Eräänä talvipäivänä kanat karkasivat navetasta. Yht´ äkkiä navetan ovi vain lennähti auki ja yhdeksän kanaa kahahti kaakattavana parvena pihalle. Siipiään levitellen ne viipottivat navetan edessä olleelle lumiselle aukiolle, jotkut pakenivat kauempana kasvaneiden puiden alle, joku taisi rämpiä navetan takaiseen metsikköön asti. Äiti ja mummo lähtivät ottamaan niitä kiinni. Suutari-isäni ei joko ollut kotona tai ei työkiireiltään joutanut kanajahtiin. Minut komennettiin mukaan. Pienemmät sisarukset saivat jäädä katselemaan näytelmää tuvan ikkunasta. Pikkuveli, joka ei vielä yltänyt ikkunaan asti, haki emalipesuvadin, asetti sen ylös alaisin ikkunan alle ja kiipesi sen päälle seisomaan.
Lumihangesta valkoista kanaa ei helposti huomaa. Onnekseni en löydäkään yhtään, sillä minua pelottaisi ottaa se syliini. Äiti ja mummo kahlaavat reisiään myöten lumessa ja viimein kaikki yhdeksän kanarouvaa on saatu takaisin navettaan. Kukko päätetään tappaa. Mummo menee kirveen kanssa navettaan, mutta ryntää pian takaisin, lyö oven perässään kiinni. Kukko oli lentänyt mummoa päin vielä sen jälkeen kun tämä oli puupölkyn päällä katkaissut siltä kaulan!
Pääsikö kukko hengestään sen seurauksena, että oli kaltoin kohdellut rouviaan, niin että nämä olivat joutuneet talvipakkasella pakenemaan tai oliko kukko peräti ajanut heidät pellolle? Muistikuvissani nämä tapaukset liittyvät yhteen, mutta oliko niillä sittenkään mitään yhteyttä toisiinsa? Tapettiinko kukko ehkä vasta myöhemmin jostain muusta syystä ja kanat olivat karanneet vain siksi että olivat hoksanneet naveten oven jääneen raolleen? En muistanut äidiltä kysyä. Olimme muistaneet monta muutakin vanhaa asiaa äidin kanssa eri tavalla.
- Elä nyt hupsuttele! Äiti oli huudahtanut kun olin muistellut, miten hän oli tullut hakemaan minua, Kokonmäelle naapuriin karannutta tyttöään toisessa kädessä vitsa, toisessa puurokuppi, maanitellut kotiin kuin kissanpentua. Kupissa kaurapuuron ympärillä oli ollut punainen rinki marjasoppaa. - En kai mie nyt ruokakuppi kourassa ole kylillä kuljeksinut! Äiti tuohtui. - Sie oot nähnyt unta, hän jatkoi. Paljon mahdollista.
Entä Sairasen talon katto? Oliko sekään oikeasti punainen? Mutta vaaleseinäinen talo, jossa on punainen katto, on lämmin ailahdus lapsuusmuistoissani. Eräässä muistikuvassani makaan korkealla heinäkuorman päällä. Heinähäkki huojahtelee pollen verkkaisten askelten tahdissa, heinänkorret pistelevät paljaita sääriäni. Isä istuu ohjaksissa. Tien varrella voinkeltaiset kullerot huojuvat kesätuulessa hiljaa. Kullerot ovat kevään kukkia, miten ne sopivat samaan kuvaan heinäkuorman kanssa?
Mutta lapsuusmuistot ovatkin monikerroksisia kuin runot tai kuin abstraktit maalaukset, KAIKKI on niissä mahdollista!
--------------------------------------------------------------------------
Teksti on mukaelma aikaisemmin kirjoittamastani sukukirjasta.
tiistai 17. tammikuuta 2012
lauantai 14. tammikuuta 2012
Kaksi keskustelun aihetta
Onnittelin kävelymatkan päässä asuvaa sukulaisen sukulaista, "rautarouvaa" tekstiviestillä hänen syntymäpäivänään. Hän kutsui kahville. Menin. Ja hyvä kun menin, sillä muita vieraita ei ollutkaan. Nuoret olivat töissä ja vanhat asuvat matkojen päässä. Minulla oli mielessäni kaksi keskustelun aihetta, joista halusin kuulla myös rautarouvan mielipiteen: Luomuruoka ja Tieto Finlandialla palkittu Jäkäläkirja.
Olin pitänyt luomutuotteita hinnakkaana huuhaana, jonka alkuperän aitoudestakaan ei liene takuita kunnes joulun maissa oli ilmennyt, että yksi jos toinenkin lähipiiristäni käyttää niitä. Aloin kysellä asiasta laajemmin. Yksi oli sitä mieltä, että koko luomutuotanto on "kusetusta", toinen tiesi valvonnan olevan tarkkaa eikä kuka tahansa voi edes ryhtyä luomutuottajaksi. Luomukasvit lannoitetaan nokkosuutteella ym. luonnon omilla "lääkkeillä" ja että vallankin suurten kauppaketjujen välittämien tuotteiden aitouteen voi luottaa ja esim. toreilla kaupattavat luomutuotteetkin ovat valvonnan alaisia. Kolmas sanoi ostavansa luomuporkkanoita, salaattia ja omenoita, koska ne ovat paremman makuisia kuin muut. Ja neljäs puhui onnellisen kanan munista (jotka lienevät eri asia kuin luomumunat) niin hellyttävästi, että minä joka olin käyttänyt kaikkein halvimpia, onnettoman? kanan munia, aloin tuntea syyllisyyttä.
Sitten toinen aiheeni. Olin ilahtunut kun tieto-finlandian sai jäkäläkirja, televisiouutista katsoessani suorastaan tuntenut nenässäni metsän tuoksun. Mutta tuttavistani ne, joiden kanssa asiasta olen keskustellut, ovat olleet toista mieltä. Jokin ihmisläheisempi teos se olisi muka pitänyt olla. Mikä on ihmisläheisempää kuin luonto? No joo, toki jokainen rakastaa luontoa, mutta että juuri jäkälä...Niinpä. Samalla kun ihailemme metsän puita ja muuta kasvustoa, tallomme saappaidemme alle vaatimattoman näköisen harmaan jäkälän omistamatta katsettakaan sen kauneudelle. Eikä edes tarvitse mennä metsään asti, takapihan kallion kupeilla kasvaa monta erilaista jäkälälajia. Yhdestä kohoaa pienen pientä kellomaista torvea, toisen kasvusto muodostuu kauniista kuvioista jne. En ole vielä nähnyt em. kirjaa, mutta netistä olen katsellut jäkäläkasvustojen harmonista kauneutta.
Alkajaisiksi rautarouva tarjosi terästettyä glögiä, joka lämmitti mukavasti ja meillä kahdella muutenkin puheliaalla naisella juttua riitti. Oivoi, hän oli käyttänyt luomumunia iät ajat ja keittiökaapista löytyi pussi luomuvehnäjauhoa. Ilmeisesti siitä leivottuja olivat kahvipöydän makoisat luumutortut ja lohipasteijat. Pöydällä paloi punainen kynttilä, ikkunan takana levittäytyi upea luminen metsäluonto. Mutta jäkäläkirjasta rautarouvakaan ei ollut lämmennyt. "Aika kaukana kansasta" oli hänen mielipiteensä. Samalla hän tarkasteli ikkunan takana ollutta lintulautaa, että olisiko siellä vielä riittävästi syötävää. Ajattelinkin että jos olisi palkittu lintukirja, siitä hänkin olisi varmaan ilahtunut. Puhuttuani jäkälien puolesta hänenkin asenteensa niitä kohtaan lientyi, ei vain muka ollut aiemmin tullut perin pohjin ajatelleeksi asiaa.
Rautarouva, joka on lähempänä kahdeksaa- kuin seitsemääkymmentä, polkee pyörällä pitkiäkin matkoja varhaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn. Hän ei ole mukana missään yhdistystoiminnassa, ei harrasta mitään erityistä, mutta on monin tavoin mukana elämässä, kiertelee kirpputoreja, lukee ja tekee ristisanoja. Käy kylässä ja kutsuu kylään niitä harvoja tuttaviaan, jotka vielä ovat kyläilykuntoisia. Hänellä on verenpainelääkitys, mutta muuten hän on terve. Kuuluu niihin ihmisiin, joilla on pienten asioiden merkityksellisinä kokemisen taito. Niinpä oletin hänen ilman muuta olevan kiinnostunut jäkälistäkin.
Kotimatkalla ajattelin rautarouvaa, jonka kasvoilta ikä näkyy, mutta joka muuten on jotenkin iättömän oloinen. Huomaan iän myötä myös oman ikäkäsitykseni muuttuneen, laajentuneen. Muistin, miten eräällä ulkomaanmatkalla melkein säälin ja hyvä etten tuntenut myötähäpeää naisen puolesta, joka kertoi olevansa 64-vuotias. Olin itse tuolloin viiskymmentä ja risat. Ja ihmettelin, kun eräs toinen lähes seitsemänkymppinen kertoi ilmoittautuneensa Saksassa pidettäville kielikursseille. Miksi ihmeessä "nyt enää", ajattelin. Mutta iän myötä kaikki em. käsitykseni ovat heittäneet iloisesti häränpyllyä.
Luin syksyllä ilmestyneen Vappu Taipaleen kirjan "Vanha ja vireä." Vaikka siinä toisaalta vakuutetaan vanhojen naisten olevan valttia, on se toisaalta laaja-alainen tutkimus iästä ja ikäkäsityksestä. Eräs ystäväni olisikin toivonut sen saaneen tieto-finlandiapalkinnon, mutta se ei olisi tainnut vielä ehtiä näihin karsintoihin mukaan, ei ainakaan ollut ehdolla. Toivottavasti ensi kerralla on. Vappu Taipaleen kirjassa kerrotaan viimeisimpien tutkimusten mukaan ihmisen olevan onnellisimmillaan hieman alle ja yli 80-vuotiaana. "Lohduttelua" tai ei, ellei onnellisimmillaan, niin ainakin tasapainoisimmillaan hän saattaisi silloin olla. Rautarouva on siitä hyvä esimerkki.
Kotimatkalla ostin lähikaupasta luomutomaatteja, kuuden kappaleen rasia 4 euroa ja jotain. Eivät maistuneet sen kummemmilta kuin muutkaan tomaatit, toisin sanoen eivät miltään. Äitini kotimökin aurinkoisella seinustalla aikoinaan kasvattamien tomaattien makua lienee nykyaikana turha tavoitella.
Olin pitänyt luomutuotteita hinnakkaana huuhaana, jonka alkuperän aitoudestakaan ei liene takuita kunnes joulun maissa oli ilmennyt, että yksi jos toinenkin lähipiiristäni käyttää niitä. Aloin kysellä asiasta laajemmin. Yksi oli sitä mieltä, että koko luomutuotanto on "kusetusta", toinen tiesi valvonnan olevan tarkkaa eikä kuka tahansa voi edes ryhtyä luomutuottajaksi. Luomukasvit lannoitetaan nokkosuutteella ym. luonnon omilla "lääkkeillä" ja että vallankin suurten kauppaketjujen välittämien tuotteiden aitouteen voi luottaa ja esim. toreilla kaupattavat luomutuotteetkin ovat valvonnan alaisia. Kolmas sanoi ostavansa luomuporkkanoita, salaattia ja omenoita, koska ne ovat paremman makuisia kuin muut. Ja neljäs puhui onnellisen kanan munista (jotka lienevät eri asia kuin luomumunat) niin hellyttävästi, että minä joka olin käyttänyt kaikkein halvimpia, onnettoman? kanan munia, aloin tuntea syyllisyyttä.
Sitten toinen aiheeni. Olin ilahtunut kun tieto-finlandian sai jäkäläkirja, televisiouutista katsoessani suorastaan tuntenut nenässäni metsän tuoksun. Mutta tuttavistani ne, joiden kanssa asiasta olen keskustellut, ovat olleet toista mieltä. Jokin ihmisläheisempi teos se olisi muka pitänyt olla. Mikä on ihmisläheisempää kuin luonto? No joo, toki jokainen rakastaa luontoa, mutta että juuri jäkälä...Niinpä. Samalla kun ihailemme metsän puita ja muuta kasvustoa, tallomme saappaidemme alle vaatimattoman näköisen harmaan jäkälän omistamatta katsettakaan sen kauneudelle. Eikä edes tarvitse mennä metsään asti, takapihan kallion kupeilla kasvaa monta erilaista jäkälälajia. Yhdestä kohoaa pienen pientä kellomaista torvea, toisen kasvusto muodostuu kauniista kuvioista jne. En ole vielä nähnyt em. kirjaa, mutta netistä olen katsellut jäkäläkasvustojen harmonista kauneutta.
Alkajaisiksi rautarouva tarjosi terästettyä glögiä, joka lämmitti mukavasti ja meillä kahdella muutenkin puheliaalla naisella juttua riitti. Oivoi, hän oli käyttänyt luomumunia iät ajat ja keittiökaapista löytyi pussi luomuvehnäjauhoa. Ilmeisesti siitä leivottuja olivat kahvipöydän makoisat luumutortut ja lohipasteijat. Pöydällä paloi punainen kynttilä, ikkunan takana levittäytyi upea luminen metsäluonto. Mutta jäkäläkirjasta rautarouvakaan ei ollut lämmennyt. "Aika kaukana kansasta" oli hänen mielipiteensä. Samalla hän tarkasteli ikkunan takana ollutta lintulautaa, että olisiko siellä vielä riittävästi syötävää. Ajattelinkin että jos olisi palkittu lintukirja, siitä hänkin olisi varmaan ilahtunut. Puhuttuani jäkälien puolesta hänenkin asenteensa niitä kohtaan lientyi, ei vain muka ollut aiemmin tullut perin pohjin ajatelleeksi asiaa.
Rautarouva, joka on lähempänä kahdeksaa- kuin seitsemääkymmentä, polkee pyörällä pitkiäkin matkoja varhaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn. Hän ei ole mukana missään yhdistystoiminnassa, ei harrasta mitään erityistä, mutta on monin tavoin mukana elämässä, kiertelee kirpputoreja, lukee ja tekee ristisanoja. Käy kylässä ja kutsuu kylään niitä harvoja tuttaviaan, jotka vielä ovat kyläilykuntoisia. Hänellä on verenpainelääkitys, mutta muuten hän on terve. Kuuluu niihin ihmisiin, joilla on pienten asioiden merkityksellisinä kokemisen taito. Niinpä oletin hänen ilman muuta olevan kiinnostunut jäkälistäkin.
Kotimatkalla ajattelin rautarouvaa, jonka kasvoilta ikä näkyy, mutta joka muuten on jotenkin iättömän oloinen. Huomaan iän myötä myös oman ikäkäsitykseni muuttuneen, laajentuneen. Muistin, miten eräällä ulkomaanmatkalla melkein säälin ja hyvä etten tuntenut myötähäpeää naisen puolesta, joka kertoi olevansa 64-vuotias. Olin itse tuolloin viiskymmentä ja risat. Ja ihmettelin, kun eräs toinen lähes seitsemänkymppinen kertoi ilmoittautuneensa Saksassa pidettäville kielikursseille. Miksi ihmeessä "nyt enää", ajattelin. Mutta iän myötä kaikki em. käsitykseni ovat heittäneet iloisesti häränpyllyä.
Luin syksyllä ilmestyneen Vappu Taipaleen kirjan "Vanha ja vireä." Vaikka siinä toisaalta vakuutetaan vanhojen naisten olevan valttia, on se toisaalta laaja-alainen tutkimus iästä ja ikäkäsityksestä. Eräs ystäväni olisikin toivonut sen saaneen tieto-finlandiapalkinnon, mutta se ei olisi tainnut vielä ehtiä näihin karsintoihin mukaan, ei ainakaan ollut ehdolla. Toivottavasti ensi kerralla on. Vappu Taipaleen kirjassa kerrotaan viimeisimpien tutkimusten mukaan ihmisen olevan onnellisimmillaan hieman alle ja yli 80-vuotiaana. "Lohduttelua" tai ei, ellei onnellisimmillaan, niin ainakin tasapainoisimmillaan hän saattaisi silloin olla. Rautarouva on siitä hyvä esimerkki.
Kotimatkalla ostin lähikaupasta luomutomaatteja, kuuden kappaleen rasia 4 euroa ja jotain. Eivät maistuneet sen kummemmilta kuin muutkaan tomaatit, toisin sanoen eivät miltään. Äitini kotimökin aurinkoisella seinustalla aikoinaan kasvattamien tomaattien makua lienee nykyaikana turha tavoitella.
perjantai 6. tammikuuta 2012
Tapahtui taksiasemalla
Oli kaunis mutta kolea syyskuinen sunnuntai-ilta, kello puoli seitsemän paikkeilla. Olin palaamassa Unkarista kotiin. Olimme erään matkatoverini kanssa sopineet, että kotikaupunkiin päästyämme me samalla suunnalla asuvat otamme yhteisen taksin. Emme halunneet raahata painavia laukkujamme turistipysäkiltä hieman kauempana olleelle taksiasemalle, vaan päätimme että matkatoverini jää vartioimaan laukkuja ja minä käyn hakemassa taksin. Eräs kolmaskin matkaseurueeseemme kuulunut oli jo taksiasemalla, mutta yhtään autoa siellä ollut ja alkoi tuntua siltä että vähään aikaan ei tulisikaan. Missä ihmeessä ne kaikki ovat? Odotamme, odotamme.
Viimein yksi auto tuli, oli itsestään selvää että se kuului minua ennen odottamassa olleelle. Pyysin kuljettajaa soittamaan paikalle toisenkin auton. Onneksi minulla oli hupputakki päällä. Sen sijaan matkatoverini, joka oli lähtenyt helteisestä Unkarista ohuissa hepenissä, kuvitellut siirtyvänsä bussista suoraa päätä taksiin, värjötteli viluissaan turistipysäkillä. Taksiasemalle tuli siistin näköinen nuori mies, joka ikänsä puolesta olisi voinut olla poikani, kyytiä odottamaan hänkin. Samassa punainen taksiauto ajoikin paikalle, sanoin että se on varattu minulle. "Ei tätä ole varattu kenellekään", kuski ilmoitti töykeästi, ajoi pari askelta edempänä seisoskelleen nuoren miehen kohdalle. Sanoin olleeni paikalla paljon ennen häntä. "No ota sitten tämä auto", poika sanoi säyseästi.
Mutta juuri kun olin astumassa autoon, yllättäen hänen mielensä muuttui, hän kävi minuun kiinni, tyrkkäsi auton etuistuimelle niin että satutin käsivarteni ja sääreni oven pieleen ja huusi: "Senkin huora!" Paiskasi sitten auton oven voimalla kiinni. Ehdin juuri ja juuri vetäistä jalkani oven välistä pois. Taksikuski ei reagoinut mitenkään! Kaahasi vain renkaat vinkuen paikalta pois. Menimme turistipysäkillä odottaneen matkatoverini luo. Ajomatkan aikana kuljettaja kyllä hämmästeli ja pahoitteli tapahtunutta, arveli että asiaa voisi käsitellä jopa pahoinpitelynä, sanoi pelänneensä auton ovenkin menevän siinä rytäkässä rikki. Hän sanoi pojan seisoneen taksitolpan kohdalla kun minä sen sijaan olin ollut jonkin verran kauempana, kehotti vastaisuudessa minuakin pysyttelemään tolpan vieressä, sillä nimenomaan siitä kuljettaja ottaa kyydittävänsä.
Kotiin päästyäni soitin läheisilleni, olin itkuinen ja peloissani. Käsivarteeni ja sääreeni alkoi kehittyä iso mustelma. Mietin, soittaisinko poliisille, mutta vaikka taksikuski olisikin jäljitettävissä, löytyisikö minua rusikoinut nuori mies? Ja jos löytyisikin, mitkä olisivat seuraukset, alkaisiko hän vainota minua? Päätin olla soittamatta, kirjoittaisin tapahtuneesta nimimerkillä paikallislehden yleisön osastoon. Kirjoitinkin, mutta jätin kirjeen postittamatta.
Pohdin, mikä oli ollut syynä kaverin äkilliseen mielenmuutokseen. En muistanut tarkalleen, että olinko hymyillyt ja kiittänyt häntä siitä että antoi auton minulle ja sekö häntä oli ärsyttänyt vai oliko hän huumeiden vaikutuksen alainen niin kuin taksikuskin kanssa olimme epäilleet? Muistaisiko poika minut jos jossain kohtaisimme? Minä kyllä muistaisin hänet ja pitkän aikaa katselinkin kaupungilla, näkyisikö häntä missään, mietin miten reagoisin tilanteeseen. Ehkä vain painamalla katseeni alas ja kiiruhtamalla eteen päin.
Tapahtuneesta on jo vuosia ja olin unohtanut sen, mutta lukiessani Milenan blogista hänen bussionnettomuudestaan, se palasi kirkkaana mieleeni. Vaikka minun tapauksessani kyse ei ollut onnettomuudesta, vaan pahoinpitelystä, sen jälkeinen shokki ja itkuinen olo oli varmaan saman kaltainen.
Viimein yksi auto tuli, oli itsestään selvää että se kuului minua ennen odottamassa olleelle. Pyysin kuljettajaa soittamaan paikalle toisenkin auton. Onneksi minulla oli hupputakki päällä. Sen sijaan matkatoverini, joka oli lähtenyt helteisestä Unkarista ohuissa hepenissä, kuvitellut siirtyvänsä bussista suoraa päätä taksiin, värjötteli viluissaan turistipysäkillä. Taksiasemalle tuli siistin näköinen nuori mies, joka ikänsä puolesta olisi voinut olla poikani, kyytiä odottamaan hänkin. Samassa punainen taksiauto ajoikin paikalle, sanoin että se on varattu minulle. "Ei tätä ole varattu kenellekään", kuski ilmoitti töykeästi, ajoi pari askelta edempänä seisoskelleen nuoren miehen kohdalle. Sanoin olleeni paikalla paljon ennen häntä. "No ota sitten tämä auto", poika sanoi säyseästi.
Mutta juuri kun olin astumassa autoon, yllättäen hänen mielensä muuttui, hän kävi minuun kiinni, tyrkkäsi auton etuistuimelle niin että satutin käsivarteni ja sääreni oven pieleen ja huusi: "Senkin huora!" Paiskasi sitten auton oven voimalla kiinni. Ehdin juuri ja juuri vetäistä jalkani oven välistä pois. Taksikuski ei reagoinut mitenkään! Kaahasi vain renkaat vinkuen paikalta pois. Menimme turistipysäkillä odottaneen matkatoverini luo. Ajomatkan aikana kuljettaja kyllä hämmästeli ja pahoitteli tapahtunutta, arveli että asiaa voisi käsitellä jopa pahoinpitelynä, sanoi pelänneensä auton ovenkin menevän siinä rytäkässä rikki. Hän sanoi pojan seisoneen taksitolpan kohdalla kun minä sen sijaan olin ollut jonkin verran kauempana, kehotti vastaisuudessa minuakin pysyttelemään tolpan vieressä, sillä nimenomaan siitä kuljettaja ottaa kyydittävänsä.
Kotiin päästyäni soitin läheisilleni, olin itkuinen ja peloissani. Käsivarteeni ja sääreeni alkoi kehittyä iso mustelma. Mietin, soittaisinko poliisille, mutta vaikka taksikuski olisikin jäljitettävissä, löytyisikö minua rusikoinut nuori mies? Ja jos löytyisikin, mitkä olisivat seuraukset, alkaisiko hän vainota minua? Päätin olla soittamatta, kirjoittaisin tapahtuneesta nimimerkillä paikallislehden yleisön osastoon. Kirjoitinkin, mutta jätin kirjeen postittamatta.
Pohdin, mikä oli ollut syynä kaverin äkilliseen mielenmuutokseen. En muistanut tarkalleen, että olinko hymyillyt ja kiittänyt häntä siitä että antoi auton minulle ja sekö häntä oli ärsyttänyt vai oliko hän huumeiden vaikutuksen alainen niin kuin taksikuskin kanssa olimme epäilleet? Muistaisiko poika minut jos jossain kohtaisimme? Minä kyllä muistaisin hänet ja pitkän aikaa katselinkin kaupungilla, näkyisikö häntä missään, mietin miten reagoisin tilanteeseen. Ehkä vain painamalla katseeni alas ja kiiruhtamalla eteen päin.
Tapahtuneesta on jo vuosia ja olin unohtanut sen, mutta lukiessani Milenan blogista hänen bussionnettomuudestaan, se palasi kirkkaana mieleeni. Vaikka minun tapauksessani kyse ei ollut onnettomuudesta, vaan pahoinpitelystä, sen jälkeinen shokki ja itkuinen olo oli varmaan saman kaltainen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)