Arjen pyöritystä

Moni meistä muistaa "Tänään kotona" tv-ohjelman, jossa annettiin ohjeita, esiteltiin vinkkejä arjen pyörittämiseen. Tosin tuota vauhdikasta termiä ei vielä silloin tunnettu ja sukkahousutkin olivat vielä niin uusi keksintö, että niiden monikäyttöisyys oivallettiin vasta Niksi-Pirkassa.

Jotkut tänään kotona-ohjelman neuvot hymyilyttävät kotona tänään, niksipirkan nikseistä monet pistävät ulvomaan ääneen, mikä saattaa olla niiden tarkoituskin, onhan joukossa ihan varteenotettavia ohjeitakin. Joku, en muista kuka kolumnisti on joskus jossain lehdessä kirjoittanut ko. palstasta osuvan ja ilkamoivan parodiankin.

Pestyäni hiukseni kananmunan keltuaisella ja syötyäni purkin pohjalta viimeisen, tuoreen pehmoisena pysyneen joulupiparin, sain idean Petriinan omasta niksinurkasta. Samakasan yhteiselle sivulle siitä tulisi turhan pitkä, niinpä päätin perustaa sen tänne omaan pilttuuseeni.

Kananmunan keltuainen on todellakin kauan käytetty shampoo, joka ei hiuksiin hierottuna vaahtoa, mutta tekee tukan puhtaaksi ja tuuheaksi. Siirappipiparit puolestaan pysyvät tuoreenpehmeinä kun piparipurkkiin laittaa muutaman tuoreen ruisleivän palasen, jotka tietenkin tulee aina niiden kuivuttua vaihtaa uusiin. Paikallislehden sitrushedelmiä esittelevällä palstalla vinkattiin, että jos tarvitsee vain pari tippaa sitruunamehua, ei tarvitse halkaista koko hedelmää, vaan tuikata ainoastaan vaikka hammastikun kärjellä reikä, josta tipat voi valuttaa ulos ja laittaa tikku sitten tulpaksi hedelmän kuoreen.

Eli kolme niksiä jo koossa! Mutta ei niillä vielä niksinurkkaa perusteta, joten luovuin koko ideasta ja päätin vain kirjoittaa jutun ko. aiheesta siinä toivossa, ettei tämäkin "uusi teksti" lakanalle suoraan kirjoitettu juttu kesken kaiken luiskahda julkaistujen blogien luetteloon.

Kätevä emäntä keksisi kananmunan valkuaisellekin jotain käyttöä, tämä vähemmän kätevä hulauttaa sen viemäriin samalla kun muistaa takavuosien oivan kuivashampoon, ruisjauhot! Kun tuli kiirelähtö eikä aikaa tukan pesuun ja kuivattamiseen ollut, siitä vain tupsuttamaan ruisjauhoa päähän ja harjauksen ja tupeerauksen jälkeen huispehko näytti puhtaalta.

Ja oivoi, mitä kaikkea muuta kuin juustoa voi siihen tarkoitukseen varatulla höylällä höylätä, tuoretta kurkkua, suklaata... ja ja...

Nyt ei kyllä muistu mieleeni muita niksejä kuin 6-vuotiaan rakenteilla oleva ihmekone, mutta siinä mennäänkin jo keksintöjen puolelle, joten eipä muuta kuin mukavaa ja kekseliästä viikonloppua kaikille!

Hyvää päivän jatkoa!

Lieneekö muilla paikkakunnilla tapana kiitellä kuskia bussista pois jäädessä? Pitkän matkan jälkeen se on paikallaan, mutta paikallisbussissa tämä joitakin vuosia sitten ties mistä kotikaupunkiini rantautunut tapa ihmetyttää, ihastuttaa, vihastuttaa, miten milloinkin. Varsinkin ruuhkabussissa auton keskivaiheilta kaikuva "kiitos, kiitti, kiitoksia, kiitos" kuulostaa epävireiseltä kuorolausunnalta, johon kuljettajan odotetaan vastaukseksi nyökkäilevän tai ainakin vilkaisevan kiittelijöitä etupeilin kautta, mieluummin kutakin erikseen samalla kun tarkkailee takaa päin tulevasta liikenteestä sopivaa menorakoa, sillä ruuhka-aikoinakin ja kelillä kuin kelillä auton odotetaan pysyvän minuutti aikataulussaan.

No, jotkut kuljettajat jopa hymyilevät vastaukseksi varsinkin silloin kun bussissa on vain pari matkustajaa, mutta on niitäkin, jotka eivät reagoi millään tavoin, varsinkin jos samalla hetkellä on pideltävä kännykkää korvan päällä! Heitäkin, jotka ajaessaan puhuvat puhelimeen, nimittäin näilläkin reiteillä silloin tällöin vielä näkee. Mutta sellainen kuljettaja, joka ei eleelläkään vastaa pysäkiltä bussiin nousevan matkustajan tervehdykseen, on jo harvinaisuus. Kohteliaisuuden huippu puolestaan oli jo se iäkkään puoleinen mieskuljettaja, joka pois jäävän matkustajan kiitokseen vastattuaan huikkasi vielä perään: "Tervetuloa uudestaan!"

Kun tähän lisätään eräiden markettien kassatoimihenkilöiden jokaiselle asiakkaalleen tavanomaisen kiitos olkaa hyvä litanian jälkeen huikkaama "hyvää päivänjatkoa", ei voi kun ihmetellä, mistä hämäläiset ovatkaan saaneet jöröjukan maineensa.

Kynttiläkutsut

Kamppailtuani uuden kannettavani kanssa päiväkaudet olin pyhänä kypsä kynttiläkutsuille. Tupperware kutsuilla olen ollut muutaman kerran ja jopa järjestänyt sellaiset itsekin
ja niistä on vieläkin muistona pari käyttökelpoista tavaraa. Meikkikutsuilla tilasin ison tuubin ihmeitä tekevää voidetta, mutta ainoa ihme minkä se teki, oli lovi mun lompsassani. Mutta että kynttiläkutsut! Mitään turhamaisempaa en ollut kuullut, vaan kun kutsujen järjestäjä oli oma tytär, olihan sinne mentävä, varsinkin kun kuulin erään toisenkin kypsään ikään ehtineen daamin olevan myös tulossa.

Menin vartin myöhässä ja vasta nyt tätä kirjoittaessani hoksaan, että en edes pyytänyt anteeksi myöhästymistäni. Kaikki toiset olivat nimittäin jo paikalla. Sunnuntaina bussit kulkevat puolen tunnin välein, joten olisin voinut mennä jo varttia vaillekin. Vaan kun en voinut. On nimittäin tuoreessa muistissa muuan vuosien takainen tapaus, jolloin menin unkarin opettajani illatsuihin liian aikaisin.

Kuka nyt jo tulee? Opettajani ihmetteli. No minä, etkös sinä kuudeksi kutsunut? Mutta kellohan on vasta kymmentä vaille! Muistin, että Unkarissa tapoihin kuuluu mennä aikaisintaan kymmenen minuuttia määräajan jälkeen. Mutta me nyt ollaankin Suomessa, ajattelin ja katosin kylpyhuoneeseen lotraamaan. Ovikello kuului soivan. Toinen tohelo, ajattelin. Toisten luo palatessani ilmeni, että opettajan mies oli norkoillut koko ajan kylppärin ovella päästäkseen suihkuun, mutta ei ollut rohjennut koputtaa.

Viime sunnuntain myöhästymisestäni oli se ilo, että lavastus oli jo valmiina. Oi, miten kauniilta ja tunnelmalliselta se näyttikään; kymmenet, eri korkuisissa asetelmissa tuikkivat kynttilät olohuoneen ikkunan alla, taustalla iltapäivän sinertävään hämyyn laskeutuva luminen luonto! Esittelijä antoi minullekin moniväriesitteen toinen toistaan upeimmista kynttilöistä tykötarpeineen, vaan upea, tai siis hirmuinen oli niiden hintakin! Olin kyllä ilmoittanut, että en aio ostaa mitään ja tytär oli sanonut että ei ole pakko, että moni muukin on sanonut samaa. Mutta kun kaikki muutkin ostivat, joku jopa yli sadalla eurolla, olihan minunkin ostettava, varsinkin kun emännälle tuleva lahja oli suoraan verrannollinen kutsujen tuottoon. Hoksasin, että tuoksuton kynttilä olisi edullisempi kuin tuoksullinen, niinpä kerroinkin että en voi ostaa mitään tuoksuvaa ja valitsin seitsemäntoista euroa maksaneen ihan tavallisen näköisen lilanpunaisen pöytäkynttilän pötikän. En liene tuoksuille allerginen, mutta hengiteltyäni vuoden vaihteen viikot itse kasvattamieni hyasinttien lemua tuoksukiintiöni on toistaiseksi täynnä. Olen tosin aina halunnut pyykinpesuaineeni, deodoranttini ja saippuani hajuttomina eikä elämäni miesten ole tarvinnut satsata chanel viitoseen minun vuokseni.

Kynttiläkaupat tehtyämme me ynnä jaloissa kirmailevat lapsoset siirryimme emännän loihtiman kahvipöydän ääreen. Hyvissä fiiliksissä palailin sitten kotiin kannettavani ääreen noitumaan. Kopiointi tähän tekstitilaan ei nimittäin onnistu vieläkään! Ainoastaan otsikko kopioituu, muuten tää lakana hohtaa puhtoisena. Tämän kirjoitinkin suoraa päätä lakanaan, saapi nähdä, suostuuko teksti siirtymään blogini etusivulle vai kimmahtaako jollekin ylärivin lappuselle. Tulostimen sentään onnistuin tähän liittämään ihan vain laittamalla piuhat paikoilleen. Ja olin tuolilta pudota kun vahingossa päälle sohaisemani web-kamera alkoi videoita mutruilujani koneen ääressä, siunatkoon mikä räjähtäneen näköinen naama! Olin luullut kameralla voitavan kuvata ainoastaan ulkopuolisen maailman tapahtumia. Monta muutakin ihmettä tää aparaatti varmaan vielä järjestää, kärsivällisyyteni kun ei riitä ainakaan vielä tässä vaiheessa opasteen perusteelliseen tutkimiseen, vaan surffailen ja sooloilen sokkona täällä ja odottelen parin viikon perästä saapuvaa lilanpunaista kynttilääni.

Vähän kaduttaa, että en sittenkin tullut tilanneeksi sitä muutaman euron kalliimpaa väriään vaihtavaa oranssinkeltaista pääsiäiskynttilää. Voithan sä ostaa sen kahden viikon päästä toisessa paikassa järjestettävillä kutsuilla, tytär sanoo. En voi, sillä kyllä nää kynttiläkutsut olivat mun ainoani. Muutenkin tykkään enempi poltella tuikkuja entisissä, lahjaksi saaduissa tuikkulyhdyissäni. Ovat paloturvallisempiakin kuin kutsuilla esitellyt kieltämättä kauniit asetelmat.

Junamatka

Herkkiä hetkiä

- Hiihtolomalla on kivaa kun on jo kevättä ilmassa, 6-vuotias tyttärenpoika toteaa samalla kun lusikoi keittiön pöydän ääressä jauhelihakeittoa.

- Kuka niin on sanonut?

- No isi.

- Mitä sä teet sitten hiihtolomalla?

- Hiihdän tietenkin, hän sanoo, väläyttää pitkien ripsiensä alta "eiks tuo nyt sitäkään tiedä" katseen. Että ihmisen lapsi voi ollakin nätti, ajattelen niin kuin mummit kautta maailman lastenlapsistaan ajattelevat. Olemme hetki sitten isosiskon kanssa hakeneet hänet päiväkodin pihalta, jossa hän on halunnut näyttää, miten hienosti laskee pyllyn alle asettamallaan pienellä punaisella läpyskällä pihaan johtavan mäen rinteen alas. Pihalla päivystävä hoitotäti toteaa, että heille ei ole kyllä ilmoitettu, että joku muu kuin vanhemmat hakisivat kyseisen eskarilaisen tänään. No voi sentään, isi ei ole muistanut sanoa! Kerron olevani hänen mumminsa ja tämä tässä on isosisko. Hoitotäti on ilmeisesti uusi, koska ei ole tunnistanut isoa siskoakaan, mutta kun poika itse tuntee meidät, saa hän lähteä mukaamme kunhan isosisko ensin on hakenut sisältä hänen reppunsa. Päiväkodin johtajatar, joka kyllä on nähnyt minut tai ainakin isosiskon useampaankin kertaan, näkyy istuvan ikkunan takana pöytänsä ääressä. Myös muita pihalla pyöriviä toppapukuisia pikku olentoja tullaan hakemaan kotiin.

Iso sisko, joka on soittanut muutaman herkän kauniin kappaleen, pamauttaa pianon kannen kiinni kun häntä tullaan hakemaan viikonloppukylään. Jäämme 6-vuotiaan ja ikälopun, kieltämättä jo melko kulahtaneen näköisen kissan kanssa kotiin. Leikkien lomassa päätämme keittää kahvit. Poika näyttää, mihin asti keittimeen laitetaan vettä silloin kun vain yksi juo kahvia ja mihin silloin kun on kutsut, sanoo että kolme mitallista kahvijauhoa on sopiva määrä ja ne mitattuaan napsauttaa keittimen päälle. Kahvista tulee hyvää. Minä, joka en ole koskaan ollut innokas pelien pelaaja, olen hyvilläni että hän ei edes ehdota Puuha Peteä, jota aikaisemmin on pitänyt pelata kyllästymiseen asti.

Kesken kaiken hän ilmoittaa menevänsä kakalle, arvelee selviytyvänsä yksin mutta huutaa jos tarvitsee tulla pyyhkimään. Ei tarvitse. Kuten ennenkin, istuskellaan hetki saunan lauteilla keskustelemassa. Sitten hän haluaa katsoa dvd:ltä Nalle Puh-tarinan, jossa Nasu saa hikan. Kerron että sitä sanotaan myös nikotukseksi. "Ei vaan hikotukseksi", poika korjaa ja pohdimme, mitä eri keinoja sen lakkauttamiseen voisi olla. Voi juoda kylmää vettä tai olla hetken ajan hengittämättä. Voi myös yrittää pelästyttää nikottelijan, sanon ja selitän että ei tietenkään pidä pahasti pelästyttää, vaan vaikka sillai että ottaa takaa päin olkapäistä ja sanoo "böö!" - Toimiiko se ? Poika kysyy, kääntyy minuun päin. Pöllämystyneenä kuuntelen hänen aikuismaisia repliikkejään. Siihen saapuu jo äitikin, hänen työvuoronsa on loppunutkin tuntia aikaisemmin kuin olin luullut. Hän ei ollut muistanut kertoa siitä. Koska kummallakin vanhemmalla sattuu olemaan töitä myös lauantaina ja toinen mummo (hän jolla on vaarikin) on matkoilla, tämä vaariton mummi menee heille myös lauantaiaamuna, jolloin äiti on arvellut pojan haluavan nukkua pitkään.

Hän mitä nuku. Seisoa tököttää keittiön ovella mummia odottamassa! Siinä meillä onkin sitten edessä pitkän päivän matka iltaan. Poika on hiukan yskäinen ja kun pihalla paukkuu pakkanen, ulos emme aio mennä. Mutta kuinka monen perheen pelastus mahtavatkaan olla television monen tunnin mittaiset lastenohjelmat lauantaiaamuisin, ajattelen kun poika viihtyy telkkarin ääressä ja minä istun siinä lähellä äitinsä aloittama kaulaliinan kudin kädessäni. Vaikka tyttäreni on leikkinyt enemmän ja innokkaammin lastensa kanssa kuin minä ikinä, on hänenkin pitänyt jossain vaiheessa voida hoitaa myös kotityöt. Viimeisimmän lastenohjelman jälkeen poika kipaisee yläkerrassa vaihtamassa yöpuvun päiväasuun ja syö vasta nyt aamupalan. Ja sitten se alkaa, leikkiminen mummin kanssa! Onneksi ei ainakaan heti alkuun pelata Puuha Peteä vaan avataan uusi muovailuvahapakkaus ja "leivotaan" toinen toistaan hurjemman näköistä liskoa ja käärmettä pöytä täyteen. Sitten luen hänelle uusimman lastenlehden ja pari kirjaa. Hän luettelee ja kirjoittaa aakkoset alusta loppuun, haluaa opetella ketjuvirkkausta, mutta kyllästyy kun ei heti opi. Hän ruokkii kissan ja harjaa sen takkuuntuneen turkin. Lämmitetään päiväruokaa, syödään ja tiskaan astiat, koska heidän tiskikoneensa on rikki.

- Mitäs nyt tehdään? Istutaan hänen sänkynsä laidalla ja leikitään, että laiva on lastattu milloin milläkin kirjaimella. Sitten sitä, jossa toinen ajattelee jotain esinettä, ihmistä tms. ja toinen yrittää arvata mikä se on tekemällä kysymyksiä, joihin vastaus saa olla ainoastaan kyllä tai ei. Äiti viestittelee, että voisitte piirtääkin tai maalata vesiväreillä. Ehdotan että poika tekisikin nyt seinälleni lupaamansa vesivärityön, mutta hän ei innostu. Tänään ei dvd:n katselukaan kiinnosta. Soitetaan musiikkia ja tanssahdellaan. Mitäs nyt tehdään? Päätän uhrautua. No pelataan sitä Puuha Peteä!

Mutta yllätys yllätys, poika sanoo, että on kyllästynyt siihen. Hän on ilmiselvästi kyllästynyt jo minuunkin ja minä, joka olen herännyt jo ennen kuutta, alan väsyä. Mutta onneksi äiti saapuukin jo pirtsakkana ja iloisena, kipaisee viemässä roskat ulos, sytyttelee kynttilöitä ja poika alkaa iloisesti touhuta vasaran ja rakennuspalikoidensa yms. kanssa. Hän, joka oli aikaisemmin ilmoittanut, että ei aio harrastaa muuta kuin kavereiden kanssa leikkimistä, on nyt aloittanut eräässä kerran viikossa kokoontuvassa harrasteryhmässä ja on siitä hyvin innostunut. Eräs jakso pienen pojan ja samalla hänen mumminsa elämässä on ohi, uusi alkamassa.

Suloista sunnuntaita

Televisiolupamaksuja vain nostetaan siinä uskossa, että katsojan lauantai-iltojen elämänsisällöksi riittävät Miitta-tädin mauttomuudet, Uutisvuodon puujalkavitsit tai verta roiskuvat rikosfilmit. Silloin kun edesmennyt Tommi Tabermann oli mukana Uutisvuodossa, katsoin sitä, sen jälkeen olen joskus maanantai-iltaisin katsonut uusinnan, mutta enpä ole sille enää lämmennyt. Niinpä televisioni on lauantai-iltaisin kiinni ja kuuntelen yle ykkösen radio-ohjelmia.

Eilen päivällä olin siivonnut kodin edellisenä iltana joulun lopettajaisissa olleiden vieraiden jäljiltä ja illalla saunan jälkeen olisin mielelläni kaikessa rauhassa katsellut telkkaria, jos sieltä olisi tullut jotain katsottavaa. Onneksi muistin TV7-kanavalta puoli kahdeksalta tulevan Café-Raamatun, jossa on, ei läheskään aina, mutta silloin tällöin ollut hyvin mielenkiintoisia keskusteluja. Ja eilen sattui olemaan. Leif Nummela haastatteli siinä kahta miestä, raamatuntuntijaa niin että itsekin aloin kiinnostua jatkamaan ties monettako kertaa aloittamaani mutta aina kesken jäänyttä raamatun lukemista. Uutta testamenttia olen joskus lueskellut sieltä täältä, mutta vanhaa testamenttia en, paitsi että nyt kirjanmerkki näkyy olevan sivulla 192, viidennen Mooseksen kirjan kohdalla. Em. ohjelmassa painotettiin nimenomaan sitä, että saadakseen käsityksen raamatun sisältämästä suuresta kertomuksesta, se tulee lukea kokonaan ja mieluummin useampaan kertaan. Uhhuh... mutta taidanpa jatkaa lukemista saadakseni itseltäni vastauksen siihen, että koenko sen edelleen Kalevalan (jota sitäkään en ole lukenut kuin sieltä täältä) kaltaisena legendana vai jonain muuna, hengellisempänä.

Tämän päivän tv-ohjelmassa näyttäisi onneksi olevan enempi katsottavaa ja sunnuntai-iltaisin minulla on tapana kuunnella myös radio Dein Taivaan ja maan-välillä ohjelmaa. En ole läheskään kaikissa asioissa samoilla linjoilla, mutta koen siinä siunauksellisuutta, johon on hyvä nukahtaa. Torkahtelen kesken kaiken ja joskus saatan herätä sulkemaan radion puolen yön maissa, jolloin ohjelma on jo päättynyt. Tämän aamun paikallislehdessä näkyy myös, harvinaista kyllä, olevan monta mielenkiintoista kirja-arvostelua. Maarit Verrosen "Kirkkaan selkeää", Herman Hessen "Kulkija", Outi Pakkasen "Seuralainen" sekä Sofi Oksasen laaja haastattelu. Minun, omissa oloissani viihtyvän "papereiden rapistelijan", kuten lasteni isä aikoinaan sanoi, sunnuntaipäivä on siis pelastettu. Lenkillekin olisi lähdettävä. Viime aikoina se harrastus on jäänyt luvattoman vähälle, milloin on liikaa pakkasta, milloin liian paljon auraamatonta lunta...

Mutta tänään iltapäivällä lähden. Suloista sunnuntaita kaikille!

Mennään taksilla!

Talvi-ilta vuonna 1988:

Taksi pysähtyy viitisentoista kilometriä Tukholmasta pohjoiseen olevassa Akallan kylässä

kerrostalon eteen. Katsomme mummon kanssa hämmästyneinä toisiimme. Kylä on kyllä oikea, mutta tämä ei ole se talo, jossa sisareni perhe asuu, yritän selittää taksikuskille samalla kun mietin kuumeisesti, mitä "rivitalo" on ruotsiksi. Kuljettaja, nuori mies, pyörittelee neuvottomana päätään, näyttää karttaa, jota hän muutenkin matkan aikana on tutkinut epäilyttävän usein, ajanut kerran harhaan, kääntynyt takaisin ja viimein, aivan kuin etsimiseen kyllästyneenä, päättänyt kipata meidät kyseisen kerrostalon pihaan. Hän selittää kuvailemieni matalien talojen olevan "tuolla kauempana". Niin niin, mutta miksei hän taulapää sitten aja sinne? Ahaa, viimein meille selviää, että kyseinen katu on kävelykatu eikä hän sen vuoksi voi ajaa tämän kauemmaksi.

- On sinne ennenkin taksilla ajettu, mummo jupisee. Nyt ei kuitenkaan auta muu kuin maksaa kyyti ja nousta autosta eli siinä sitä ollaan mummon kanssa kielitaidottomina vieraalla maalla, vieraan talon iltapimeällä pihalla taksin punaisen perävalon ilkkuen vilkuttaessa silmäänsä!

- Ihan oudon näköistä seutua, mummo toteaa kun alamme kasseinemme talsia loivaan mäenrinteeseen tallautunutta lumista polkua "sinne kauemmaksi." Eipä silti, etteikö Ruotsissakin olisi makkaraa tai se olisi jotenkin huonompaa kuin suomalainen, mutta erilaista se on eikä laps Suomen, joka ikänsä on syödä mussuttanut oman maan makkaroita, voi ainakaan omaistensa mielestä elää niitä ilman myöhemminkään. Niinpä kasseissamme on kotimaista metwurstia, lenkkiä, kuorettomia nakkeja, balkanin juhlaa ja jälkiuunileipää lapsille vietävien lelujen ja kaiken sen, mitä nainen, tässä tapauksessa kaksi, matkalla tarvitsee.

- Toista sataa kruunua maksettiin ja sinä menit antamaan sille vielä ylimääräistä, mummo tuhisee.

- Muistelen kuulleeni, että samoin kuin Unkarissa, Ruotsissakin on kirjoittamaton laki, että taksikuskeille on annettava juomarahaa, yritän puolustella samalla kun mieleeni muistuu muuan taksimatka Unkarissa:

- Oletteko saksalainen? Unkarilainen taksikuski kysyy takapenkille istuneelta kukkamekkoiselta naiselta.

- En vaan suomalainen.

- Puhutte hyvin unkaria, kuljettaja sanoo. - Suomi on varmaan hyvin kaunis maa?

Nainen myöntää niin olevan.

- Mitä pidätte Unkarista? Kuljettaja kysyy samalla kun esittelee heidän parhaillaan ohittamansa historiallisen muistomerkin. Etupeilissä välähtävät pustan pojan ruskeat nauravat silmät ja nainen, joka matkan alkaessa ei ollut lainkaan juttutuulella, huomaa iloisuuden tarttuvan ja sanoo Unkarin olevan kaunis maa ja kertoo olevansa matkalla unkarilaisen tuttavaperheen luokse suomalaiseen saunaan.

- Mihin aikaan tulette pois? Kuljettaja kysyy. Nainen ei tiedä.

- Ajattelin vain että voisin hakea teidät.

No johan nyt, nainen ajattelee.

- Voi olla että...en tule lainkaan. Tarkoitan että saatan jäädä sinne yöksi, nainen selittää.

Auto kaartaa paritalon portin eteen. Unkarilaisemäntä tulee rappusille vastaan.

- Onko teillä puhelin? Taksikuski huikkaa. - On, emäntä sanoo.

- Voisitteko soittaa autopuhelimeeni kun vieraanne on lähdössä, tulen hakemaan hänet?

Mutta unkarilaisemäntä vain hymyilee leveästi, sanoo ajatelleensa näin kauniina iltana saattaa vieraansa itse. Seuraavana päivänä nainen kertoo unkarilaiselle ystävälleen taksikuskin yrittäneen iskeä hänet. Mutta ystävä arvelee rauhalliseen tapaansa, että "taxisöför" ei ehkä ollut halunnut tulla hakemaan naista siksi, että olisi ollut ihastunut häneen, hän olisi vain halunnut varmistaa myös paluukyydin saadakseen enemmän rahaa.

- Jospa tämä on jokin uusi muotivirtaus, liikunnan edistämiskampanja, joka ei vielä ole rantautunut Suomeen asti; taksikuskit jättävät matkustajat tietyssä paikassa kyydistä ja sanovat määränpään olevan "därborta", tuolla kauempana, sanon mummolle tuona talvi- iltana Akallan kylässä. Mutta mummolta ovat vitsit vähissä. Hän, 75-vuotias äitini, jota sisareni perheen tavoin kutsun tässä mummoksi, on laivalla esitellyt minulle pillerimäärän, jonka päivittäin joutuu ottamaan. Jos rintakipu kuitenkin yllättää, kolmekin nitroa voi ottaa ja jos ne eivät auta, kulaus konjakkia päälle. Mutta jos sekään ei auta, sitten onkin jo kiire sairaalaan. Mielenliikutus voi laukaista kohtauksen ja nyt mummo on todella vihainen.

Onneksi tuttu kadunnimi paistaa eteemme ilmestyneen rivitalon seinästä silmiin. Viehättävien kaksikerroksisten asuintalojen täyttämä alue, jonka kadut on nimetty suomalaiskaupunkien mukaan, on todellakin rauhoitettu muulta kuin huoltoliikenteeltä. Omat autonsakin asukkaat joutuvat jättämään lähellä olevaan yhteiseen autotalliin. Sisareni kertoman mukaan alueella asuu muun muassa suomalaisia ja iranilaisia eli perheitä, joissa äiti on suomalainen ja isä iranilainen. Sisareni mies on suomenruotsalainen ja he ovat muuttaneet työn perässä Ruotsiin, mutta viimeistään lasten tultua kouluikään on aikomus palata Suomeen takaisin. Kylässä on kaikki tarvittavat palvelut, sekä suomen- että ruotsinkielinen päiväkoti, sillä valtaosa asukkaista on kuitenkin ruotsalaisia. Puistoalue vanhoine rakennuksineen ja lasten leikkikenttineen, ostoskeskus kävelymatkan päässä.

Vierailun päätyttyä me mummon kanssa päätämme ajaa ruotsalaistaksilla vielä toisenkin kerran. Sisareni naapurikylästä tilaama taksi ajaa aivan rappujen eteen ja kuljettaja on hyvin miellyttävä ja kohtelias, saattelee meidät satamassa laivaan asti. Keinuttuamme yön laivalla astumme Turussa bussiin ja olemme puolenpäivän maissa kotikaupunkimme linja-autoasemalla. Paikallisbussipysäkki olisi lähellä, mutta kun tässä nyt on alettu taksilla ajaa, niin ajetaan vielä tämäkin matka! Makkarakasseja meillä ei tosin enää ole, mutta kilisevät muovikassit ovat melkoisen painavia nekin. Mummo ottaa ensin taksitolpalle ajavan auton, minä seuraavan. Kadun nimen ja numeron ilmoitettuani matka jatkuu täydellisen hiljaisuuden vallassa. Ehkä tämä kuljettaja antaa asiakkaan päättää, jutellaanko vai ei, ajattelen, yskäisen ennen kuin sanon:

- Taitaa olla huono keli kun autot näin ruuhkaantuvat vasta sataneen lumen sohjoonnuttamalla kadulla.

- Mitä? Taksikuski kivahtaa.

- TAITAA OLLA HUONO KELI.

- Mikäs tässä on vikana, tavallinen talvikeli, hän äyskäisee. Eli puhumatta paras, ajattelen.

- Kaksikymmentä kaksi markkaa, kuljettaja ilmoittaa perille päästyämme. Lasken markat kouraan enkä penniäkään yli. Hän nousee autosta, ottaa laukkuni tavarasäilöstä, sanoo kiitos ja näkemiin. Samoin.

-------------------------------------------------------------

Tekstini on aikoinaan julkaistu eräässä lehdessä

Muutoksia

Tervehdin ilolla (uskokoon ken tahtoo!) jokaista uutta ryppyäni, muistojeni kuvakudosta.

Aivan erityisen kiinnostuneena olen katsellut loppukesän lyhyeksi jääneen episodin, romanssin jälkeen suuni yläpuolelle ilmestynyttä uutta pystypoimua, mutta liika on sentään liikaa. Jouluflunssani seurauksena ylähuuleni oikeaan laitaan ilmestyneelle pienelle yskänrokolle on nimittäin kasvanut melkein nenänpieleen asti kaareutuva punarupinen häntä! Olen voidellut sitä erinäisillä voiteilla, ihmisten ilmoille lähtiessäni yrittänyt peittää puuterilla tai meikkivoiteella, turhaan. Kun vielä vahingossa raapaisin sitä kynnelläni, se helottaa entistä punaisempana. Voin vain toivoa, että se katoaa samalla kuin tämä räkätautikin. (Että ei kai vain ylenpalttisesta hyasinttien tuoksusta tuokin...)

Aikomukseni oli myös vuoden alussa vaihtaa profiilikuvaa, mutta sohvalla istuva, tosin tunnistamattoman pieni hahmo ei ehtinyt istuskella siinä paria päivää pitempään kun tuli tarve vaihtaa se takaisin vanhaan piirrokseen. Sohvalla istuneen blondin nimissä en ehkä olisi osannut kirjoittaa muuta kuin omaan henkilöhistoriaani liittyviä ikivanhoja asioita kun sen sijaan Piirros-Petriinana koen olevani vapaa kirjoittamaan, "lätisemään" mitä mieleen juolahtaa. Piirsin hänelle lommon kumpaankin poskeen, mutta ylähuulen pystypoimun ja yskänrokkohännän jätin pois, koska kuvasta olisi saattanut tulla turhan täysi ja suttuinen.

Muista alkaneen vuoden muutoksista vielä sen verran, että sukututkimus ei sittenkään taida olla minun heiniäni. Käyn kurssilla kevääseen asti, mutta päinvastoin kun olin kuvitellut, mielenkiintoni esi-isieni ammoisia tekemisiä kohtaan on hiljalleen hiipunut, varsinkin kun suvun nykyisissä tapahtumissakin on seurattavaa yllin kyllin. Tämä on tuntemukseni tällä hetkellä, ensi viikolla, jolloin tunnit taas alkavat, tilanne saattaa olla toinen ja paneudun innolla tutkimaan kauan sitten kastettujen, vihittyjen, haudattujen, paikkakunnalle tai paikkakunnalta pois muuttaneiden luetteloita. Sekin hidastuttaa ja harmistuttaa, että miksi ihmeessä suvussa on pitänyt olla niin monta saman nimistä henkilöä? Että aivan kuin allakassa ei olisi ollut nimiä tarpeeksi, vaan isille ja pojille ja veljien ja siskojen pojille oli pitänyt antaa sama etunimi! Ota siinä sitten selville, että kumpi on minulle läheisempää sukua, "talollinen NN" vaiko varkaudesta kuritushuoneeseen tuomittu "löysäläinen NN."

Kanapata hautuu uunissa, tiskit odottavat tiskaajaa, lattiat imuroijaa. Keittiössä paikallisradio höpöttelee omia aikojaan, aamun lehtikin on vielä lukematta ja akka se vaan kirjoittaa! Keskeneräisyyden viehätystä ehkä liiankin kanssa...

Keskeneräisyyden viehätys

Riippuu tietysti siitä, mikä asia tai toimenpide on kesken. Minulle viime aikoina keskeneräisyyden viehätystä ovat edustaneet hyasinttien aukeamaisillaan olevat nuput. Mutta siinä missä itse seuraan kiinnostuneena hennon vihreiden itujen työntymistä kukkasipulin keskeltä esiin ja päivänvaloon otetun kasvin lehtivihreän voimistumista ja lehdyköiden keskelle kehkeytyvän kukkanupun hidasta kasvamista, aukeamista, joku toinen haluaa valmiin kukan. Tarjosin sisarelleni noin viikkoa ennen joulua nupullaan ollutta valkoista hyasinttia tai hieman isompaa sinertävänuppuista, mutta hän ei huolinut kumpaakaan, koska arveli että eivät ne kuitenkaan ehtisi aueta jouluksi. Sanoi aatonaattona ostavansa "valmiin" kukan.

Niinpä en sitten arvannut viedä nuppuhyasinttiani naapurirapun rouvallekaan, niin kuin olin suunnitellut tekeväni. Kukaties olisi katsonut minut pellolle kukkaruukkuineni ja talossa olisi levinnyt juttu höpsähtäneestä naapurin naisesta, joka joulukukkien sijaan jakelee pelkkiä kukannuppuja! Tyttärelleni vein jouluaattona yhden osittain auenneen valkoisen kukan kauniissa suojaruukussa, pieni punamyssyinen käpytonttu kukkasen viereltä kurkkimassa. Ei hänkään ilosta hihkunut, mutta otti kukan kuitenkin vastaan.

Tällä hetkellä asunnossani on enää kaksi kauniisti auennutta valkoista hyasinttia ja ikkunalaudalla yksi, joka ei näytä kehittyvän alkua pitemmälle. Aikoneeko avautua vasta helmikuiseksi Ystävänpäiväksi? Mutta kyllä kahdestakin kukasta semmoiset tuoksupilvet pöllähtävät, että läpivetotuuletus ainakin kerran päivässä on paikallaan. Ettei vain jouluflunssani tai ainakin sen jälkeensä jättämä tukkoinen olo olisi peräisin liiallisesta hyasintin tuoksusta...

Seuraava muistikuva sen sijaan on kaukaa aikaisemmilta vuosilta: Keittiön pöydällä punainen matkakirjoituskone, koneessa valkoinen paperi, puoliksi täysi, puoliksi tyhjä. Pöydän toisessa päässä pellillinen pullia pellavapyyhkeen alla odottamassa uuniin pääsyä. Kahvinkeitin porisee, jääkaappi hurisee, radio soittelee taustamusiikkia. Kylpyhuoneessa pesukone touhuaa pyykkiä puhtaaksi. Postiluukku kolahtaa. Kissa hypähtää ikkunalaudalta eteisen matolle istumaan, toinen etukäpälä kohotettuna se kuulostelee rapussa eteneviä askelia. Kaikki on ihanasti keskeneräistä, elämänmakuista! Kun lapset tulevat koulusta, he saavat tuoretta pullaa. Illan suussa töistä kotiin palaavaa odottaa uuniruokien, lihaperunalaatikon ja riisipuuron tuoksu. Kirjoituskoneen puolityhjä paperikin on siinä ohessa täyttynyt mustista kirjaimista, sanoista, lauseista. Palkkiona tyytyväisyys tehdyistä töistä. Vaiko tyhjyys? Niin kuin luomisen ilon hurmaamalla taiteilijalla, joka työn valmistuttua on luovuttanut sen pois tai urheilijalla, joka pitkän harjoittelurupeaman jälkeen on kilpailunsa kilpaillut?

Näinä alkuviikon päivinä aikomukseni on katsella, löytyisikö kaupasta loppiaiskukakseni nupullaan olevaa amaryllistä, jonka kehkeytymistä täyteen loistoonsa voisin seurailla.

Toki senkin olisi voinut itse kasvattaa sipulista asti ja ensi jouluksi niin teenkin, sillä hyasinttikauteni lienee lopullisesti ohi. Tapasin muuten naapurirapun rouvan eilen pihalla, kerroin aikoneeni tuoda hänelle nupullaan olleen hyasintin. Hyvä kun et tuonut, olen sen tuoksulle allerginen, hän sanoi.