tiistai 11. elokuuta 2015

Peräkonttikirppiksellä




Autoja, autoja takaluukut ammollaan kuin valaskalan kidat! Vieri vieressä rantabulevardin molemmin puolin satama-aukiolta aina pikku-Veskulle asti. Jos olin kuvitellut että peräkonttikirppiksellä tavaraa myydään takakontista suoraan kuten puolukoita syksyn markkinoilla, erehdyin. Auki repsottavien takaluukkujen edessä oli yksi tai useampi pikkupöytä, osa tavaroista oli aseteltu erilaisten alustojen päälle tai suoraan nurmikolle. Myyntipaikkoja ei ollut voinut varata edeltä käsin, vaan autot oli päästetty satama-alueelle vasta hiukan ennen kello neljäätoista samalla kun oli kerätty kymmenen euron paikkamaksu. Nyt kello lähenee neljää. Vastaantulijoita väistellen yritän löytää tutun auton ja myyjät. Aion juuri kääntyä takaisin kun hupsista - siinähän sinä oletkin!

Farkkushortseihin ja toppiin sonnustautunut teinitär hymyili myyntipöydän takana iloisesti, toinen myyjä, nuorehko sukulaismies oli lähtenyt syömään. Pyöreällä puutarhapöydällä oli pinoittain pieniksi jääneitä tai muuten käytöstä poistettuja mekkoja, hameita, toppiksia, shortseja, farkkuja, paitoja. Viereisellä pikkupöydällä cd-levyjä ja videoita, koruja sekä erilaisia härpäkkeitä, joista läheskään kaikista en edes tiennyt, mitä ne olivat, sekä minun kissamukini. Kolmannella pöydällä poikien vaatteita, maassa värikkään kankaan päällä leluja, vierellä kenkiä, myös kuusikymmenluvulla ostamani siniset, kullanväristen solkien somistamat avokkaat sekä mustat, melkein tuliterät korkokengät, joita en enää voinut käyttää. Sadetakkeja, saappaita, urheiluvälineitä, pyöräilykypärä, verkkoaidan vieressä nurmikolla värikäs lasten teltta, ja aidan takana kimalteli aurinkoinen Vesijärven selkä! Parempaa myyntipaikkaa ei olisi voinut löytää, sää ei olisi voinut tämän suosiollisempi olla.

Teinitär teki kauppaa tasaiseen tahtiin. Varsinainen myyntipiikki oli ollut heti kahden jälkeen. Omista, pieniin muovikoreihin ja pahvilaatikoihin asettelemistani tavaroista oli mennyt ainoastaan muutama Anna-lehti sekä pari kolme kotimaisten nykykirjailijoiden teosta. Sukulaismies tuli syömästä. Joku nainen katseli lasten telttaa eikä aikaakaan kun sukulaismies pääsi kokoamaan sen hänelle mukaan. En kuullut, minkä verran hän siitä veloitti. Tuotteita ei oltu ehditty edeltä käsin hinnoitella, vaan hinta "sävellettiin" myyntitilanteessa. Olin tosin maininnut ohjehinnan joillekin tavaroilleni, mutta varsin pian huomasin että yläkanttiin. Teinittären äiti tuli töistä ja he lähtivät laivaravintolaan syömään. - Ole sinä siellä vaatepöytien takana, sukulaismies sanoi, seisoskeli itse taaempana. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä mistäkin tuotteesta olisi sopiva pyytää, toisaalta kukaan ei kysynytkään minulta mitään, sukulaismies sen sijaan näkyi silloin tällöin saavan jotain kaupaksi.

Kansaa vaeltaa myyntipöytien välisellä bulevardilla edes takaisin, esittelyssä koko kesämuodin kirjo! Mustavalkoinen raitakuosi on tämän kesän hitti. Mutta näkyy siellä jokunen hempeä kukkamekkokin, tunikoita, pitkiä mustia halkiohelmaisia hellemekkoja, vartalon myötäisiä mustia trikoita, shortseja, paljaita sääriä, korkeakorkoisia sandaaleja, ballerinoja. Polvipituisista kesämekoista ja pohkeen peittävistä paksuista legginseistä koostuvia viritelmiä ei juurikaan näy, vaikka kadulla ne ovat hellepäivänäkin yllättävän yleisiä. Miehillä kutakuinkin toistensa kaltaista vaatetta päällä. Ilmeisesti jossain oli pärekoreja myytävänä, koska monella oli sellainen mukanaan, kaksi naista raahasi isoa maitotonkkaa. Vastapäisen autonluukun reunalla auringossa istui kaksi iloisen näköistä lihavaa leidiä ruskettuneet käsivarret paljaina, edessään erilaisten kippojen ja kuppien välittäminä monen sukupolven elämäntarinat. Viereisen myyjän vauvanvaatesäkillä kävi kuhina kun äidit etsivät pienokaisilleen nätin näköistä päälle pantavaa. Isompia lasten ja aikuisten vaatteita oli rekillä henkareissa, mutta ne eivät herättäneet yhtä suurta mielenkiintoa. 

Pari nuorta naista pysähtyi hypistelemään mekkoja ja tunikoita, joita levittelin nähtäviksi samalla kun mietin kuumeisesti, mitä niille osaisi "säveltää" hinnaksi, mutta ne osoittautuivat heille liian pieniksi joten kaupat jäivät tekemättä. Joku tyttö poimi pöydältä keltaisen, hopeanvärisiä helyjä sisältäneen läpinäkyvän pikkupussukan, sormuksia, korvakoruja vai mitä mahtoivat ollakaan? - Paljollako? Ehdin kysäistä sukulaismieheltä kun tyttö jo meni menojaan, uusia mielenkiinnon kohteita etsimään.

Miten ihmeessä minä, joka aikoinaan olin työskennellyt kahdenkin yrityksen myyntikonttorissa ja ollut monet kerrat myyjänä kansainvälisillä markkinoilla ym., olin peräkonttikirppiksellä näin avuton? Mutta markkinoilla tuotteet olivat olleet edeltä käsin hinnoiteltuja, kullakin osastolla ainoastaan tiettyyn ystävyysmaahan liittyvää tavaraa. Nyt unkarilaiskipponi, käsin kirjailtu kangaspäällysteinen rasia ja puusta valmistettu musta kynttilänjalka punaisine pallokynttilöineen eivät näyttäneet ainakaan tätä asiakaskuntaa kiinnostavan. Oiva Toikan lasinen oranssisävyinen kynttilänjalka ja vati oli kehotettu jättämään kotiin samoin kuin ne Pentikin, Sarpanevan, Wirkkalan, Arabian astiat, lasilinnut ym. joilla pankki kahdeksankymmentäluvulla oli hemmotellut henkilökuntaansa, vain hiukan ennen kuin yhdeksänkymmentä luvun alussa alkoi antaa potkuja persuksille! Mikäli aioin kaupata niitä, ei kuulemma kirppareilla, vaan netissä, minulle sanottiin, mutta ainakin toistaiseksi pidän ne itselläni. Sataman peräkonttikirppiksellä sen sijaan olin kuvitellut iloisesti esitteleväni, miten kiehtovan aseteleman kolmesta unkarilaisesta seinälautasesta saisikaan. Pah, kuka tänä päivänä laittaisi sellaisia asetelmia seinilleen! Ellei sitten mökille tai johonkin retrohenkiseen vanhaan taloon. Unkarilaisia vinyylilevyjäni nuoret eivät olleet edes huolineet mukaansa, ei niitä levykauppiaskaan ollut huolinut, vaikka vinyylilevyillä onkin nyt kysyntää, mutta sen tyyppinen musiikki ei kuulemma menisi heillä kaupaksi. Olin myös kuvitellut että pitkälettinen bulgarialainen, ja vihreäsävyinen eestiläinen puunukkeni suorastaan revittäisiin käsistä. Olin jostain lukenut neukkuaikaisen eestiläisnuken olevan jopa keräilytavaraa ja miettinyt pääni puhki, paljollako siitä raatsisi luopua. Joku rouva sitä katseli, kutsui kauempana odottaneen miehensäkin katsomaan, kysyi mihin tarkoitukseen se on ja olisiko sille poikanukkea kaveriksi. Ei ollut. En ehtinyt kertoa nuken historiasta ja sen mahdollisesta keräilyarvosta mitään kun he olivat jo menneet. Tunsin itseni kaikin tavoin junasta jääneeksi menneen maailman edustajaksi samalla kun sukulaismies näkyi myyneen lelun, jonka rattaissa istunut pikkupoika painoi hellästi rintaansa vasten. Iso valkoinen ja ruskea nalleni eivät kiinnostaneet ketään. Mutta sitten eteeni pysähtyi kaksi rouvaa.

- Minä haluan pelastaa nämä, toinen sanoi, piteli kädessään dinosaurusten seasta löytämäänsä kolmea pikkusormen pituista vaaleanruskeaa nallekarhua. - Paljonko? - Euro viisikymmentäsenttiä yhteensä, sanoin. Hän kaivoi laukustaan hiukan isomman valkoisen nallen. - Tämä maksoi ainoastaan  kolmekymmentä senttiä! - Mutta mitä pienempi, sitä enemmän sen suunnittelu ja valmistus vaatii sorminäppäryyttä, keksin sanoa. Ihan niin kuin mitä pienempi kello, sitä korkeampi hinta, ainakin ennen vanhaan oli, ajattelin, en sanonut. Nainen osti nallet! Toinen kuului taivastelevan ystävänsä pikkunallukoihin kohdistuvaa "pelastusintoa."

Äiti teini-ikäisen tyttärensä ja pikkupojan kanssa katseli lehtiä, josko niistä olisi mökille luettavaa. - Tämän kesän numeroita kaikki, kaksikymmentä senttiä kappale, mutta koska niitä näkyy olevan jäljellä kuusi, saatte ne eurolla kaikki, sanoin. He ostivat vielä kolme lasten lehteä ja nainen antoi minulle kahden euron kolikon. - Neljäkymmentä senttiä takaisin, hän huomautti. En heti löytänyt kolikkopussukan uumenista vaihtorahaa, jolloin hän päätti ostaa vielä kaksi lastenlehteä lisää niin että vaihtorahaa ei tarvittu lainkaan. Joku katseli merkkihajuvesipakkausta, jonka hinnaksi teinitär oli sanonut viisitoista euroa, toinen hypisteli lankakerän näköistä palloa, joka oli kuin entisajan kissanlelu, mutta se se ei ilmeisesti ollut vaan - mikä? Onneksi teinitär tuli syömästä ja minun pestini päättyi.


Ennen kotiin lähtöä kahvittelin sataman makasiinin aurinkoisella terassilla hyvässä seurassa hyvällä mielellä, yhtä kokemusta rikkaampana. Kuulin että myöhemmin illalla jokin kipponi ja pieni seinäreliefi oli löytänyt ostajan. Kirppis päättyi iltakahdeksalta, sitä ennen autorintamasta olisi varmaan ollut vaikea poistuakaan. 

Jaa, se kissanleluksi luulemani? No se oli semmoinen pallo, jonka ympärille oli kieputettu (hius) ponnareita 40 kappaletta!  

2 kommenttia:

  1. Kiva kertomus peräkonttirompepäivästä. Semmosta tämä elämä on, pihakirppiksiä, huutonettiä ja peräkonttimyyntiä. Kaikki pitää olla halpaa ja aika hyvää myös rompetorilla. Itsekin voisin pitää vastaavan, on lasten turvaistuinta, satulatuolia, kirjoja, maitotonkkaa, koreja, luistimet taisin jo myydä kirpparilla. Suksetkin ehkä joutaisi ja erilaiset hyllylevyt sun muut. Yhtenä päivänä tarjosin lehtitelinettä ilmaiseksi, niin ei kelvannut mutta cd-telinettä ihaili jonka olin melkein särkenyt pilalle. Kaikki romu on valttia. Lelut ja lastenvaatteet vaihtuvat, ei muu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole koskaan kaupannut kirpparilla mitään, nyt kun tilaisuus tarjoutui, päätin kokeilla, kovin laihoin tuloksin! Mutta sen siellä oppi että 20 senttiäkin on rahaa, entinen markka tai vähän ylikin.

      Poista