Bussikatosten kunkut

    
Olin ollut kylässä toisella puolella kaupunkia, kävellä puuskutin iltapimeällä mäkeä ylös, pysähdyin välillä vetämään henkeä. Miten ylämäki nyt ottikin näin koville? Ehkä osasyy oli kova tuuli ja päin naamaa rätkittävä räntäsade. Onneksi mäen päällä odotti katettu bussipysäkki, joka oli suhteellisen siistissä kunnossakin. Penkki näytti kuivalta, mutta arvelin sen ehkä olevan liian kylmä istumiseen, joten päätin seisoskella katoksen alla tuulelta suojassa auton tuloon asti. Mutta toisin kävi.

Kaupan suunnalta lähestyi kookas mies. Ensin luulin hänen kantavan kakkulaatikkoa kun niin varoen sitä kuljetti, mutta kaljakorihan se oli. Hypähdin vaistomaisesti katoksen alta kauemmaksi kun väkevän viinan hajun ympäröimä, siististi  pukeutunut, ei vielä mikään ikäloppu herrahenkilö itseoikeutetusti valtasi katoksen, kävi keskelle penkkiä istumaan, asetteli kaljalaatikon maahan jalkojensa väliin. Nostin takin kaulukset pystyyn, vedin huppua lakin päälle, mutta tuuli repi sen saman tien takaisin niskaan, taivaalta tuiskuttavat jäiset pisarat pistelivät naamaa. - Kyllä on yläkerran ukko unohtanut miten talvea tehdään! Ensin pakkanen ja vasta sen jälkeen lumi,  eikä näin päin että ensin märkää lunta ja pakkanen sen päälle, hän huuteli katoksen alta. - Niin... liukastahan siitä tulee, totesin. Hän ilmoitti ilmaston muuttumisen olevan ihmisen aikaansaannosta, katsoi minuun aivan kuin olisin ollut syypää koko ihmiskunnan tekosiin. Kertoi olevansa  maalaistalon poika, joka kyllä tiesi mikä merkitys säätilojen seuraamisella syyskyntöjen ja muiden töiden kannalta on, ensin pakkanen ja sitten vasta lumi. - Ai jaa, sanoin.

Jos olin arvellut hänenkin tulleen bussia odottamaan, erehdyin. Hän repi pahvipakkauksesta oluttölkin, sihautti sen auki ja alkoi naukkailla.  Sisuni kuohahti. Teki mieli kysyä, että onko hänellä aavistustakaan, keitä varten bussipysäkkien katokset on rakennettu? Heitä ketkä odottavat bussia! Mutta olin hiljaa. Hän olisi saattanut tehdä tilaa vierelleen ja siihen en olisi mistään hinnasta mennyt, tai suuttua ja ties mitä siitä olisikaan seurannut. Ristinsieluakaan ei näkynyt missään, läheisen kaupan sulkemisaika lähestyi. Mies kertoi myöhemmin asuneensa varuskunta-alueella, olleensa armeijan palveluksessa. Just joo, upseeri ja herrasmies!  Komea upseeri hän on varmasti ollutkin. Ellei ole ollut upseerin autonkuljettaja, kengänkiillottaja tai mitä kaikkia tehtäviä  armeijasta mahtoi löytyäkään. Oli kuulemma ollut avoliitossa niihin aikoihin. Halusiko viestittää, että oli nyt vapaa? Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Siirryin vieläkin pari askelta kauemmaksi, en sanonut hänelle enää mitään. Tuuli ja räntäsade vain yltyivät,  eikä bussin valoja vieläkään näkynyt. Vaikka tavoilleni uskollisena olinkin pysäkillä liian aikaisin, kyllä sen nyt jo olisi pitänyt päätepysäkiltä tänne ehtiä. Bussien reitit ja aikataulut oli kesällä pistetty uusiksi, mutta mielestäni nämä iltavuorot olivat pysyneet ennallaan. Hytisin kylmissäni, mies huuteli jotain, mitä en yrittänytkään kuulla. Onneksi puhelin oli taskussani, ellei auto pian tulisi, menisin kaupan eteen, soittaisin sinne taksin itselleni. Vihdoin viimein linja-auton valot välkkyivät mäenrinteen talojen ikkunoihin! Auto pysähtyi katoksen eteen, luikahdin sisään ennen kuin ovi ehti kunnolla auetakaan. Katoksen alta upseeri ja herrasmies katsoi(ko?) kaihoten perääni. Ties miten houkuttelevalta minä hänen humalanhuuruisissa silmissään, kaukaisen katulampun kelmeässä valossa olin mahtanut näyttääkään!

Olin odotellut autoa kyseisellä pysäkillä ennenkin, mutta koskaan  bussikatosten kuninkaita tai kuningattaria ei ollut sattunut samaan aikaan paikalle. Kaupungissa markettien luona olevien  katosten alla heitä istuu penkin täydeltä lähes jatkuvasti eikä virkavalta pyynnöistä huolimatta voi, vai eivätkö haluakaan voida heille mitään? Bussien odottajat seisoskelevat kiltisti kauempana, perheenemännät roikottavat painavia ostoskasseja käsissään tai laskevat ne maahan, koska penkillä ei ole niille tilaa. Jos joku uskalikko tunkee itsensä tai kassinsa keskenään örveltävien kaljaveikkojen vierelle, joutuu vastailemaan heidän, useimmiten ihan hyväntahtoisiin kommentteihinsa. Harvoin bussipysäkkien kunkut nimittäin aiheuttavat matkustajille muuta harmia kuin valtaamalla heidän paikkansa, ryypiskelemällä, syljeskelemällä ja heittelemällä tupakantumppeja ympäriinsä.

Mutta jospa tämäkin ongelma poistuisi samalla kun toriparkki ja matkakeskus valmistuvat, kun Aleksista tulee, tai ei tule kävelykatu ja nyt autioina olevat keskustan liikehuoneistot täyttyvät uusista yrittäjistä. Kun koko kaupunki saa uuden ilmeen. Mutta jo nyt kaikki kaupunkibussit kiertävät, usein tyhjillään, rautatieasemalle rakenteilla olevan matkakeskuksen kautta. Niin tämäkin bussi, joka aikaisemmin ajoi Hollolankatua konserttitalon  pysäkin ja nykyisen linja-autoaseman ohi suoraan torille, ajaakin nyt ensin rautatieasemalle (kukaan ei jää siellä autosta eikä ketään tule autoon), sieltä ahtaiden katujen kautta Vesijärvenkatua alas, toriparkkityömaan ympäri Vapaudenkadulle, josta  starttaa oman asumalähiöni suuntaan. Ja kun menen täältä pohjoisen suunnalta bussilla kaupunkiin, on muistettava jäädä autosta pois jo entisen Kop:n kulmalla, muuten joutuu matkustamaan toriparkkityömaan ympäri ja bussi pysähtyy vasta  Vapaudenkadun loppupäässä, jatkaakseen Vesijärvenkatua ylös rautatieasemalle ja sieltä toiselle puolelle kaupunkia. (Lukija, pysyitkö tässä pyörityksessä mukana?) "Eikö olisi ollut järkevämpää ottaa reittiuudistus käyttöön vasta matkakeskuksen valmistumisen jälkeen?" Kysellään paikallislehden mielipideosastolla.

Se hyöty reittien uusimisesta omalla kohdallani on, että nyt pääsen kotikadun pysäkiltä samalla bussilla keskussairaalalle, päivystyspoliklinikalle asti, aikaisemmin jouduin vaihtamaan torilla bussia. Jollain toisella suunnalla asuvalle tilanne on muuttunut päinvastaiseksi. Joidenkin on varattava entistä enemmän aikaa työ- ja koulumatkoihin, joidenkin matka taittuu entistä nopeammin. Kirjaston ja teatterin luokse, joiden lähettyvillä kauppatori vielä kevääseen asti sijaitsee, ei pääse bussilla lainkaan! Vaan joulu tulee tännekin, pukki saapui viime lauantaina toriparkkityömaan  läheiselle pienelle Lanun aukiolle. Samaan paikkaan pystytettäneen myös joulukylä kojuineen, ellei sen paikkaa ole jo siirretty tilapäistorille kirjaston ja teatterin väliin. Ja luntakin lienee luvassa, monen lumettoman viikon jälkeen tänä aamuna pihanurmikon päällä näkyy ohutta valkoista härmää.

Seuraelämää

Seurusteltuani tunnista toiseen sukulaisten, ystävien, tuttujen ja  tuntemattomien kanssa katsahdan ympärilleni; mitä ihmettä, minähän olen täällä yksinäni! Olen ollut sisällä koko sateisen  päivän, en puhunut kenenkään kanssa. Silti olen aivan näännyksissä kaikesta päivän aikana tapahtuneesta mielipiteiden vaihdosta sähköpostin ja tekstarien välityksellä, surffailusta netin keskustelupalstoilla, blogeissa ja lehtien sivustoilla. Facebookissa olen pistäytynyt tämän tästä katsomassa mitä toiset touhuavat, peukuttamassa siellä täällä, se kun on niin paljon vaivattomampaa kuin kommentointi. Lauantaina, vainajien päivänä seurustelin tuntikaupalla viisitoista vuotta sitten kuolleen tätini kanssa. Olimme sopineet että hävitämme toistemme kirjeet. Hän oli noudattanut sopimustamme, koska kirjeitäni ei hänen jäämistöstään löytynyt, minä en. Osan hänen kirjeistään olin kyllä hävittänyt, osan jättänyt muistoksi menneiltä ajoilta. Päätin täyttää tätini toivomuksen ja hävittää loputkin.

Vaan kuinkas kävikään! Revittyäni muutaman päätin säilyttää ainakin hänen Rhodokselta keväällä 1979 lähettämänsä kirjeen. Jo hänen ja aviosiippansa ensimmäinen lentomatka oli niin lennokkaasti kuvattu, että ei sitä raaskinut hävittää. Majoittuminen hotelliin, riemulliset retket, ihmiset, kukkien ihanuus ja paljous, liikenteen kaaos, meri joka sekä kiehtoi että pelotti. Vanha nainen taakkoineen hontelojalkaisen aasin selässä vuoristotiellä, palavasilmäinen tarjoilijapoika, jonka tätini oli kuvitellut panevansa pulloon ja tuovansa kotiin piirongin päälle. Kun kolme vuotta myöhemmin matkustin ekakertaa Unkariin, tätini kirjoitti: "Oisit mieluummin menny Rhodokselle, siellä olis ollut paljon kauniimmat maisemat." Hän ei ollut käynyt Unkarissa, ei tiennyt että  kaunista sielläkin oli. Eikä minun ole tarvinnut matkustaa Rhodokselle vieläkään, riittää kun luen tätini sieltä lähettämän kirjeen. Jäljellä olevissa kirjeissä on niin eläviä ja herkullisia kuvauksia maalaiselämästä vuosikymmenten takaa, että enpä taida hävittää niitäkään.

On tehty heinää ja kitketty kasvimaita, poimittu marjat ja sienet, säilötty talven varalle kellariin, lehmät ovat poikineet ja siat porsineet. Talvella on kudottu raanuja, räsymattoja ja pellavapyyhkeitä, maalattu tauluja ja tehty tuohitorvia. Iltamyöhällä tätini on rustannut runoja ja kirjoittanut pakinoita vaikka käsi on kipeytynyt, hän kun arvelee pitelevänsä kynää kuin sontahankoa. Ja kaiken työn ja touhun lomassa on käyty vieraisilla ja  kestitty vieraita. Kylään on menty ja vieraita on tullut kutsuttuina ja kutsumatta. Sunnuntai-illan suussa jolloin täti on just ehtinyt ottaa kirjan käteensä ja miehensä syventyä radiota kuuntelemaan, on peltojen takaa tulla pöllähtänyt kokonainen perhekunta kylään. Tai yövieraita toiselta paikkakunnalta, kun niillä main sattuivat ajelemaan. Siinä on monesti ollut kekseliäisyys koetuksella, kun on pitänyt järjestää tarjottavaa ja esittää iloista emäntää. Seuraavana aamuna on alustettu leipä- ja pullataikina kohoamaan, "paistoo räntätty" vierasvaraksi ja viikolla järjestettävään tupa-iltaan kakkua, pipareita ja piirakoita. On viety matot ulos ja luututtu lattiat, pesty ja silitetty tuvan pöydälle juhlaliina.   

Miten paljon helpommalla hän pääsisikään tänään! Kuulumiset vaihdettaisiin, tupa-illat ja muut tapaamiset järjestettäisiin  facebookissa, netistä voisi linkittää suussa sulavien kakkujen ja piiraiden kuvia tarvitsematta pelätä herkkujen kerääntyvän painoksi vyötärölle. Voisi rupatella läheisten ja kaukaisten kanssa sähköpostitse, tekstareilla, puhua puhelimitse tai skypen kautta. Ei tarvitsisi ottaa vieraita vastaan, ei laittautua vieraskoreaksi, ei lähteä kotoa muualle kuin joskus harvoin  ruokakauppaan ja terveyskeskukseen. Terveyskeskukseen mennessäkin vain vilauttaisi kelakorttia - magneettijuova alas päin - oven ulkopuolella olevalle sulakekaapin näköiselle laitteelle, josta tipahtaisi jonotus- sekä vastaanottohuoneen numero. Sitten vain istuisi odotushuoneeseen toisten älypuhelimiaan tai tablettejaan hipelöivien seuraan siihen asti kunnes seinille ripustettuihin taulutelevision kokoisiin ruutuihin kilahtaisi omassa kuitissa olevat numerot. Ellei heti hoksaisi rientää oikeasta ovesta sisään, kukaan ei tulisi nimeltä huutelemaan, vaan posti toisi - kusti sentään vielä toistaiseksi polkee - laskun käyttämättä jätetystä vastaanottoajasta. Ja vaikka osuisi heti oikealle ovelle, voisi käydä niin, että sisällä istuva hoitohenkilö ei osaisikaan suomea, hänenkään kanssaan ei tarvitsisi puhua mitään!

Katson kansiossa jäljellä olevia kirjeitä; ei näistä lukemalla selviä. Päätän jättää loput myöhempään ajankohtaan, katsella kesävieraan kanssa telkasta tulevaa kummankin mieliohjelmaa. Hän sadan kilometrin päässä toisessa kaupungissa, minä täällä, mutta tekstarit viuhuvat sitä tiuhempaan mitä pitemmälle ohjelma etenee. Että näin helpoksi, vaivattomaksi ja  puhumattomaksi on seuraelämä mennyt! Ja miten helpoksi meneekään sen jälkeen kun jokaisen kansalaisen otsaluuhun on istutettu mikrosiru! Sunnuntaisoittonsa maanantaina soittanut  sukulaismies tiesi, että otsaan se tulee. Ei ihan silmien väliin vaan vähän ylemmäksi. Se taas että sunnuntaisoitto tuli vasta maanantaina, johtui siitä että pyhäinpäivän vuoksi lottoarvonta oli siirretty sunnuntaille. Sukulaismies ei jaksa valvoa niin myöhään, hänelle ei tule lehtiä eikä hänen sormensa taivu teksti-tv:n selailuun, joten kerron hänelle lottorivin numerot seuraavana aamuna puhelimessa.

Tänään aion taas seurustella kuolleen tätini kanssa, lukea loputkin hänen kirjeistään. Ellei sada, sauvakävelen kolmen kilometrin lenkin. Vanhan naisen elämässä vaihtelua on sekin että kiertää totutun lenkin välillä toisin päin! Jos naapuri tai vastaan tuleva tuttu aikoo puhutella, kohautan vain hartioitani, napautan sormella rannekelloani ja kiiruhdan eteen päin. Kuin kaikuna menneisyydestä olen kuulevinani erään nyt jo  edesmenneen ystäväni kateellisen äänen: "Minä olen opiskellut koko ikäni, olen väitellyt tohtoriksi, mutta en ole oppinut tuota sinun taitoasi heittäytyä juttusille tuntemattomien ihmisten kanssa." Kenestä hän mahtoikaan puhua?