"Ja prinsessa pimeän linnan ei enää viipyä voi: Unen kutsu pohjalla rinnan kuin kiihkeä viulu soi. Hän pakeni linnasta salaa kuin pääsky pesästään, joka paisuvin siivin halaa sini-ilmaan värisevään."
Tämä Elina Vaaran runo, niin monen tytön ja naisen tunteiden tulkki, jäi soimaan mieleeni keväällä lukemastani, Satu Koskimiehen toimittamasta kirjasta "Hurmion tyttäret." Kirja kertoo Elina Vaaran ja Katri Valan ystävyydestä sekä heidän kehittymisestään runoilijoiksi. Siinä kerrotaan myös monista muista Tulenkantajiin kuuluneista, kuten kirjailijan uraansa aloittelevasta Mika Waltarista ja "nuoresta komistuksesta" Olavi Paavolaisesta.
Kesällä kirjastossa käynnit jäivät, niinpä luin omasta hyllystäni kirjoja, joiden edellisestä lukukerrasta oli kulunut 30-40 vuotta. Alberto Moravian "Kaksi naista" kirjan kansilehdelle on liimattu lappu: "....III palkinto Tampereen Talvipäivillä, sadut, yli 22 v. sarja." Sadun nimi oli "Räsymollan pakomatka" ja se on vieläkin tallella vanhojen tekstieni mapissa. Muistan, miten "vanhalta" tuo "yli 22 v. sarja" silloin minusta, 24-vuotiaasta tuntui.
Moravian kirja, joka kertoo italialaiselle maaseudulle sotaa paenneiden äidin ja tyttären elämästä, oli vieläkin kiehtova lukukokemus. Ainoa mitä edelliseltä lukukerralta muistin, oli tyttären traaginen kohtalo. Seuraavaksi käteeni osui Philip Rothin "Portnoyn tauti." Aikansa sensaatio. Loppua kohti miehen touhut, joiden perusteltiin juontaneen hänen äitisuhteestaan, alkoivat tympiä niin että päätin olla jättämättä sitä lastenlapsilleni perinnöksi ja hävitin koko kirjan.
John Brainen "Tilaa huipulla" on erään työpaikkani kirjakerhon peruja. Jokainen osti vuorollaan yhteisesti sopimamme kirjan, joka kiersi kädestä käteen kunnes aikanaan palautui ostajalleen takaisin. Muistin kirjan juonesta sen verran vähäisen, ettei se haitannut uudelleen lukemista. Eräs työtoverini oli kiinnostunut kiinalaisten kirjailijoiden teoksista, niinpä minullakin on hyllyssäni Lin Jutangia ja Han Suyinia. Niitä en nyt kuitenkaan lukenut, vaan seuraava valintani taisi olla Annika Idströmin "Kirjeitä Trinidadista", joka loppua kohti alkoi tuntua niin tutulta, että jätin kesken. Samoin Bo Carpelanin, v. 2005 ilmestynyt kiehtova "Kesän varjot" oli vielä niin kirkkaana mielessäni, että uudelleen lukeminen ei edistynyt muutamaa sivua pitemmälle. Silmäilin Leena Krohnin "Ooforin kultaa", Anais Ninin päiväkirjoja, jotka olen lukenut pariin kolmeen kertaan, Eeva Kilpeä, Milan Kunderaa. Salman Rushdien "Keskiyön lapset" vilkutti ylähyllyltä silmäänsä. Eräs tuttavani kertoi ahmineensa sen kahteenkin kertaan, itse en ollut päässyt loppuun kertaakaan, joten annoin sen nytkin olla ja pitkään pähkäiltyäni päädyin Anu Kaipaisen "Naistentansseihin." Olin lukenut sitä muutaman kymmenen sivua kun ovikello soi. Avaanko vai en?
Ovisilmästä näin nuoren naisen pitelevän jotakin pakettia kädessään, avasin varovasti oven. - Päivää! Tämä ei mahtunut kirjeluukustanne, hymyilevä Itella-tyttö sanoi. - Oi kiitoksia! Kirja-arvosteluja kirjoittava ystäväni oli lähettänyt minulle nuoren Iida Rauman esikoisen "Katoamisten kirjan." Se ei kuulunut hänen lempikirjoihinsa, mutta oli kuitenkin niin hyvä esikoisteos, että hän uskoi minunkin haluavan lukea sen. Siitäpä olikin aikaa kun posti oli tuonut minulle kirjapaketin! Eräällä ystävättärelläni oli tapana lähettää aina jouluksi kirja, kirjalahja oli yleensä myös pukinkontissa.
Mitä pitemmälle Katoamisten kirjaa luin, sitä kiitollisempi olin siitä, että minun ei odotettu kirjoittavan siitä arvostelua mihinkään, sillä jos kertoisin todellisen mielipiteeni, siitähän voisi seurata vaikka mitä. Hyvää miljöökuvausta, nopeita, tarkkoja havaintoja, virheetöntä, kaunista suomenkieltä (jos kaikki v-alkuiset yms. jätetään pois), kaikilta kirjan henkilöiltä puuttuu joku, joiltakin useampikin. Mutta kun päähenkilön elämään on kasattu kaikki mahdollinen epäonni ja surkeus! Vain insesti puuttuu, ehdin jo ajatella, mutta tulihan sekin sieltä viimein, tosin välillisesti esiin. Onko nuorten elämä tänä päivänä todellakin tuollaista? Koulunkäynnin kestää vain lintsaamisen, lunttaamisen ja koulun veskissä vedettyjen votkaryyppyjen voimin, minä, pienten koululaisten mummi ajattelin ahdistuneena. Uskoisin, että joidenkin kohdalla varmaan on, mutta useimpien ei. Jotkut tytöt ovat lesboja, useimmat eivät.
Kirjan luettuani palasin romaanin rakentamisen mestarina tunnetun Anu Kaipaisen Naistentansseihin. Mutta Katoamisten kirjan eräänlaisen kuulauden ja kaiken tahmankin keskeltä tuulahtaneen raikkauden jälkeen Kaipaisen teksti tuntuikin hiukka raskassoutuiselta, jopa paatokselliseltä. Sijoittuuhan Naistentanssit aikaan, jolloin suomalaisessa yhteiskunnassa taitettiin peistä peruskoulu-uudistuksen puolesta ja vastaan.
Seuraavana lukuvuorossa oli japanilaisen Osamu Dazain "Laskeva aurinko." Vuonna 1956 ilmestynyt kirja oli uudelleen luettunakin kiehtova kokemus. "Joka rakastaa kesäkukkia, kuolee kesällä", eräs sen henkilöistä toteaa. Minun nuorempi tätini rakasti kukkia ja kuoli keskellä kauneinta kesää. Minäkin rakastan, mutta minä elän. En edes ajattele kuolemaa, vaan elämää. Silti kuolema on kaikessa, mitä rakastamme, teemme, ajattelemme, koko ajan läsnä ja jokaisella sydämen lyönnillä lähempänä kuin sitä edellisellä. "Kirjoittaminen on kuoleman ajatuksen torjumista", kuka niin sanoikaan?
Lukematon määrä uudelleen lukemattomia kirjoja odottaa edelleen hyllyissäni. Tito Collianderin "Alku", unkarilaisten kirjailijoiden teoksia... Oli aika, jolloin halusin lukea ainoastaan ulkomaisten kirjailijoiden kirjoja. Suomalaisten kuvaama elämä oli liian lähellä, liian realistista. Ehkä Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla- trilogia oli ainoa poikkeus. Mutta iän myötä kiinnostus arkirealismiin kasvoi. Suorastaan ahmin suomalaisten naiskirjailijoiden teoksia saadakseni tietää, miten he kokevat, kestävät arjen. Antti Tuurin kirjoja luin pari, samoin Kalle Päätalolta yhden tai kaksi kirjaa. Vanhempi tätini ja miehensä tykästyivät Päätalon kirjoihin niin että äitini kauhisteli: "Uskovaiset ihmiset!" Lukevat kirjoja, joissa äitini kuuleman mukaan kiroiltiin ja puhuttiin riettaita. Muutaman dekkarinkin luin.
Vaikka "Katoamisten kirja" ei minua vakuuttanutkaan, yllättävän myönteisiä arvosteluja se on lehdissä saanut ja mielenkiinnolla minäkin odotan nuoren Iida Rauman seuraavaa teosta. Sehän saattaa poiketa melkoisesti ensimmäisestä, johon esikoisteosten tapaan oli tungettu kaikki mahdolliset teemat ja aihepiirit.
Sunnuntaina aloin lukea v. 1962 ilmestynyttä Michel del Castillon "Tara"-nimistä kirjaa, joka ensisivuilta päätellen on naisen tunnustus miehelle ja samalla täyteläinen kuvaus andalusialaisesta miljööstä ja sielunmaisemasta. Ilokseni en muista siitä mitään!
tiistai 30. elokuuta 2011
torstai 18. elokuuta 2011
Mökkeilyä
Olin koulukaverini mökillä kolme päivää. Muisteltiin menneitä, päiviteltiin nykyisiä, arvuuteltiin tulevia. Hän, jota kutsun tässä Mirkuksi, viihtyy mökillään varhaisesta keväästä marraskuulle asti, on joskus viettänyt joulunkin siellä yksinään.
Minulle kolme päivää riitti. Varsinkin kun sääennusteen lupaamia helteitä ei tullutkaan. Ekapäivänä aurinko näyttäytyi, mutta poistui saman tien ja sulki pilviverhot perässään eikä avannut niitä enää. Niinpä elokuun voinkeltainen kuu, jonka olin kerrostalokotini ikkunasta nähnyt kohoavan puiden takaa taivaalle ja asettuvan kuusen oksalle köllöttämään, jäi Mirkun mökkirannasta näkemättä. Ja pilvipoutakin äityi kaatosateeksi ja ukkonen mourusi koko pitkän pimeän yön!
- Pelkäätkö? Mirkku huuteli ovenpielen luota sängystään kun salaman leimahdus valaisi hetkeksi pirtin ja samassa rysähti niin että tanner allamme tuntui halkeavan. Pelkään, mutta pelko ei nyt tässä paljon auta, sanoin, selitin urheasti että pelkokin on paljolti oma valinta. Mirkku, joka omien sanojensa mukaan ei pelkää mitään, myönsi niin olevan. Mutta vaikka olin valinnut pelon tilalle pelkäämättömyyden, sitä helpottuneempi olin, mitä pitempi aika salaman ja jyrähdyksen välillä kului. Ja siitäkin olin hyvilläni, että vessahätä ei ollut yllättänyt yöllä, sillä ukonilmalla kaatosateessa kivikkoisen polun päässä, isojen kuusten katveessa olevaan huussiin meno ei olisi houkutellut. Pientä hätää varten Mirkku oli laittanut saunan lattialle ämpärin ja sänkyni viereen taskulampun, jonka avulla selviäisin sähkökatkaisijan luokse. Mökissä oli sisävessakin, mutta se ei ollut käytössä. Näissä aatoksissa, aamun jo alkaessa sarastaa nukahdin ja näin unta, että olin naimisissa nuoren Eurooppa-ministerin kanssa! Mutta sillä aikaa kun ministeri liehui urheiluharrastuksissaan, toinen, hiukan vanhempi mies hääri ympärilläni ja minäkin olin hänestä enempi kiinnostunut kuin ministeristä.
Mirkun kipaistua aamu-uinnillaan ja pyrähdettyä pienellä happihyppelyllä oli aamiaisen vuoro, minkä jälkeen lähdimme marjaan. Saalis jäi kuitenkin vähäiseksi ensinnäkin siksi, että vadelmat olivat jo karisseet ja lähimetsässä mustikoitakin oli enää niukanlaisesti, toiseksi siksi että selkäni kipeytyi niitä vähiäkin noukkiessa ja kolmanneksi alkoi sataa.
- Kaduttaako... - Kiitos, kyllä se nyt maistuisi, vastasin. ...että tulit? Mirkku oli aikonut kysyä, minä kuullut että "kahvittaako?" Ei kaduttanut, päinvastoin. Mirkku kiehautti kahvit, kantoi pöydälle marjapiirakan, pani kynttilän palamaan. Ja meillä, jotka olimme tunteneet toisemme kansakouluajoilta asti, muisteltavaa riitti. Harmi vain, että monta sellaista asiaa, tapaamista, mitkä Mirkku muisti, minä en muistanut ja päinvastoin. En muistanut sitäkään että Mirkku oli ollut häissäni. Hän oli elänyt yksin siihen asti kunnes eräänä talvipäivänä...
Mutta tässä kohtaa muisteluksiin tulee tauko, sillä Mirkun mökin pihaan astelee salskean näköinen, hurmaavasti harmaantunut mies! Hän esittelee ikkunan läpi lähes täpötäyttä kantarellikorillista ja muoviämpäriä, kukkuroillaan isoja, puhtaita mustikoita!
Mikko, Mirkun miesystävä, joka oleili metsikön takana omalla mökillään, oli huomaamattamme tullut rantaan veneellään. Ja ne mustikat hän oli varta vasten poiminut minulle! Arvannut, miten meidän marjareissumme kävisi. Sitäpaitsi heillä kummallakin oli jo pakastimet täynnä kesän herkkuja. Kahvit juotuaan Mikko lähti virittelemään tulta, jonka hiilloksella savustaisi verkolla pyytämänsä muikut, itse kasvattamastaan kesäkurpitsasta hän grillasi meille makoisat siivut. Oli tuonut omalta maaltaan perunat, jotka Mirkku laittoi mökin hellalle kiehumaan. Myös salaatti oli Mikon kasvattamaa. Ja kun Mirkun kätköistä löytyi vielä kanisteri magyar fehér boria, tuli illallisestamme täydellinen. Mikon mentyä Mirkku jatkoi tarinaansa, jonka olin kuullut ennenkin, mutta jonka halusin kuulla aina uudestaan.
Siis... eräänä talvipäivänä parisenkymmentä vuotta sitten Mirkku oli oli ollut tekemässä avantoa omaan rantaansa kun hänen luokseen oli juossut iso musta koira. Iloisesti haukahdellen se oli hetken ajan pyörinyt hänen ympärillään ja kirmannut kauempana järven jäällä olleen miehen luokse, juossut taas Mirkun luokse ja takaisin isäntänsä luokse niin monta kertaa, että mies oli viimein tullut juttusille, kertonut hänellä olevan mökin läheisen niemen toisella puolella. Seuraavaksi mies oli tullut tiedustelemaan, kelpaisiko Mirkulle kala. Kelpasi. Siitä se oli sitten alkanut.
Jossain vaiheessa he olivat hankkineet yhteisen kaupunkikodin, mutta mökki oli edelleen kummallakin oma ja kumpikin meni sinne omia aikojaan omalla autollaan, joskus polkupyörällä, oleili siellä omissa oloissaan.
Seuraavana yönä hipelöin sänkyni viereen lattialle laitettua taskulamppua, mutta en löytänyt nappulaa, mistä siihen olisi saanut valon! Olisin halunnut käydä sulkemassa ikkunan, jonka illalla olimme jättäneet raolleen, mutta josta nyt tuntui käyvän veto. Mirkun kuorsatessa sängyssään onnistuin hiipimään käsikopelolla keittiönurkkaukseen ja sain suljettua ikkunan. Samalla reissulla käväisin mökin takana pöpelikössä pissillä. Seisoskelin ulkona hetkisen, oli tyyntä ja lämmintä niin... Seuraavana päivänä illansuussa Mirkku saatteli minut mustikkalasteineni läheisen kaupungin linja-autoasemalle ja palasi itse mökilleen. Sovittiin, että ensi kesänä menen jo silloin "kun yöt ovat valkeat, kuluvat kohta..."
Minulle kolme päivää riitti. Varsinkin kun sääennusteen lupaamia helteitä ei tullutkaan. Ekapäivänä aurinko näyttäytyi, mutta poistui saman tien ja sulki pilviverhot perässään eikä avannut niitä enää. Niinpä elokuun voinkeltainen kuu, jonka olin kerrostalokotini ikkunasta nähnyt kohoavan puiden takaa taivaalle ja asettuvan kuusen oksalle köllöttämään, jäi Mirkun mökkirannasta näkemättä. Ja pilvipoutakin äityi kaatosateeksi ja ukkonen mourusi koko pitkän pimeän yön!
- Pelkäätkö? Mirkku huuteli ovenpielen luota sängystään kun salaman leimahdus valaisi hetkeksi pirtin ja samassa rysähti niin että tanner allamme tuntui halkeavan. Pelkään, mutta pelko ei nyt tässä paljon auta, sanoin, selitin urheasti että pelkokin on paljolti oma valinta. Mirkku, joka omien sanojensa mukaan ei pelkää mitään, myönsi niin olevan. Mutta vaikka olin valinnut pelon tilalle pelkäämättömyyden, sitä helpottuneempi olin, mitä pitempi aika salaman ja jyrähdyksen välillä kului. Ja siitäkin olin hyvilläni, että vessahätä ei ollut yllättänyt yöllä, sillä ukonilmalla kaatosateessa kivikkoisen polun päässä, isojen kuusten katveessa olevaan huussiin meno ei olisi houkutellut. Pientä hätää varten Mirkku oli laittanut saunan lattialle ämpärin ja sänkyni viereen taskulampun, jonka avulla selviäisin sähkökatkaisijan luokse. Mökissä oli sisävessakin, mutta se ei ollut käytössä. Näissä aatoksissa, aamun jo alkaessa sarastaa nukahdin ja näin unta, että olin naimisissa nuoren Eurooppa-ministerin kanssa! Mutta sillä aikaa kun ministeri liehui urheiluharrastuksissaan, toinen, hiukan vanhempi mies hääri ympärilläni ja minäkin olin hänestä enempi kiinnostunut kuin ministeristä.
Mirkun kipaistua aamu-uinnillaan ja pyrähdettyä pienellä happihyppelyllä oli aamiaisen vuoro, minkä jälkeen lähdimme marjaan. Saalis jäi kuitenkin vähäiseksi ensinnäkin siksi, että vadelmat olivat jo karisseet ja lähimetsässä mustikoitakin oli enää niukanlaisesti, toiseksi siksi että selkäni kipeytyi niitä vähiäkin noukkiessa ja kolmanneksi alkoi sataa.
- Kaduttaako... - Kiitos, kyllä se nyt maistuisi, vastasin. ...että tulit? Mirkku oli aikonut kysyä, minä kuullut että "kahvittaako?" Ei kaduttanut, päinvastoin. Mirkku kiehautti kahvit, kantoi pöydälle marjapiirakan, pani kynttilän palamaan. Ja meillä, jotka olimme tunteneet toisemme kansakouluajoilta asti, muisteltavaa riitti. Harmi vain, että monta sellaista asiaa, tapaamista, mitkä Mirkku muisti, minä en muistanut ja päinvastoin. En muistanut sitäkään että Mirkku oli ollut häissäni. Hän oli elänyt yksin siihen asti kunnes eräänä talvipäivänä...
Mutta tässä kohtaa muisteluksiin tulee tauko, sillä Mirkun mökin pihaan astelee salskean näköinen, hurmaavasti harmaantunut mies! Hän esittelee ikkunan läpi lähes täpötäyttä kantarellikorillista ja muoviämpäriä, kukkuroillaan isoja, puhtaita mustikoita!
Mikko, Mirkun miesystävä, joka oleili metsikön takana omalla mökillään, oli huomaamattamme tullut rantaan veneellään. Ja ne mustikat hän oli varta vasten poiminut minulle! Arvannut, miten meidän marjareissumme kävisi. Sitäpaitsi heillä kummallakin oli jo pakastimet täynnä kesän herkkuja. Kahvit juotuaan Mikko lähti virittelemään tulta, jonka hiilloksella savustaisi verkolla pyytämänsä muikut, itse kasvattamastaan kesäkurpitsasta hän grillasi meille makoisat siivut. Oli tuonut omalta maaltaan perunat, jotka Mirkku laittoi mökin hellalle kiehumaan. Myös salaatti oli Mikon kasvattamaa. Ja kun Mirkun kätköistä löytyi vielä kanisteri magyar fehér boria, tuli illallisestamme täydellinen. Mikon mentyä Mirkku jatkoi tarinaansa, jonka olin kuullut ennenkin, mutta jonka halusin kuulla aina uudestaan.
Siis... eräänä talvipäivänä parisenkymmentä vuotta sitten Mirkku oli oli ollut tekemässä avantoa omaan rantaansa kun hänen luokseen oli juossut iso musta koira. Iloisesti haukahdellen se oli hetken ajan pyörinyt hänen ympärillään ja kirmannut kauempana järven jäällä olleen miehen luokse, juossut taas Mirkun luokse ja takaisin isäntänsä luokse niin monta kertaa, että mies oli viimein tullut juttusille, kertonut hänellä olevan mökin läheisen niemen toisella puolella. Seuraavaksi mies oli tullut tiedustelemaan, kelpaisiko Mirkulle kala. Kelpasi. Siitä se oli sitten alkanut.
Jossain vaiheessa he olivat hankkineet yhteisen kaupunkikodin, mutta mökki oli edelleen kummallakin oma ja kumpikin meni sinne omia aikojaan omalla autollaan, joskus polkupyörällä, oleili siellä omissa oloissaan.
Seuraavana yönä hipelöin sänkyni viereen lattialle laitettua taskulamppua, mutta en löytänyt nappulaa, mistä siihen olisi saanut valon! Olisin halunnut käydä sulkemassa ikkunan, jonka illalla olimme jättäneet raolleen, mutta josta nyt tuntui käyvän veto. Mirkun kuorsatessa sängyssään onnistuin hiipimään käsikopelolla keittiönurkkaukseen ja sain suljettua ikkunan. Samalla reissulla käväisin mökin takana pöpelikössä pissillä. Seisoskelin ulkona hetkisen, oli tyyntä ja lämmintä niin... Seuraavana päivänä illansuussa Mirkku saatteli minut mustikkalasteineni läheisen kaupungin linja-autoasemalle ja palasi itse mökilleen. Sovittiin, että ensi kesänä menen jo silloin "kun yöt ovat valkeat, kuluvat kohta..."
tiistai 9. elokuuta 2011
Kesäkeittoa
Mustikkasoppaa keitellessäni aloin muistella lapsuuteni kesäruokia, joihin mustikka- ym. marjasopat ja kiisselit kuuluivat. Ensimmäisistä peukalonpään kokoisista potuista äiti keitti maitoperunaa, kyytipoikana kotona leivottu ruisleipä, sen päällä mummon kirnuamaa voita, ehkä "särpimenä" suolakalaa. Isän pyytämiä kaloja "halstrattiin" myös uunin hiilloksella.
Keitetty, voisulalla valeltu kukkakaali oli ihanaa. Kesä- ja ehkä talviruokiakin olivat porkkanamuhennos, ruohosipulin somistama munakokkeli ja "kokkomaito" eli maitokokkeli.
Syksyn herkkuja olivat pieniksi pilkotut, sipulilla höystetyt suolasienet, joita ladottiin voileivän päälle paksu kerros. Vesi kihoaa kielelle vieläkin. Vaaleaksi vaahdoksi vatkattu marjapuuro ei kuulunut minun suosikkeihini, mutta uunissa haudutettu ruis- puolukkapuuro oli sitäkin parempaa.
Ja voi sitä joka kesäistä hillojen ja mehujen keittämistä! Kun puhtaiksi pestyt pullot ja purnukat piti kuumentaa uunissa ennen kuin ne voitiin täyttää ja jos oikein muistan, mehupullojen korkkien päälle valutettiin vielä sulatettua hartsia vai mitä se vaaleanrusehtava tökötti olikaan? Mehumaijoista ei osattu edes unta nähdä, vaan mehu valutettiin sideharsokankaan läpi isoon kattilaan.
Kesäkeitosta muistan palaneen maidon hajun. Minulla oli silloin jo oma perhe, jolle olin edellisenä iltana keittänyt kesäkeiton valmiiksi, jäähdyttänyt ja jostain kumman syystä laittanut sen jääkaappiin isoon lasiastiaan. Kun seuraavana päivänä tulin töistä kotiin, rappukäytävässä asti leijaili palaneen maidon käry. Aikaisemmin kotiutunut lasteni isä oli laittanut keiton siinä lasiastiassa hellalle lämpiämään! Hän oli parhaillaan rätti kourassa siivoamassa hellaa ja lattiaa, lakaisemassa lasinsiruja roskikseen.
Se keitto oli laihempaa kuin viime vuosina valmistamani suolaisen makea kesäkeitto. Kun porkkanat, perunat, herneet, kukkakaali ja pinaatti ovat kiehuneet pehmeiksi, sekaan heitetään kourallinen tilli, ruohosipuli ja persiljasilppua. Keitto maustetaan ruokalusikallisella suolaa ja kolmella sokeria, suurustetaan kuohukermalla, johon on sekoitettu munankeltuainen. Päälle voinokareita ja viimeiseksi olen laittanut muutaman tomaatinpuolikkaan keiton päälle kellumaan. Maistuis varmaan sullekin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)