Joulu tulla jollottaa makkara kakkara kainalossa, loruiltiin minun lapsuudessani. Runoon on olemassa toisenlaisetkin sanat, mutta niistä tuonnempana. Sitä ennen syksyn odotetuimpaan juhlaan, lapsenlapsen lakkiaisiin. Olin kakkuja ja piiraita leipoessani tunnelmoinut tippa silmässä, elänyt juhlia etukäteen. Nyt istun kuivin silmin ja jotenkin poissaolevana Lahden konserttitalon Felix Krohn-salissa, Tiirismaan lukion Itsenäisyys- ja ylioppilasjuhlan alkuun on muutama minuutti aikaa.
Olin tässä samassa salissa Lahden sinfoniaorkesterin konsertissa ensi kerran 1960-luvulla. Työnantajani, yritysjohtaja oli innokas musiikkimies, jolla oli konserttisalissa oma nimikkotuoli ja hieman taaempana puoli penkkiriviä oli varattu hänen johtamansa yrityksen henkilökunnalle. Meitä nuoria konttorityttöjä, kevyemmän musiikin ystäviä ilmaiset konserttiliput eivät juurikaan kiinnostaneet, mutta vanhempien toimihenkilöiden painostuksesta pakkohan sinne oli ainakin kerran lähteä. En muista, mitä sinä iltana soitettiin, mutta jo ensi tahdeista tiesin, että se kerta ei jäisi viimeisekseni. Konserttiin saapuessaan johtajalla oli tapana tarkistaa että "fröökynät" istuivat paikoillaan, joten yksikään tuoli ei saanut olla tyhjänä. Kunnes sitten tuli ilta jolloin hänen oma tuolinsa oli tyhjä. Tuolille oli laitettu kaunis sinivalkoinen kukkakimppu, kapellimestari piti muistopuheen ja orkesteri soitti Sibeliuksen Impromptun, jota me "fröökynät" kyynelsilmin kuuntelimme.
Seuraavina vuosina kävin konserteissa lasteni tulevan isän kanssa, joka itsekin soitti viulua kaupunginorkesterin nuoriso-orkesterissa, mutta 26 vuotta täytettyään katsoi olevansa liian vanha nuoriso-orkesteriin. Tyttären ollessa parivuotias veimme hänet vappumatineaan, mutta kolme vuotta myöhemmin syntynyt pikkuveli oli niin vilkas ja energinen että hänen kanssaan emme arvanneet konserttiin lähteä. Vuosia ehti vierähtää ennen kuin taas aloin käydä konserteissa. Eräänä keväänä olin tässä samassa salissa lastenkonsertissa tänään lakitettavan tyttärentyttäreni kanssa. "Mummi, mun mielestä Sibeliustalossa on kyllä parempi akustiikka", hän huomautti. Sibeliustalon valmistuttua kaupunginorkesterin konsertit olivat siirtyneet sinne, olimme olleet siellä pari kertaa joulukonsertissa. Vanhalla konserttitalolla järjestetään edelleen pienimuotoisia konsertteja ja muita tilaisuuksia. Viimeksi olin ollut täällä nuoremman lapsenlapsen tanhunäytöksessä. Sen jälkeen salia on remontoitu enkä tunnista sitä enää entiseksi.
Lukion kamarikuoron laulaessa Hannu Kellan säveltämää, tulevien Lahden MM-kisojen avajaismusiikkia, lippukulkue ja uudet ylioppilaat saapuvat saliin. (Itkettää tätä kirjoittaessakin.) "Mummin prinsessalla" on polvipituinen pirtsakka mekko, huikean korkeakorkoiset avokkaat. Kaikki he ovat nuoria ja nättejä, kaikkien kasvoilta kuvastuu tilanteen aiheuttama jännitys. Tiirismaan lukio on ollut oman koulun homeongelmien vuoksi evakossa aikuiskoulutuskeskuksessa vuoden päivät ja sen vuoksi lakkiaisjuhla järjestetään konserttitalolla, mikä onkin musiikkipainotteiselle tilaisuudelle oiva valinta. Vaikka lakitettavia on vain yhdeksän, konserttisali on täynnä omaisia, koulutovereita ja ystäviä. Tilaisuuden alussa lauletaan lukion orkesterin säestämänä Yrjö Kilpisen säveltämä, V.A. Koskenniemen sanoittama Lippulaulu, minkä jälkeen lukion kamarikuoro esittää Paciuksen Suomen laulun. Vuorossa on kirje rintamalta. Nuoren sotilaan sisarelleen "sieltä jostain" kirjoittama kirje on toiveikkuudestaan päätellen kirjoitettu sodan ollessa vasta aluillaan. Pianomusiikkia, rehtorin puhe ja päivän kohokohta: ylioppilaiden lakitus!
Oli se juhlallista. Talvi-illan tummetessa uutta ylioppilasta juhlittiin samoissa rantamaisemissa, missä neljä vuotta sitten elokuussa oli vietetty hänen rippijuhliaan. Nyt sinne johti kynttilätuikkujen reunustama luminen metsätie.
Itsenäisyypäivään mennessä lakkiaisjuhlan tunnelmat olivat jo ehtineet kiteytyä kimaltaviksi muistoiksi muistojen joukkoon. Sytytin kynttilän erään rintamamiehen ja kotirintamanaisen kuvan eteen, katsoin ties kuinka monennen kerran Edvin Laineen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan. Aina se on yhtä vaikuttava. Naurunpyrskähdysten siivittämä itkuinen olo, ihmetys siitä, miten kukaan on voinut selvitä sieltä täysipäisenä. Kaikki eivät selvinneetkään. Ehkä Antero Rokan kaltaiset uhoajat, hurtin huumorin viljelijät selvisivät parhaiten. Elokuvan jälkeen Linnan juhlat "kuka on illan kuningatar" kilpailuineen tuntuivat suorastaan irvokkailta. Onneksi presidenttipari oli tänäkin vuonna nostanut illan kuninkaallisiksi lotat ja sotaveteraanit. Toisaalta kyllä sitä pukuloistoakin oli taas mukava katsella vaikka takavuosien valovoimaiset Tanjat, Lenitat, Maria Melinit ym. puuttuivatkin. Tämän vuoden Linnan juhlien räväyttäjäksi nousikin ministerin rouva, joka muilta osin tyylikästä olemustaan peilatessaan ei ilmeisesti ollut testannut, miltä puolipaljaat rupsahtaneet rinnat näyttävät hänen kumartuessaan tervehtimään presidenttiä. Tai ehkä oli testannutkin mutta päättänyt repäistä oikein kunnolla! Tuskinpa olisi muuten otsikoihin päässytkään. Miesten asuista laulajatähti Robinin puku erottui edukseen, samoin erilaiset univormut ja sotaveteraanien kunniamerkit kuten myös saamelaisten puvut olivat komeaa katseltavaa.
Jouluun kaksi viikkoa aikaa. Kortit on jo ostettuna, osa itse tehtyinä, mutta kuten eilisillä iltapäiväkahveilla ystävien kanssa todettiin, korttien kirjoittaminen vaatii ihan oman erityisen hetkensä, tunnelmansa. Kuten pipareiden paistokin. Vuosi sitten ajattelin että ei koskaan enää. Mutta se oli silloin, nyt on nyt.
"Joulu tulla jollottaa joulupuuron porinassa, hyvän mielen hyrinässä, piparkakku kainalossa, kahvipannu kantapäässä, valonliekki pimeässä, joulumieli kynttilässä, papereiden kahinassa, enkelsiiven havinassa, jouluoljet himmelissä, ajatukset ystävissä."
Sanat löytyivät netistä, niiden tekijää en valitettavasti löytänyt.
Tunnelmallista joulun odotusta kaikille!
