai kirja sen olla pitää. Kierrekantinen vihko on kirjoittaessa käytännöllinen, mutta hävittäessä ongelmallinen, metallikierteet kun pitää irroittaa metallijätteeseen. Myös joidenkin kirjojen paksut pahvikannet ovat työläitä hävittää, varsinkin jos on kirjoittanut sisäkannetkin tekstiä täyteen, silloin ne haluaa silputa mahdollisimman pieniksi palasiksi. Heitin silppujen sekaan muutaman suodatinpussin kosteine kahvinporoineen, vaikka tuskinpa kukaan olisi niin kiinnostunut päiväkirjoistani, että kaivaisi pussien sisällön esiin ja alkaisi sovitella palasia kohdalleen!

Koska viihdyin niin hyvin päiväkirjojeni parissa, päätin jatkaa niiden kirjoittamista. Mutta en enää hankalasti hävitettäviin kierrekantisiin, en kauniisiin kovakantisiin, vaan lähikaupan ohuisiin ruutuvihkoihin. Niitä myydään sekä musta-, sini- että vaaleanpunakantisina, maksavat euron kappale. Ne on helppo joko säilyttää tai hävittää. Nuorena jolloin kuvittelee kirjoittavansa ikuisuutta varten, tallettaa muistonsa kauniskantisiin, upeisiin kirjoihin. Tässä iässä alkaa suunnitella omaa kuolinsiivoustaan, harkita millaisen muiston itsestään haluaa jälkipolville jättää. Ja tässä iässä iloitsisin, jos äitinikin olisi pitänyt päiväkirjaa tai jos häneltä olisi jäänyt edes muutama joko isälle "sinne jonnekin,"  tai siskoilleen kirjoitettu kirje, mutta ei mitään muuta kirjallista aineistoa kuin jokunen minulle osoitettu joulu- tai syntymäpäiväkortti. Isältä ei senkään vertaa. Edesmenneeltä tädiltäni on onneksi tallella muutama kirje, runoja ja pakinoita.

Luku-urakan jälkeen olin pari päivää kuin tyhjän päällä. Luin Anita Konkan "Unennäkijän muistelmat." Jos se olisi ollut luettavana silloin kun itsellänikin oli vielä muitakin kirjallisia tavoitteita kuin päiväkirja, olisin ehkä nauttinut siitä enemmän. Nyt "miten minusta tuli kirjailija" ei sytyttänyt, mutta mielenkiintoinen kirja kaikkine aikalais- ym. kuvauksineen se kuitenkin oli.

Tammikuun luminen luonto kietoutuu siniseen hämärään. Sytytän kynttelikön, jonka tuikut heijastuvat monininkertaisina ikkunalasiin, kastelen keittiön ikkunan kaislansukuisen. Lähikaupan myyjä, jolta sen eräänä keväänä ostin, ei tiennyt sen nimeä, mutta tiesi että se vaatii runsasta kastelua. Koen kohtalonyhteyttä sen kuivahtaneiden, mutta sitkeiden kukkien kanssa.