Ajan kuluksi

"Miljoonat ihmiset uneksivat ikuisesta elämästä, eivätkä kuitenkaan tiedä, miten saisivat aikansa kulumaan sateisena sunnuntai-iltapäivänä."

Yllä olevaa Susan Ertzin ajatusta olen ennenkin siteerannut blogissani. Nyt ei ole sateinen sunnuntai, mutta eilisen räntäsateen jälkeen muutaman asteen yöpakkanen on liukastuttanut tiet ja kadut niin että lenkille lähtenen vasta kun mittari näyttää lämpöasteita jos silloinkaan. Aika on ihmiselle annettu lahja. Jumala voi ottaa kielen pois sellaiselta lapselta joka kiroilee. Niin minua pienenä peloteltiin ja vaikka kieli onkin tallella, niiltä ajoilta lienee peräisin ajatus, että Jumala voi ottaa alun alkaenkin rajalliseksi antamansa ajan pois jos kuulee valitettavan, että ei tiedetä, miten sen saisi kulumaan. Arkipäivinä aika ei pysähdy vaan kiitää, mutta joskus sunnuntaisin se hidastaa kulkuaan, ja vaikka arkena ei ehtisikään tehdä kaikkea mitä haluaisi niin kuinkas ollakaan, sunnuntaina kaiken tekemisen ajatuskin tökkii! Toki ihminen tarvitsee myös tyhjää aikaa, mutta jos siestan viettokaan ei tunnu mielekkäältä, silloin ollaan jo lähellä kysymystä; millä kuluttaisin aikaani vaikkapa siihen asti kun tietty tv-ohjelma alkaa?

Tämän kertaisen turhautumiseni taustalla lienee se tosiasia, että muuan teksti, jonka parissa olen viime päivät hekumoinut, ei ota tulta, vaikka aikaa sen kirjoittamiseen tai aikaisemmin kirjoitetun työstämiseen olisi kokonainen sunnuntaipäivä. Eilen kirjoitettu tänään luettuna on kuin väljähtynyttä kaljaa. Ajatukset ovat keskeneräisiä, sanat liian kaukana toisistaan eikä rivien väleistäkään ole löydettävissä muuta kuin tyhjää! En kuitenkaan deletoi tekstiä, vaan jätän sen tekeytymään niin kuin jauhelihataikinan jääkaappiin.

Niinpä "aikani kuluksi" katsoin pitkästä aikaa jumalanpalveluksen, joka televisioitiin Hollolan Sovituksen kirkosta. Luulin sen tulevan Hollolan vanhasta kivikirkosta kunnes muistin, että sehän onkin Pyhän Marian kirkko ja Sovituksen kirkko on uudempi, jota ei ulkoapäin osaisi kirkoksi mieltääkään. Se on myös lapsenlapseni toissakesäinen rippikirkko. Vain pari tuttua virttä, joista toinen oli Ystävä sä lapsien sävel uusilla sanoilla, toinen vanhat sanat uudella nuotilla. Mutta kummallakin papilla oli selkeä kaunis ääni eikä naispappi ollut liian maalattu. Miespappi piti kauniin puheen, sitä ennen siistin näköinen nuori mies oli lukenut päivän evankeliumin. Kirkkokuoron tilalla oli eri ikäisistä esiintyjistä koottu muutaman hengen lauluryhmä, nuori kanttori yhtenä heistä. Katsellessani kudoin lapsenlapsen sukkaa, vaikka äitini sanoikin että pyhän työ ei arkena auta. Mieleeni jäivät tilaisuuden alussa kirkkoa esitelleen naispapin sanat; "Sovituksen kirkossa ei ole kynnyksiä, ettei kenellekään kynnys tulla kirkkoon olisi liian korkea."

Tämän iltapäivän hiljaisuuden rikkoo vain ilmanvaihtojärjestelmän humina ja seuraavaan kerrokseen hiljattain muuttaneiden pikkukoirien räksytys. Vaikka ne eivät olekaan aivan asuntoni kohdalla, meteli on melkoinen silloin kun ne, kaksi taskukokoista otusta ilmeisesti yksin jätettyinä metelöivät ikävissään ja reagoivat jokaiseen rapussa kulkijaan yrittämällä tulla oven läpi. Kahdesta samassa rapussa asuvasta isommasta koirasta ei ole ollut pienintäkään häiriötä.

Jos sinne lenkille nyt kuitenkin. Jossain aikaisemmassa blogissani kerroin kengistä, joilla myyjä kehotti ottamaan pitkiä askeleita, jolloin mahdollisuus liukastua olisi epätodennäköisempää kuin tipun askelilla edetessä. Ne melko hinnakkat kengät osoittautuivat liukkaiksi sekä pitkillä että lyhyillä askelilla. Laitatin suutarilla korokepohjat ja lähiaka näyttänee, minkä pituisilla askelilla niillä nyt on paras edetä.

Hyvää sunnuntaita ja uutta alkavaa viikkoa kaikille! Kiitos että olette olemassa ja kurkkaatte minunkin (blogi)aitiooni!

Kukaan ei kaivannut häntä

Paikallislehdessä kerrottiin, että 85-vuotias vanhus oli maannut kaksi kuukautta kuolleena kotonaan ilman että kukaan olisi kaivannut häntä. Tämä ei tapahtunut syrjäisessä maalaiskylässä, siellähän ihmiset huolehtivat toisistaan, vaan kerrostalossa keskellä kaupunkia kuluneen kesän helteisimpään aikaan. Eivät saman kerroksen asukkaat, kerrossiivooja, huoltomies, isännöitsijä, eivät muut talon asukkaat huomanneet (haistaneet!) mitään ennen kuin postiluukku alkoi pursuta yli.

Millaista postia kyseinen talon asukas oli kuolleena maatessaan saanut? Seurakunta oli lähettänyt 85-vuotispäivä onnittelukortin. Taloyhtiö oli lähetellyt häätöuhkauksen sävyttämiä karhukirjeitä. Olisi luullut herättävän ihmetystä, että miksi asukas, joka aina on maksanut vuokransa eräpäivänä, ei ole tehnyt sitä moneen kuukauteen. Kirjoittaja ihmettelee, että eikö sitä takapuolta voisi nostaa tietokoneen takaa ja käydä kysymässä, mitä tälle vanhukselle on tapahtunut? (Tai pyytää että huoltomies kävisi katsomassa) Samoin hän ihmettelee että ei edes seurakuntasisar käy katsomassa, mitä vanhukselle kuuluu, kysy, miten hän pärjää, tarvitseeko apua ja voisiko häntä jotenkin auttaa? Pelkkä syntymäpäiväkortti ei paljon lämmitä vanhuksen mieltä.

Lehden mielipideosastolla 17.9. tapauksesta kirjoittanut henkilö ei maininnut, oliko kyseessä mies vai nainen, oliko hänellä omaisia, oliko hänelle yritetty soittaa eikä sitä, mitä muuta postia hänelle oli tullut. Mutta hän kertoi että naapurikaupungissa oli hiljattain sattunut vastaava tapaus ja että läheskään kaikkia ei kerrota julkisuudessa. Hänen kertomuksensa oli poikkeuksellisesti julkaistu nimimerkillä, vaikka pääsääntöisesti ko. lehti julkaisee vain omalla nimellä varustettuja kirjoituksia. Pääasia että julkaistiin, kertoohan tämä tarina jotain yhteiskunnastamme, arvomaailmastamme.

Omat tietoni tästä murheellisesta tapauksesta perustuvat ainoastaan em. lehtikirjoitukseen, mutta yleisesti ajatellen: Hiljattain lehdessä esiteltiin vapaaehtoisjärjestöä, josta soitetaan määrättyinä aikoina yksin asuville vanhuksille, joilla ei omasta takaa ole turvaverkostoa, tiedustellaan heidän vointiaan, mahdollista avuntarvettaan. Valitettavasti soittorinki kattaa vain murto-osan heistä ja senkin toiminta riippuu jatko-rahoituksesta, sillä vaikka soittajat, itsekin suuri osa pienituloisia eläkeläisiä, ovatkin vapaaehtoisia, monesti pitkiksikin venyviä puhelinkeskusteluja heidän ei voi odottaa maksavan omasta pussistaan. Kaupunkilähiöiden omakoti- ja rivitaloalueillakin naapurit varmaan huolehtivat tai ainakin huomaavat toisensa, mutta keskikaupungin kerrostaloissa, joissa uloskäynti usein on suoraan kadulle, he eivät voi pihamaallaakaan tavata toisiaan. Taloyhtiöissä on turvallisuushenkilö erinäisten katastrofien varalta, eikö voisi nimetä myös henkilön, joka sopisi yksin asuvien, ilman omaa turvaverkkoa/turvahenkilöä vailla olevien vanhusten ja miksei nuorempienkin kanssa vaikkapa kerran viikossa tapahtuvasta tarkistussoitosta, ehkä jopa kotikäynnistä?
----------------------------------------------

Tarjosin tätä tekstiä pari kertaa viikossa ilmestyvän ilmaisjakelulehden mielipideosastolle, mutta ainakaan vielä ei ole julkaistu ja epäilenpä että ei julkaistakaan.

Turbulenssi

Onkohan millään muulla paikkakunnalla meneillään samanlaista turbulenssia kuin täällä Päijänteen eteläpuolella? Kaupungin keskustaa hallitsee tilataideteos; torin ja alatorin paikalla on valtaisa hiekkamonttu, jota ympäröivään kirkkaan vihreään aitaan on kiinnitetty tiedotteita, mainoksia ja Vapaudenkadun puoleiseen seinään puhkottu ikkuna-aukkoja. Niistä tavalliset kadun tallaajat voivat seurata meneillään olevia toriparkin kaivaustöitä. Ei voisi vähempää kiinnostaa! Asioituani parissa kaupungin länsilaidalla olevassa liikkeessä yritän väistellä toriparkkityömaan aidan vierustan kavennetulla kadunkaistalla vastaantulevia ja paikallisbusseja odottavia ihmisiä. Jatkan kuhmuraista ja erinäisin aitauksin rajattua Vapaudenkatua pitkin Vesijärvenkadulle aikomuksena mennä ostamaan pienestä lankapuodista ohuen ohutta sukkalankaa, jota en ole marketeista löytänyt. Mutta sekin talo on eristetty aitauksin, liikehuoneistot tyhjillään! Pienen lankapuodin ilmoitetaan remontin ajaksi muuttaneen parin korttelin päähän kauppakeskuksen sisäpihalle, josta etsinen sen joskus myöhemmin, nyt en enää jaksa.

Suunnittelen huolellisesti seuraavan päivän hautausmaalle lähdön. Olen raksinut lähimetsästä pieniä kuusenhavuja, kanervan ostaisin toriparkkityömään länsipäädyssä olevan marketin kukkaosastolta. Pääsisin melkein marketin eteen käyttämällä toista paikallisbussia kuin sitä millä tavallisesti menen kaupunkiin. Sieltä marketin takaiselle linja-autoasemalle, josta hautausmaan ohi ajavat Nastolan bussit lähtevät. Mutta mitä ihmettä? Marketin kukkaosaston tilalla, heti uloskäynnin vieressä oikealla onkin muoviseinän verhoama syvä monttu! Hedelmäosaston takaa vastaani tulla jytyyttää nuoren miehen ohjaama trukki. Pyörrän nopeasti hehtaarihallin toiselle, jo remontoidulle puolelle, jossa aikaisemmin vieretysten olleet kassapaikat on nyt paikoitettu vinottain. Erään kassan luona tököttää muutama kukkanippu, mutta kanervia ei näy. En osta mitään, vaan riennän linja-autoasemalle, jonka yhteydessä muistan joskus olleen kukkakaupan. Sen tilalla on nyt kebab-baari. Päätän ostaa kanervan hautausmaan kasvihuoneelta. Menen Uudenkylän ja Nastolan suuntaan lähtevien bussien laiturille odottamaan auton lähtöä. Linja-autoasemalla on hiljaista, vain pari kaukoliikenteen bussia seisoo laitureissaan. Joku nuori mies tulee kysymään, että tiedänkö mistä bussi numero kaksi lähtee. Kerron sen lähtevän toriparkkityömaan Vapaudenkadun puoleiselta pysäkiltä. Vaan mistä lähtee Nastolan bussi? Ei ainakaan linja-autoasemalta, josta se vuosikymmenten ajan on lähtenyt. Ihmettelen, miksi laiturin opastetauluun, kulahtaneiden aikataulujen tilalle ei ole laitettu ilmoitusta nykyisestä lähtöpaikasta kun huomaan kauemmas marketin viereiselle pysäkille pysähtyneen saman liikennöitsijän vaaleanruskean bussin! Äkkiä sinne!

- Hei, odottakaa! Huiskutan samalla kun liikkennevalo vaihtuu punaiseksi. Onneksi bussi seisoo yhä paikallaan. - Meneekö tämä hautausmaan ohitse? - Ei, tämä on tilausbussi, auton ulkopuolella seisoskeleva kuljettaja sanoo. Hänkään ei tiedä, mistä Nastolan bussi lähtee. Joka tapauksessa se on jo lähtenyt, seuraava lähtisi puolen tunnin kuluttua. Harkitsen, jättäisinkö leikin kesken, lähtisin kotiin ja yrittäisin parin päivän perästä uutta lähtöä. Vanhempieni haudalle keväällä istutettu komea keltainen begonia oli kuivunut heinäkuun helteissä, olin istuttanut tilalle uudet kukat, joiden arvelin niidenkin jo aikoja sitten kuolleen hoidon puutteessa tai ainakin paleltuneen ensimmäisissä yöpakkasissa, joten päätin viedä kanervan tänään enkä huomenna. Puolessa tunnissa ehtisin sen ostaa, mutta mistä? Vai menisinkö Lanun aukiolle evakuoituun torikahvilaan kahville, nousisin Trion pysäkiltä Nastolan bussiin ja ostaisin sittenkin kanervan hautausmaan kasvihuoneelta? Mutta avotaivaan alla olevat kahvion tuolit saattavat yön jäljiltä olla niin kylmiä että pyllyä palelisi, joten päätän poiketa Sokokseen, onhan sielläkin kahvio ja pohjakerroksen ruokamarketin yhteydessä kukkaosasto. Siellä onkin kukkaa jos jonkinlaista, vaan eipä näy kanervia... näkyypäs! Hyllyssä lasioven takana on pieniä hailakan punertavanharmaita callunoita, 1,95 euroa kappale. Ei paha. Kassarouvan kädet likaantuvat, hän katsoo minua syyttävästi samalla kun pujottaa multaisen ruukun pieneen hedelmäpussiin. Minunhan se olisi kai pitänyt hoksata tehdä.

Lähden kävelemään Trion bussipysäkille, josta viimeksi heinäkuussa olin noussut Nastolan bussiin. Mutta se mitä olin luullut pysäkkikatoksen seinäksi, osoittautuukin nyt isoksi mainostauluksi! Bussipysäkkikin on siis siirretty muualle! Onneksi on vielä sen verran aikaa että kun pistän puolijuoksuksi, ehdin takaisin toriparkkityömaan luona oleville pysäkeille. Vaikka minulla on aurinkolasit, alhaalta paistava aurinko sokaisee niin että olen törmäillä vastaan tuleviin ihmisiin. Muistelen kaiholla aikaa, jolloin bussilla pääsi suoraan torille, kukat sai ostaa sieltä ja nousta torin toiselta puolelta Nastolan bussiin tai jos aikaa oli, kävellä linja-autoasemalle sen lähtöä odottamaan. Nyt toriparkkityömaan aidan vieressä valkokeltaiset paikallisbussit seisovat peräkkäin, kun yksi lähtee, toinen vyöryy tilalle. On oltava tarkkana ettei Nastolan bussi, mistä se nyt sitten lähteekään, pääse ajamaan ohi. Ja sieltä se jo tuleekin. Huiskutan sille, pari muuta matkustajaakin huiskuttaa. Se joutuu pysähtymään paikallisbussien taakse keskelle katua, mutta ovi avautuu, pääsemme kyytiin! Trion pysäkiltä matkustajia tulee lisää. Ei pysäkkiä oltu mihinkään siirretty, se oli vain kauempana Aleksilla kuin muistelin sen olleen.

Syksyinen hautausmaa on kaunis ja surullinen. Syyshortensiat kukkivat, auringon kultaamien lehtipuiden väriloisto hivelee silmää. Muutama mustapukuinen astelee kappelia kohti kukkapukettien kanssa. Vanhempieni leposija on veteraanien hautausmaalla. Isän hautajaisissa kuusitoista vuotta sitten äiti oli marmattanut minun valinneen hautapaikan liian läheltä maantietä, liikenteen melusta. - Melkoisessa melussa isä sotaveteraanien hautapaikan on hankkinutkin, veljeni oli huomauttanut. Nyt haudan ja maantien välissä on jo monta riviä hautoja, yksi uusi hautakin vielä tuoreine kukkineen on sinne ilmestynyt. Aurinko häikäisee niin että en heti huomaa vanhempieni hautakiveä. Sen nähtyäni en ole uskoa silmiäni: heinäkuussa istuttamani pienikukkaiset annansilmät (vai jääkoivuko niiden nimi on?) kukkivat kuin henkensä hädässä! Keskellä oleva valkoinen on kasvanut korkeammaksi kuin punaiset, jotka pikkupakkasen puraisemina loistavat kuin rubiinit! Mustaa hautakiveä vasten kukkaloisto pääsee oikeuksiinsa. Mitä ihmettä minä nyt teen? Jos olisin autoileva nainen, lähtisin kotiin ja palaisin parin viikon perästä kanervan ja kuusenhavujen kanssa, mutta toista näin vaivalloista matkaa en enää tänä syksynä tekisi. Tunnen itseni rikolliseksi kun repäisen valkoisen kukan juurineen pois ja asetan tuomani callunan sen tilalle. Oudolta näyttää. Jos jättäisin punaiset kukat sen molemmin puolin, mihin tökkäisin havut? Ja kun punakukat lähiviikkoina joka tapauksessa paleltuisivat, näky olisi surkea. Anteeksi pyydellen revin nekin pois. Terhakoiden kuusenoksien ympäröimä calluna on soma, mutta vaisun näköinen äskeiseen kukkaloistoon verrattuna. Yritän rauhoitella omaatuntoani sillä, että seurakunnan hoidossa olevilta haudoilta kukat revitään jo syyskuun lopussa, jolloin kesätyöntekijöiden pesti päättyy. Vievätkö työntekijät kukat roskikseen vai jonnekin muualle, en tiedä.

Hautausmaalla käynnin tulisi olla harras hetki kiireen keskellä, mutta minä olen ainoastaan väsynyt ja vihainen. Tavallisesti höpöttelen vanhemmilleni uusimmat kuulumiset, nyt en sano sanaakaan, pyyhkäisen vain kostealla talouspaperilla hautakivestä pölyt, kerään roskat kiven edestä. En ehkä tulisi ennen kuin ensi kesänä,talven kynttilät ja äitienpäiväkukan hoitavat muut sukulaiset. Kannan kukat roskikseen, mutta olen liian uupunut kiertelemään muilla haudoilla, syön laukussani olleen banaanin, otan mehupullosta huikat. Pari nuorta naista haravoi hautausmaalle varisseita vaahteranlehtiä kasaan. Kävelen bussipysäkille. Toinen kyytiä odottava nainen kertoo jättäneensä vielä kukoistaneen kesäkukan paikalleen, istuttaneensa kanervat sen molemmin puolin. Muistan vanhan tarinan rouvasta, joka luuli keväällä ostaneensa torikauppiaalta kukantaimia miehensä haudalle. Kun hän seuraavan kerran meni käymään haudalla, siellä komeili kaksi isoa kaalinpäätä vierekkäin! En kerro tarinaa naiselle. Meikäläistä haudanpalvomiskulttuuria pohtiessani muistelen kanadalaista hautausmaata, jolla aikoinaan lasteni isän kanssa olimme käyneet. Tasainen laaja nurmikenttä, jolla vieri viereen painettuina samanlaisia pieniä ruskeita metallilaattoja, niissä vainajan syntymä- ja kuolinajat. Ei kukan kukkaa missään. Siistiä, helppoa, huoletonta! Ehkä jonkun mielestä kolkkoa ja tunteetonta.

Osa Aleksanterinkatua on suljettu henkilöautoliikenteeltä toriparkkitöiden ajaksi. Suunnittelen jääväni bussista vähän ennen työmaata olevalla pysäkillä, jossa olen nähnyt kaukoliikenteen sekä joidenkin paikallisbussien pysähtyvän. Siitä olisi lyhyt matka työmaan päätypuolitse Vapaudenkadulle, josta oman asuinalueeni bussit lähtevät. Mutta ilmeisesti Nastolan bussi ei saa pysähtyä siinä, koska kuski ei ole pysähtymismerkistäni moksiskaan vaan posottelee kauas työmaan toiselle puolelle entisen Starckjohannin, sittemmin pankkikonttorina toimineen liiketalon kohdalla olevalle pysäkille. Onneksi taskustani löytyy pala suklaata, sen voimin jaksan vielä kävellä melkein toriparkkityömaan ympäri omalle bussipysäkilleni.

Varmaan kaikista näistä muutoksista ja remonteista on aikanaan kerrottu paikallisissa tiedostusvälineissä, mutta joko en ole kiinnittänyt niihin huomiota tai olen unohtanut ne saman tien. Kotiin tultuani kaivan keväisin ja syksyisin joka kotiin jaettavan bussiaikataulun esiin. Kyseisen Nastolan bussin lähtö- ja päätepysäkiksi mainitaan kauppatorin E-pysäkki. Tarkoittaa toriparkkityömaan Vapaudenkadun puoleisen aidan vieressä olevaa E-kirjaimella merkittyä pysäkkiä! Kauppatori on nykyään ihan eri suunnalla, kirjaston ja teatterin välisellä aukiolla eikä sen torin laidalle kulje eikä sieltä lähde ainuttakaan bussia.