On siistiä olla näkymättömissä ja silti vaikuttaa kaikkeen", tuolloin 16 vuotias näyttelijä Arttu Kapulainen sanoi Anna-lehden haastattelussa vuonna 1997.
Löysin sitaatin vanhasta muistikirjastani. Ajatus, jonka tämän päivän julkisuushakuisen nuorisonkin toivoisi sisäistävän. Harmi että en ollut ottanut haastattelua talteen, olisi nyt mielenkiintoista lukea miten näyttelijä, jonka ammatti on olla julkisuudessa, perusteli näkymättömyyden filosofiansa.
Ehkä komepensaationa lapsuuteni kokemuksille, pettymyksille minäkin halusin olla "joku", jota pelkkä taviksen rooli ei tyydyttänyt. Kuvittelin että tulemalla joksikin, olemalla joku se riittäisi täyttämään henkisen tyhjiöni. Paljon myöhemmin, kun olin jo saanut ensimmäisen lapsenlapseni, minulle valkeni, että minähän olen "joku!" Olemalla se kuka ja mikä olen, näkymättömissä! Vapauttava tunne kuten tämä nimimerkillä kirjoittaminen.
Olen periaatteessa sitä mieltä, että kaiken mitä ihminen tekee, hänen tulee tehdä omalla nimellään. Mutta jos kirjoittaisin blogia omalla nimelläni, siitä tulisi toisenlainen kuin Petriinan blogi. Kontrolli hyppäisi näppäimille vaativampana, aiheet olisivat ehkä erilaiset. Tosin eräänä aamuna rohkaisin mieleni ja laitoin facebook-seinälleni linkin tänne blogiini. Illalla poistin sen, tunsin taas olevani villi ja vapaa!
Kun paikallislehden mielipideosastolla siirryttiin julkaisemaan vain omalla nimellä kirjoitettuja juttuja, sivun ilme muuttui kuivahkon asiapitoiseksi, ilo ja huumori loistavat poissaolollaan! Mutta näppituntumapalstalle nimettöminä lähetetyillä kannanotoilla lehti ja puhelinyhtiöt netonnevat sievoisesti.
Tiedotusvälineet ovat kyllästymiseen asti täynnä niiden ihmisten tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, joiden työ tai harrastukset ovat julkisia. Riemastuttavia poikkeuksia ovat ne, jotka hetkeksi nostetaan näkymättömyydestä parrasvaloihin. Ajatella, että tuommoisiakin ammatteja, tekijöitä, vaikuttajia on olemassa! Tämän päivän paikallislehdessä sellainen on mm. maailmalla miehensä kanssa kulkeva nuorehko nainen. Pariskunta ei halua vakituista asuinpaikkaa, kotia, maailma on heidän kotinsa. Heitä kutsutaan nomadeiksi. Syksyllä ilmestyvä, heidän elämästään kertova kirja muuttanee heidät ainakin vähäksi aikaa näkymättömistä näkyviksi.
Oma, suorastaan järisyttävä "näkymättömyydestä näkyviin" kokemukseni tapahtui eilen illalla radion toivekonserttia kuunnellessani. "Kuolleen prinsessan muistolle" ei tällä kerralla vaikuttanut kuten joskus. Torkahtelin välillä, sitten sävähdin: Mikä tämä on? Hiukan yksioikoista, orkesterin säestämää, surumielisen kaunista kuorolaulua, mutta millaisen mielenmylläkän se nostattikaan! Oivalsin päiväkirjan kirjoittamisen turhuuden ja tarpeettomuuden niin kauan kuin kirjoittaisin sinne vain sovinnaisuuksia, pelkkää elämäni pintapuolta, asioita jotka hyvällä omalla tunnolla saattaisin aikanaan jättää lapsenlasteni luettaviksi. Ja samaan aikaan kaikki todellinen, kokemukset, tapahtumat, joista osan haluaisin itsekin unohtaa, muhivat näkymättömissä pinnan alla, mielen syövereissä, kirkasvetisen virran pohjamudissa! Milloin minusta on tämmöinen, miellyttämisenhaluinen kiltti hiirulainen tullut? Vai olenko ollut sellainen aina? Ei, pari- kolmekymmentä, vielä kymmenen vuotta sitten elin rohkeammin, olin dramaattisempi, seikkailunhaluisempi. Välillä elämä oli vaikeampaa, mutta myös mielenkiintoisempaa kuin nyt! Mutta silloisista päiväkirjoistanikin osan olen hävittänyt, loput siloitellut, editoinut isoäidin tarinoiksi, joista niistäkin osan olen repinyt tai yliviivannut.
Tänään etsin netistä eilen kuulemani kappaleen, kuuntelin sen pariin kolmeen kertaan. Sama vaikutus kuin eilen illallakin. Kaivoin jo kaapistani tyhjän vihkon, johon aloin kirjoittaa sitä mikä on totta ja todella tapahtunut. Ehkä revin sen alkuunsa, ehkä jatkan, aika näyttää. En liene ainoa, jolla totuudet, joita ei ehkä rohkenisi itselleenkään myöntää, muhivat mielen maisemissa virtaavan tumman veden pohjamudissa, ehkä jäävätkin sinne tai jonakin päivänä ryöpsähtävät esiin.
Se kappale oli "Els segadors- La Capella Reial." Jordi Savallin johtaman vanhan musiikin yhtyeen esittämä "Elonkorjaajat," Katalonian kansallislaulu.
sunnuntai 26. elokuuta 2012
keskiviikko 22. elokuuta 2012
Piroskan tarina
Profiilikuvani nukke, etelä-unkarilaisesta Harkányn kylästä oleva Piroska on istunut olohuoneeni sohvan selustalla toistakymmentä vuotta. Nuken puku ei ole tyypillinen unkarilainen kansanpuku, vaan erään unkarittaren kertoman mukaan muunnelma ylhäisön, aateliston aikoinaan käyttämästä puvusta ja siinä on viitteitä myös naamiaisissa käytettyihin asuihin.
Mutta tarinaan. Harkány tunnetaan hehtaarien laajuisesta kylpyläalueestaan, jossa varsinaisen kylpylän lisäksi oli baareja ja ravintoloita, puistoja, uima-altaita. Suurin osa kylpylävieraista oli saksalaisia, jotka valtasivat parhaat auringonotto ja lekottelupaikat heti aamusta. Me olimme ensimmäisiä, ellemme peräti ensimmäinen suomalaisryhmä siellä. Hotellimme oli kylpyläalueen ulkopuolella, mutta niin lähellä että monet piipahtivat aamupäivän hoitoihin kadun yli kylpytakissaan. Toinen vaihtoehto oli jättää vaatteet lukittaviin pukukoppeihin. Systeemi, joka samoin kuin oikean hieronta- tai muun hoitopaikan löytäminen valtavasta kaksikerroksisesta laitoksesta tuotti meille ensin ongelmia, säntäilimme sinne tänne eksyksissä kuin sokeat kanat! Opasteet kun taisivat olla pelkästään unkariksi, joten minun sekä erään toisen naisen vähäiselläkin unkarinkielen taidolla oli kysyntää! Menneen neuvostoajan raskassoutuisuus oli vielä aistittavissa mm. kylpylän rakenteissa ja hoitoihin liittyvän asioinnin monimutkaisuudessa, joka sitten kun siihen paremmin perehtyi, saattoi osoittautua yllättävän yksinkertaiseksi. Valtavan kokoisessa, korkealaitaisessa ammeessa annettu vedenalainen selkähieronta oli tehokasta, vaikka ensin vähän pelottikin kiivetä siihen ammeeseen.
Meillä ei ollut tulkkia muulloin kuin parilla bussiretkellä, mutta ryhmässämme oli saksankielentaitoinen nuori nainen, joka toimi tulkkina ensimmäisen kylpyläpäivän ohjelmaan kuuluneella lääkärin vastaanotolla. Minulle, jolla oli ajoittaisia sydämen rytmihäiriöitä, lääkäri suositteli kuumavesialtaissa lekottelua korkeintaan parikymmentä minuuttia kerrallaan. Eräällä rouvalla oli verenpainelääkitys, mutta siitä huolimatta lukemat olivat niin korkealla, että lääkäri määräsi hänet tulemaan joka aamu vastaanotolleen verenpaineen mittausta varten. Rouva osasi englantia, mutta ei saksaa eikä unkaria, joten hän ilmoitti matkanjohtajallemme, että ilman tulkkia hän ei vastaanotoille lähde. Saksaa sujuvasti puhunut tyttö oli muutenkin täystyöllistetty, joten matkanjohtaja pyysi minua menemään mukaan.
Olihan se lähdettävä, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan unkarinkielisestä lääketieteellisestä sanastosta ja mukana olleesta taskusanakirjasta tuskin olisi paljonkaan apua. Onneksi verenpainemittarin lukemat olivat samat kummallakin kielellä. Vastaanotolla mukana ollut sairaanhoitajatar hymyili meille ystävällisesti, sanoi tulossa olevan kauniin päivän, vaikka aurinko oli siihen aikaan aamusta vielä alhaalla autereen takana. Syyskuussa säätila muistutti Suomen kesää parhaimmillaan. Alueella oli hyvin hoidettuja nurmikoita, ravintoloiden ja baarien lisäksi myyntikojuja, joista saattoi ostaa lukemista, kahvia, jäätelöä ja virvokkeita, pujahtaa välillä uima-altaan kimaltavana kutsuvaan vilvoittavaan veteen. Vanhojen puiden alla oli leppoisa istuskella tai lähteä hotelliin iltapäivä-torkuille. Kylpylähoidot ajoittuivat aamupäivään, joten loppupäivä oli vapaata. Yhteinen illallinen oli hotellin ruokasalissa. Korkeasta verenpaineesta kärsivällä rouvalla oli joka ilta erilainen, toinen toistaan tyylikkäämpi asu.
Mutta kun hänen verenpaineensa ei vain ottanut laskeakseen, lääkäri huolestui toden teolla. Tosin hän arveli sen ainakin osittain johtuvan matkan ja tilanteen aiheuttamasta jännityksestä. Se, millaisissa lukemissa minun verenpaineeni tulkkaustehtävän tohinoissa mahtoi liidelläkään, ei tullut kenenkään mieleen! Lääkäri halusi vaihtaa rouvan lääkityksen. Hän vain kirjoittaisi reseptin, voisimme hakea uudet lääkkeet kivenheiton päässä olevasta apteekista. Rouva pyysi miettimisaikaa. Olin hänen kanssaan samaa mieltä, asiaa sieti harkita, varsinkaan kun en ollut aivan varma, olinko edes ymmärtänyt lääkärin määräyksen oikein! Lupasimme palata seuraavana aamuna asiaan. Sitä ennen rouva soitti Suomeen omalle lääkärilleen, jonka mielestä lääkkeitä ei niin lyhyen matkan aikana kannattaisi vaihtaa. Hän kehotti rouvaa ottamaan tilanteen rauhallisesti, tulemaan kotiin palattuaan hänen vastaanotolleen.
Asia selvä, mutta miten kertoisin sen kylpylän lääkärille niin ettei hän, miellyttävä vanha herra, loukkaantuisi siitä? Yrittäessäni esittää asian mahdollisimman kohteliaasti, takeltelin niin että jo siitä lääkäri osasi päätellä mistä oli kyse. Hän vain huitaisi kättään, alkoi nauraa ja sanoi ymmärtävänsä tilanteen täysin. Rouvan ei tarvitsisi enää aamuisin käydä mittauttamassa verenpainettaan, ellei itse sitä nimenomaan halunnut. En muista halusiko vai ei. Muistan vain sen, miten hän matkalla lentokentältä kotiin ojensi minulle kassin, josta kurkisti Piroskan mustatukkainen pää. Hän oli ostanut nuken Harkányn torilta kiitokseksi tulkkauspalveluistani. Aviomies oli häntä bussipysäkillä vastassa.
Myöhemmin, matkan muisteluillassa tavatessamme rouva kertoi verenpaineensa olevan taas normaalin.
Mutta tarinaan. Harkány tunnetaan hehtaarien laajuisesta kylpyläalueestaan, jossa varsinaisen kylpylän lisäksi oli baareja ja ravintoloita, puistoja, uima-altaita. Suurin osa kylpylävieraista oli saksalaisia, jotka valtasivat parhaat auringonotto ja lekottelupaikat heti aamusta. Me olimme ensimmäisiä, ellemme peräti ensimmäinen suomalaisryhmä siellä. Hotellimme oli kylpyläalueen ulkopuolella, mutta niin lähellä että monet piipahtivat aamupäivän hoitoihin kadun yli kylpytakissaan. Toinen vaihtoehto oli jättää vaatteet lukittaviin pukukoppeihin. Systeemi, joka samoin kuin oikean hieronta- tai muun hoitopaikan löytäminen valtavasta kaksikerroksisesta laitoksesta tuotti meille ensin ongelmia, säntäilimme sinne tänne eksyksissä kuin sokeat kanat! Opasteet kun taisivat olla pelkästään unkariksi, joten minun sekä erään toisen naisen vähäiselläkin unkarinkielen taidolla oli kysyntää! Menneen neuvostoajan raskassoutuisuus oli vielä aistittavissa mm. kylpylän rakenteissa ja hoitoihin liittyvän asioinnin monimutkaisuudessa, joka sitten kun siihen paremmin perehtyi, saattoi osoittautua yllättävän yksinkertaiseksi. Valtavan kokoisessa, korkealaitaisessa ammeessa annettu vedenalainen selkähieronta oli tehokasta, vaikka ensin vähän pelottikin kiivetä siihen ammeeseen.
Meillä ei ollut tulkkia muulloin kuin parilla bussiretkellä, mutta ryhmässämme oli saksankielentaitoinen nuori nainen, joka toimi tulkkina ensimmäisen kylpyläpäivän ohjelmaan kuuluneella lääkärin vastaanotolla. Minulle, jolla oli ajoittaisia sydämen rytmihäiriöitä, lääkäri suositteli kuumavesialtaissa lekottelua korkeintaan parikymmentä minuuttia kerrallaan. Eräällä rouvalla oli verenpainelääkitys, mutta siitä huolimatta lukemat olivat niin korkealla, että lääkäri määräsi hänet tulemaan joka aamu vastaanotolleen verenpaineen mittausta varten. Rouva osasi englantia, mutta ei saksaa eikä unkaria, joten hän ilmoitti matkanjohtajallemme, että ilman tulkkia hän ei vastaanotoille lähde. Saksaa sujuvasti puhunut tyttö oli muutenkin täystyöllistetty, joten matkanjohtaja pyysi minua menemään mukaan.
Olihan se lähdettävä, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan unkarinkielisestä lääketieteellisestä sanastosta ja mukana olleesta taskusanakirjasta tuskin olisi paljonkaan apua. Onneksi verenpainemittarin lukemat olivat samat kummallakin kielellä. Vastaanotolla mukana ollut sairaanhoitajatar hymyili meille ystävällisesti, sanoi tulossa olevan kauniin päivän, vaikka aurinko oli siihen aikaan aamusta vielä alhaalla autereen takana. Syyskuussa säätila muistutti Suomen kesää parhaimmillaan. Alueella oli hyvin hoidettuja nurmikoita, ravintoloiden ja baarien lisäksi myyntikojuja, joista saattoi ostaa lukemista, kahvia, jäätelöä ja virvokkeita, pujahtaa välillä uima-altaan kimaltavana kutsuvaan vilvoittavaan veteen. Vanhojen puiden alla oli leppoisa istuskella tai lähteä hotelliin iltapäivä-torkuille. Kylpylähoidot ajoittuivat aamupäivään, joten loppupäivä oli vapaata. Yhteinen illallinen oli hotellin ruokasalissa. Korkeasta verenpaineesta kärsivällä rouvalla oli joka ilta erilainen, toinen toistaan tyylikkäämpi asu.
Mutta kun hänen verenpaineensa ei vain ottanut laskeakseen, lääkäri huolestui toden teolla. Tosin hän arveli sen ainakin osittain johtuvan matkan ja tilanteen aiheuttamasta jännityksestä. Se, millaisissa lukemissa minun verenpaineeni tulkkaustehtävän tohinoissa mahtoi liidelläkään, ei tullut kenenkään mieleen! Lääkäri halusi vaihtaa rouvan lääkityksen. Hän vain kirjoittaisi reseptin, voisimme hakea uudet lääkkeet kivenheiton päässä olevasta apteekista. Rouva pyysi miettimisaikaa. Olin hänen kanssaan samaa mieltä, asiaa sieti harkita, varsinkaan kun en ollut aivan varma, olinko edes ymmärtänyt lääkärin määräyksen oikein! Lupasimme palata seuraavana aamuna asiaan. Sitä ennen rouva soitti Suomeen omalle lääkärilleen, jonka mielestä lääkkeitä ei niin lyhyen matkan aikana kannattaisi vaihtaa. Hän kehotti rouvaa ottamaan tilanteen rauhallisesti, tulemaan kotiin palattuaan hänen vastaanotolleen.
Asia selvä, mutta miten kertoisin sen kylpylän lääkärille niin ettei hän, miellyttävä vanha herra, loukkaantuisi siitä? Yrittäessäni esittää asian mahdollisimman kohteliaasti, takeltelin niin että jo siitä lääkäri osasi päätellä mistä oli kyse. Hän vain huitaisi kättään, alkoi nauraa ja sanoi ymmärtävänsä tilanteen täysin. Rouvan ei tarvitsisi enää aamuisin käydä mittauttamassa verenpainettaan, ellei itse sitä nimenomaan halunnut. En muista halusiko vai ei. Muistan vain sen, miten hän matkalla lentokentältä kotiin ojensi minulle kassin, josta kurkisti Piroskan mustatukkainen pää. Hän oli ostanut nuken Harkányn torilta kiitokseksi tulkkauspalveluistani. Aviomies oli häntä bussipysäkillä vastassa.
Myöhemmin, matkan muisteluillassa tavatessamme rouva kertoi verenpaineensa olevan taas normaalin.
sunnuntai 19. elokuuta 2012
Sieltä täältä
- Tässä keitossa ei ole makua, tokaluokkalainen totesi eilen. - Valtteri! Isosisko nuhteli pöydän toiselta puolelta. Minä olin sekä hämmentynyt että hyvilläni. Hämmentynyt siksi, että huolella valmistamani kalakeittoko ei nyt sitten maistunutkaan miltään, hyvilläni siksi että poika oli vielä siinä iässä, jolloin asiat sanotaan niin kuin ne ovat. Haluaisitko siihen lisää suolaa? Kysyin samalla kun ojensin Bulgariasta aikoinaan ostamani suolasirottimen, pyöreäpäisen puupötikän. - Joo, Valtteri jonka nimi oikeasti ei ole Valtteri, sanoi ja ripotteli suolaa lautaselleen. Onko nyt parempaa? - On, hän sanoi, söi kaiken ja pyysi vielä lisääkin.
Se oli eilen, tiskit ovat tiskaamatta vielä tänäänkin, emäntä yöpaituli päällä. Aamupäivätorkuilta herättyäni huomasin, että ilokseni oli alkanut sataa vettä. Ei tarvitsekaan lähteä lenkille! Yks pakkopulla sekin, rehkiä sauvojen kanssa veren maku suussa kilometrikaupalla eteen päin! Aamun lehdessä on aikoinaan naapurustossa asuneen tuttavani kuolinilmoitus. Hän, edesmenneen äitini kanssa samana vuonna syntynyt rautarouva, joka olisi vuoden perästä täyttänyt sata vuotta, oli sanonut ettei ole ikinä lenkkeillyt. Kävelyillä kertoi silloin tällöin käyneensä. Odottelenkin, että milloin tutkijat huomaavat säännöllisen lenkkeilyn olevan pahasta.
Mutta tälläkin mitalilla on toinenkin puolensa. Viikko sitten aurinkoisena sunnuntaiaamuna poikkesin kadulta metsäpolulle, jonka varrelta olin aikaisemmin käynyt syömässä vadelmia. Nyt olin ottanut reppuun pienen muovirasian ja nosteltuani maata vasten notkuneita vadelmanvarsia sain sen puolilleen loppukesän auringon kypsyttämiä meheviä marjoja. Siitä riehaantuneena jatkoin matkaa läheisen radan luo, jonka varrelta olin edellisenä kesänä löytänyt vadelmia. Kesäaamun raikkaus oli vaihtunut porottavaksi auringonpaisteeksi. Rataa pitkin kävellyt tuntematon nainen oli riisunut pusakkansa käsivarrelleen ja valitteli kuumuutta. Hän kertoi että radan varrelta ei marjoja kannata etsiä, eivät kuulemma kasva kahtena kesänä samaan paikkaan. "Mutta tuolla muuntajien luona on", hän sanoi, kertoi eilen ajelleensa sinne pyörällä ja poimineensa litrakaupalla vadelmia. Kiitin tiedosta. Siis sinne, ajattelin.
Kävin kotona tankkaamassa ja vähän lepäilemässä. Laitoin reppuun juomapullon ja banaanin sekä ison ja pienen kannellisen muovirasian marjoja varten. Taskuun kännykän sekä rytmihäiriölääkkeen, lippiksen päähän, sauvat käteen ja ei kun menoksi! Radan takaisen maantiesillan korvasta kapeaa ruohottunutta polkua eteen päin. Pian huomasin siinä olevan kaksi hotua vierekkäin, ilmeisesti entinen maantien pohja. Polku kulki saman suuntaisesti pohjoiseen johtavan valtatien kanssa, vain matala pensaskasvusto erotti ne toisistaan, seikka joka tuntui turvalliselta. Tosin autot kiitivät siellä sellaista vauhtia, että tuskinpa kukaan huomaisi jos joku mummo polulla pyörtyisi. Ensimmäisen muuntajan luona ei ollut edes vadelmanvarsia, mutta marjanhimossani päätin jatkaa seuraavan luokse. Siellä niitä oli! Ei ihan siinä määrin kuin rouvan puheista olin päätellyt, mutta ehkä hän oli kiipeillyt rinnettä ylös verkkoaidan viereen, jonne minä en sauvojenkaan avulla arvannut yrittää. Kiipeilyintoani hillitsivät aitaan kiinnitetyt "hengenvaara" kyltitkin, joita oli muuallakin muuntajien läheisyydessä. Alueella kerrottiin olevan myös kameravalvonta. Poimiskelin sieltä täältä, mutta kun pienempi rasia oli vasta puolillaan, kuumuus alkoi käydä niin sietämättömäksi, että päätin lähteä kotiin. Join mehua, söin banaanin ja varmuuden vuoksi otin puoli tablettia lääkettä ennen kuin läksin tarpomaan polkua takaisin päin. Lopen uupuneena, jalat puupökkelöinä raahustin kotipihaan, jossa lysähdin pihapuun alla penkillä istuneen naapurirapun rouvan vierelle henkeä vetämään. Hänellä oli oikea käsivarsi kipsissä ranteesta kyynärpäähän, oli kaatunut mustikkametsässä. Vasta jälkeen päin aloin kauhistella uhkarohkeuttani. Ainuttakaan toista kulkijaa en ollut retkelläni nähnyt, vaikka mikä hörhö tai irrallaan juoksennellut koira olisi voinut tulla polulla vastaan tai jos olisin kaatunut tai saanut niin rajun huimauskohtauksen etten olisi pystynyt kävelemään kotiin... Onneksi niin ei käynyt ja ihmeekseni selkä eivätkä jalat olleet seuraavana aamuna lainkaan kipeät, päinvastoin, oli kevyt, suorastaan tyttömäinen olo! Lenkkeily oli tehnyt tehtävänsä. Laitoin vadelmat pakkaseen, eilen sulattelin ne sieltä ja tarjosin lapsenlapsilleni.
Sade sen kuin yltyy vaan! Voin laiskotella, lukea kirjaa, tiskaan astiat joskus illemmalla, kuitenkin ennen kuin neiti Marple ilmestyy tv-ruutuun. Vaihdoin profiilikuvakseni sohvan selustalla istuvan unkarilaistytön, Piroskan. Hänestä kirjoitan myöhemmin eri tarinan.
Se oli eilen, tiskit ovat tiskaamatta vielä tänäänkin, emäntä yöpaituli päällä. Aamupäivätorkuilta herättyäni huomasin, että ilokseni oli alkanut sataa vettä. Ei tarvitsekaan lähteä lenkille! Yks pakkopulla sekin, rehkiä sauvojen kanssa veren maku suussa kilometrikaupalla eteen päin! Aamun lehdessä on aikoinaan naapurustossa asuneen tuttavani kuolinilmoitus. Hän, edesmenneen äitini kanssa samana vuonna syntynyt rautarouva, joka olisi vuoden perästä täyttänyt sata vuotta, oli sanonut ettei ole ikinä lenkkeillyt. Kävelyillä kertoi silloin tällöin käyneensä. Odottelenkin, että milloin tutkijat huomaavat säännöllisen lenkkeilyn olevan pahasta.
Mutta tälläkin mitalilla on toinenkin puolensa. Viikko sitten aurinkoisena sunnuntaiaamuna poikkesin kadulta metsäpolulle, jonka varrelta olin aikaisemmin käynyt syömässä vadelmia. Nyt olin ottanut reppuun pienen muovirasian ja nosteltuani maata vasten notkuneita vadelmanvarsia sain sen puolilleen loppukesän auringon kypsyttämiä meheviä marjoja. Siitä riehaantuneena jatkoin matkaa läheisen radan luo, jonka varrelta olin edellisenä kesänä löytänyt vadelmia. Kesäaamun raikkaus oli vaihtunut porottavaksi auringonpaisteeksi. Rataa pitkin kävellyt tuntematon nainen oli riisunut pusakkansa käsivarrelleen ja valitteli kuumuutta. Hän kertoi että radan varrelta ei marjoja kannata etsiä, eivät kuulemma kasva kahtena kesänä samaan paikkaan. "Mutta tuolla muuntajien luona on", hän sanoi, kertoi eilen ajelleensa sinne pyörällä ja poimineensa litrakaupalla vadelmia. Kiitin tiedosta. Siis sinne, ajattelin.
Kävin kotona tankkaamassa ja vähän lepäilemässä. Laitoin reppuun juomapullon ja banaanin sekä ison ja pienen kannellisen muovirasian marjoja varten. Taskuun kännykän sekä rytmihäiriölääkkeen, lippiksen päähän, sauvat käteen ja ei kun menoksi! Radan takaisen maantiesillan korvasta kapeaa ruohottunutta polkua eteen päin. Pian huomasin siinä olevan kaksi hotua vierekkäin, ilmeisesti entinen maantien pohja. Polku kulki saman suuntaisesti pohjoiseen johtavan valtatien kanssa, vain matala pensaskasvusto erotti ne toisistaan, seikka joka tuntui turvalliselta. Tosin autot kiitivät siellä sellaista vauhtia, että tuskinpa kukaan huomaisi jos joku mummo polulla pyörtyisi. Ensimmäisen muuntajan luona ei ollut edes vadelmanvarsia, mutta marjanhimossani päätin jatkaa seuraavan luokse. Siellä niitä oli! Ei ihan siinä määrin kuin rouvan puheista olin päätellyt, mutta ehkä hän oli kiipeillyt rinnettä ylös verkkoaidan viereen, jonne minä en sauvojenkaan avulla arvannut yrittää. Kiipeilyintoani hillitsivät aitaan kiinnitetyt "hengenvaara" kyltitkin, joita oli muuallakin muuntajien läheisyydessä. Alueella kerrottiin olevan myös kameravalvonta. Poimiskelin sieltä täältä, mutta kun pienempi rasia oli vasta puolillaan, kuumuus alkoi käydä niin sietämättömäksi, että päätin lähteä kotiin. Join mehua, söin banaanin ja varmuuden vuoksi otin puoli tablettia lääkettä ennen kuin läksin tarpomaan polkua takaisin päin. Lopen uupuneena, jalat puupökkelöinä raahustin kotipihaan, jossa lysähdin pihapuun alla penkillä istuneen naapurirapun rouvan vierelle henkeä vetämään. Hänellä oli oikea käsivarsi kipsissä ranteesta kyynärpäähän, oli kaatunut mustikkametsässä. Vasta jälkeen päin aloin kauhistella uhkarohkeuttani. Ainuttakaan toista kulkijaa en ollut retkelläni nähnyt, vaikka mikä hörhö tai irrallaan juoksennellut koira olisi voinut tulla polulla vastaan tai jos olisin kaatunut tai saanut niin rajun huimauskohtauksen etten olisi pystynyt kävelemään kotiin... Onneksi niin ei käynyt ja ihmeekseni selkä eivätkä jalat olleet seuraavana aamuna lainkaan kipeät, päinvastoin, oli kevyt, suorastaan tyttömäinen olo! Lenkkeily oli tehnyt tehtävänsä. Laitoin vadelmat pakkaseen, eilen sulattelin ne sieltä ja tarjosin lapsenlapsilleni.
Sade sen kuin yltyy vaan! Voin laiskotella, lukea kirjaa, tiskaan astiat joskus illemmalla, kuitenkin ennen kuin neiti Marple ilmestyy tv-ruutuun. Vaihdoin profiilikuvakseni sohvan selustalla istuvan unkarilaistytön, Piroskan. Hänestä kirjoitan myöhemmin eri tarinan.
tiistai 7. elokuuta 2012
Menneisyyden todistajat
"Ystävyys on välttämätöntä ihmisen muistin toiminnalle. Menneisyyden muisteleminen ja säilyttäminen on ehkä välttämätön ehto, jotta ihmisen minuus pysyy kokonaisena. Jotta minuus ei kutistu, jotta se pysyy entisen kokoisena, sitä pitää kastella muistoilla kuin ruukkukasveja, ja kasteleminen vaatii säännöllistä yhteyttä menneisyyden todistajiin eli ystäviin."
Edellä oleva teksti on Milan Kunderan kirjasta "Identiteetti" ja se pisti minut miettimään muistojen merkitystä.
Olin juuri ollut ystäväni syntymäpäivillä, jossa oli muisteltu yhteisen nuoruutemme riemukkaita retkiä, kotimaan laiva-juna rengasmatkoja, tanssireissuja ja saatolle pyrkijöitä ja päässeitä niin äänekkäästi ja antaumuksella, että ystäväni mies oli huutanut: "Tulkaa sieltä parvekkeelta sisätiloihin muistelemaan!" Edellisellä kerralla olimme muistelleet sitä, miten olimme saaneet tuurata esimiestemme kesälomia, kolmena kesänä peräkkäin vaikka olimme olleet vasta yhdeksäntoista vuotiaita! "No ettehän te mitenkään ole kolmena kesänä voineet yhdeksäntoistavuotiaita olla," keskusteluamme sivusta seurannut mies oli huomauttanut. Ja sekös meitä oli taas naurattanut, olimme vakuuttaneet olevamme yhdeksäntoista kesäisiä vieläkin!
Mieluisia muistoja, mutta sitten on niitä, jotka haluaisi unohtaa tai ainakin pitää vain omina muistoinaan. Esimerkiksi jos sinut on viisikymmenluvulla jossain peräkylän kokkojuhlilla valittu juhannusneidoksi, et varmasti riemastu jos yhä edelleen saat kuulla itseäsi esiteltävän muille, tuntemattomille juhlavieraille juhannusneitona! Varsinkaan jos et ollut edes ilmoittautunut kyseiseen kisaan, vaan sinut oli houkuteltu yleisön joukosta mukaan. Tai jos olet jossain elämäsi vaiheessa painattanut omakustanteena sukukirjasen, juhlaillan ehtoisa emäntä sinut esitellessään sanoo nimesi ja lisää perään: "kirjailija." Tai pelkkää hyvän hyvyyttään esittelee sinut "taiteilijana", vaikka itse et enää edes muistaisi kolmekymmentä vuotta sitten tekemiäsi, kansalaisopiston kevätnäyttelyssä olleita hiilipiirroksiasi. Selittele siinä sitten että minkä alan taiteilija, montako teosta julkaissut kirjailija olet!
Lasteni isä oli nuoruudessaan laulaa loilottanut paikallisella tanssilavalla järjestetyssä iskelmälaulukilpailun alkukarsinnassa Tapani Kansan tunnetuksi tekemän kappaleen, karsiutunut kisasta heti. Hänelle itselleen se oli mukava muisto, mutta hän ei sietänyt että joku toinen muistutti häntä siitä. Mutta niin vain aina silloin tällöin vuosikymmenten varrella tapahtui, hyvämuistisia löytyy aina!
Muisti tallentaa ja deletoi, mutta saattaa yllättäen palauttaa jo poistamansa tiedoston tunnemuistin nimikkeellä takaisin. Kun kampaajani kysyi, miten kesä on mennyt, vastasin ensin jotain ympäripyöreää, mutta enkös vain sitten tullut maininneeksi eräästä lähipiirissäni keväällä sattuneesta ikävästä tapauksesta. Ei olisi pitänyt. Vaikka tilanne on jo ohi enkä ollut enää viikkokausiin edes ajatellut sitä, silloinen huoli ja murhe palautuivat elävinä mieleeni ja huolestutin kampaajarouvankin, joka arveli omassa lähipiirissään saattavan käydä samoin. Surullinen olo lopun päivää, ilmeisesti meillä molemmilla. Miten oikeassa ovatkaan ne ihmismielen asiantuntijat, jotka kehottavat kelaamaan vain mieluisia muistoja!
Siis kumpi onpi parempi: Vanha ystävä, joka muistaa menneisyydestäsi kaiken, vai uusi tuttavuus, jolle voit valikoiden kertoa muistojasi? Sanoisin että molempi parempi.
Edellä oleva teksti on Milan Kunderan kirjasta "Identiteetti" ja se pisti minut miettimään muistojen merkitystä.
Olin juuri ollut ystäväni syntymäpäivillä, jossa oli muisteltu yhteisen nuoruutemme riemukkaita retkiä, kotimaan laiva-juna rengasmatkoja, tanssireissuja ja saatolle pyrkijöitä ja päässeitä niin äänekkäästi ja antaumuksella, että ystäväni mies oli huutanut: "Tulkaa sieltä parvekkeelta sisätiloihin muistelemaan!" Edellisellä kerralla olimme muistelleet sitä, miten olimme saaneet tuurata esimiestemme kesälomia, kolmena kesänä peräkkäin vaikka olimme olleet vasta yhdeksäntoista vuotiaita! "No ettehän te mitenkään ole kolmena kesänä voineet yhdeksäntoistavuotiaita olla," keskusteluamme sivusta seurannut mies oli huomauttanut. Ja sekös meitä oli taas naurattanut, olimme vakuuttaneet olevamme yhdeksäntoista kesäisiä vieläkin!
Mieluisia muistoja, mutta sitten on niitä, jotka haluaisi unohtaa tai ainakin pitää vain omina muistoinaan. Esimerkiksi jos sinut on viisikymmenluvulla jossain peräkylän kokkojuhlilla valittu juhannusneidoksi, et varmasti riemastu jos yhä edelleen saat kuulla itseäsi esiteltävän muille, tuntemattomille juhlavieraille juhannusneitona! Varsinkaan jos et ollut edes ilmoittautunut kyseiseen kisaan, vaan sinut oli houkuteltu yleisön joukosta mukaan. Tai jos olet jossain elämäsi vaiheessa painattanut omakustanteena sukukirjasen, juhlaillan ehtoisa emäntä sinut esitellessään sanoo nimesi ja lisää perään: "kirjailija." Tai pelkkää hyvän hyvyyttään esittelee sinut "taiteilijana", vaikka itse et enää edes muistaisi kolmekymmentä vuotta sitten tekemiäsi, kansalaisopiston kevätnäyttelyssä olleita hiilipiirroksiasi. Selittele siinä sitten että minkä alan taiteilija, montako teosta julkaissut kirjailija olet!
Lasteni isä oli nuoruudessaan laulaa loilottanut paikallisella tanssilavalla järjestetyssä iskelmälaulukilpailun alkukarsinnassa Tapani Kansan tunnetuksi tekemän kappaleen, karsiutunut kisasta heti. Hänelle itselleen se oli mukava muisto, mutta hän ei sietänyt että joku toinen muistutti häntä siitä. Mutta niin vain aina silloin tällöin vuosikymmenten varrella tapahtui, hyvämuistisia löytyy aina!
Muisti tallentaa ja deletoi, mutta saattaa yllättäen palauttaa jo poistamansa tiedoston tunnemuistin nimikkeellä takaisin. Kun kampaajani kysyi, miten kesä on mennyt, vastasin ensin jotain ympäripyöreää, mutta enkös vain sitten tullut maininneeksi eräästä lähipiirissäni keväällä sattuneesta ikävästä tapauksesta. Ei olisi pitänyt. Vaikka tilanne on jo ohi enkä ollut enää viikkokausiin edes ajatellut sitä, silloinen huoli ja murhe palautuivat elävinä mieleeni ja huolestutin kampaajarouvankin, joka arveli omassa lähipiirissään saattavan käydä samoin. Surullinen olo lopun päivää, ilmeisesti meillä molemmilla. Miten oikeassa ovatkaan ne ihmismielen asiantuntijat, jotka kehottavat kelaamaan vain mieluisia muistoja!
Siis kumpi onpi parempi: Vanha ystävä, joka muistaa menneisyydestäsi kaiken, vai uusi tuttavuus, jolle voit valikoiden kertoa muistojasi? Sanoisin että molempi parempi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)