Kadulla nuori äiti työntää toisella kädellä lapsen rattaita, toisella pitelee puhelinta korvan päällä. Arviolta vuoden vanha lapsi havainnoi ympäristöään. Yksin. Tekisi mieli huutaa että käske sen äidin lopettaa puhelunsa ja puhua sinulle! Tai edes hymyillä, katsoa sinuun. Mutta miten katsekontaktikaan onnistuisi kun lapsi istuu selin äitiinsä? Tai jospa äiti pysähtyisi, varmistaisi että sinulla on kaikki hyvin, että et palele tai ole räkään tukehtumaisillasi. Katsoisitte yhdessä tien poikki loikkivaa oravaa, keräisitte puista pudonneita värikkäitä lehtiä kotiin vietäviksi. Mutta tietenkään en huuda mitään enkä arvaisi huomauttaa asiasta vaikka kävelisin samaa puolta katua, saattaisin saada puhelimesta päin näköä tai äiti ei edes kuulisi huomautustani, niin kiintoisa keskustelu hänellä näyttää olevan meneillään. Kuvittelen jossain päin maailmaa keskustelukumppanin, toisen äidin lastenrattaita työntämässä.
Muistan tiedotusvälineistä otsikon: "Puhumattomat 3-vuotiaat." Ilmiö, jonka arveltiin johtuvan siitä että lapsille ei puhuta eikä lueta tarpeeksi koska vanhempien aika menee sosiaalisessa mediassa surffaillessa. Tosin puhumattomia 3-vuotiaita on ollut ennenkin. Tuttavaperheen muuten hyvin kehittyneen oloinen poika ei ollut kolmanteen ikävuoteensa mennessä sanonut sanaakaan, seikka josta koko suku, pojan äitiä lukuunottamatta oli kovasti huolissaan. Äiti totesi kylmän rauhallisesti että kyllä se vielä puhuu. Ja niin tapahtui, ennen neljättä ikävuottaan poika alkoi puhua. Silloin ei ollut älypuhelimia, tabletteja, läppäreitä vanhempien vapaa-aikaa varastamassa, pojalle puhuttiin ja luettiin. Mutta nyt lienee kyse paljon laajemmasta ilmiöstä, koska päiväkodeissa siihen on kiinnitetty huomiota. Hiljattain facebookissa kiersi kuva, jossa alaston vauva pötkötti kylppärin lavuaarissa vettä lorisevan kraanan alla kyljellään, pieni pyyhe pään alle tyynyksi taiteltuna, kuvan alla teksti: "Jos näette äitini siellä facebookissa, sanokaa että olen vieläkin kylvyssä!"
Käännyn katsomaan taakseni. Kaukana kadun toisessa päässä rattaita työntävä äiti puhuu edelleen puhelimeen. Mahtaako jossain vaiheessa napata idyllisen äitilapsiselfien, joka pienen muokkauksen jälkeen on kiireesti tallennettava facebookiin? Kun kotiin palattuani katson ikkunasta, kadulla etenee jokapäiväinen kiireettömän näköinen kulkue, nuori nainen 4-5 lapsen kanssa! Pienin istuu rattaissa, toiset taapertavat vierellä eri pituisilla valjasnaruilla rattaisiin kiinnitettynä. Ainoastaan isoin lapsista kulkee irrallaan. Perhepäivähoitaja, joka metsäpolulle käännyttyään pysähtyy katraansa kanssa luonnon ihmeitä tutkimaan, sieltä jatkavat läheiseen leikkipuistoon touhuamaan. Mikä herttainen, kodikas näky!
Mutta nainen tekee työtään. Hoitaa oman lapsen/lastensa ohella vieraita ja saa siitä palkkaa. Ei hän voisikaan kaiken aikaa puhua puhelimessa, ei polttaa päreitään vaikka tapahtuisi mitä. Sitäpaitsi kadun toiselta puolelta on helppo arvostella, sillä mistä minä tiedän puhelimeen puhuneen naisenkaan elämäntilannetta! Sitä miten hektistä hänen arkensa on. Jo parkuvan, vastaan potkivan vauvan pukeminen ulkovaatteisiin on saattanut olla sellainen voimainkoetus että nyt kun tämä istuu hiljaa rattaissaan, äidillä voi olla ainoa tilaisuus rupatella ystävien kanssa tai hoitaa perheen arkeen liittyviä asioita. Kotiin päästyä hän varmaan puhuu lapselleen. Tai ei puhu.
Lahden kaunginteatterissa esitetään parhaillaan Anna Krogeruksen kirjoittamaa näytelmää "Rakkaudesta minuun." Siinä juppiperheen ainokainen, 10-vuotias Sylvia jota viisikymppinen näyttelijä Ritva Sorvali ansiokkaasti esittää, yrittää elää ainutkertaista lapsuuttaan kaaoksen keskellä. Viimeisen päälle sisustettu koti, jonka steriilinvalkoisessa keittiössä takkutukkainen äiti aamutakissaan nuokkuu läppärin äärellä viiniä lipittämässä. Koulusta palaava Sylvia yrittää herättää hänen huomionsa esittelemällä käsityötunnilla ompelemaansa kauniin keltaista pussukkaa, turhaan. Kotona pistäytyvä isä sentään ohi mennessään pörröttää tytön tukkaa, mutta niin voimallisesti että Sylvian huolella asettelema otsatukka ja poskikoukut menevät sekaisin ja ne on joka kerta aseteltava uusiksi. Joutekseen isä naiskentelee naapurin naista ja runkkaa pornovideon äärellä. Ohjaaja Samuli Reunanen on kertonut, että vaikka tarina esitetäänkin Sylvian kautta, on se ennen kaikkea hänen äitinsä tarina. Avioliitossaan pettynyt äiti unelmoikin vieraasta miehestä, uskoutuu asiassa 10-vuotiaalle tyttärelleen, joka parkaisee itkuisesti: "Ette kai te vaan eroa?" Miten vanhemmat, joiden omakin kehitys kohti aikuisuutta on vielä pahasti kesken, voisivatkaan olla aikuisuuden mallina lapselleen? Katsojasta tuntuukin, että perheen ainoa aikuinen on 10-vuotias tytär. Äidin, isän ja naapurin naisen järjestämän, mustan huumorin sävyttämän perhehelvetin ollessa hurjimmillaan Sylvia seuraa tapahtumia kärsivän näköisenä samalla kun asettelee kaupasta tuomiaan ostoksia jääkaappiin ja alkaa valmistaa itselleen pirtelöä. Erinäisten juonenkäänteiden jälkeen tarina päättyy kuitenkin yhteiseen oivallukseen toisenlaisesta elämisenmallista.
Ehkä itsekin nuorempana olisin kokenut näytelmän enempi äidin tarinana, nyt tässä isoäidin iässä ja roolissa koen että siinä ollaan ennenkaikkea lapsen asialla. "Mitä komeammat kulissit, sitä kamalampi elämä", muuan katsoja totesi esityksen jälkeen.
