Apua, olenko tullut vanhaksi?

- Saanko auttaa? Nuori mies tarjoaa kättään portaiden alapäässä. - Ei... ei kiitos, pääsen kyllä. Mene sinä vain edeltä, soperran vastaukseksi ja hän, joka ikänsä puolesta voisi olla lapsenlapseni, harppoo musiikkikoulun jyrkät portaat kaksi askelmaa kerrallaan ylös. Yläkerran aulassa tuttu rouva odottelee matinean alkua. Siitähän se olisi riemu ratkennut jos olisin tulla tupsahtanut  rappusista käsi kädessä tuon nuoren miehen kanssa! Tiedä vaikka paikalla ollut ilmaisjakelulehden toimittaja olisi räpsäissyt meistä kuvan ja rengastanut jommankumman kahvipaketin saajaksi seuraavan viikon lehteen.

 - Ne tarjoavat nyt apua kun televisiossa on meneillään se kampanja, tuttavani toteaa kun mainitsen  hänelle saamastani tarjouksesta. - Ihan hyvä asia, mutta että minulle? Että näytänkö minä muka niin vanhalta ja huonokuntoiselta että...? Tuttavani alkaa puhua muista asioista, mutta pieni vino hymy paljastaa vastauksen. Hämyisessä rappukäytävässä poika tuskin oli nähnyt potkukelkan jälkiä naamallani, mutta oli ilmeisesti päätellyt minut apua tarvitsevaksi vanhukseksi kun selkä kumarassa olin kopsutellut lunta jaloistani. Ryhti ja jalkaterien asento, ne kun muistaisi aina pitää ojennuksessa ja kävellä pitkin vauhdikkain vedoin eikä töpötellä varovaisin tipun askelin jalat levällään! 

- Ihan pirteältähän sinä näytät, kotikadulla vastaan tullut puolituttu nuorehko nainen toteaa. Miltäs minun sitten pitäisi näyttää? Naisella on ollut jo vuosien ajan tapana ilmeisesti ihan silkkaa ystävällisyyttään tiedustella vointiani aivan kuin olisin joku haudan partaalla hoippuva mummo, mikä ilmeisesti hänen mielestään olenkin. Mutta nyt tunnen itseni nuoreksi ja onnelliseksi, olen saanut lääkäriltä hyviä uutisia; poskestani poistetusta luomesta ei löytynyt mitään jatkotoimenpiteitä aiheuttavaa! - Ihan pirteältähän sinäkin näytät, huomautan naiselle ja kiiruhdan bussipysäkille kevyin varpain.

- Voinko saattaa teidät kadun yli? Nuori tyttö kysyy ystävällisesti  hymyillen. - Miksi? - No kun on noin vilkas liikenne ja ajotie voi olla liukas, tyttö selittää. - Mutta kun minä en ole menossa kadun yli,  kivahdan. - Olen menossa tuohon ruokakauppaan ja sieltä tämän kadun puoleiselle bussipysäkille niin että kiitos vaan. Että näin siinä käy, mummot ja papat pillastuvat kun heitä yrittää auttaa, arvaan tytön ajattelevan. Ruokakaupan kassalla minulta  palaa lopullisesti pinna kun liuta arviolta ysiluokkalaisia poikia rientää auttamaan ostosteni pakkaamisessa. Huidon viininpunaisella vuittonlaukullani (se mitä vuittonia ole, vaan Anttilan alesta ostettu kassi), menettekös siitä, hus hus! Haluan pakata ostokseni, sujauttaa siivelliset tai siivettömät pikkuhousunsuojani kassiini ihan itse! Muistan paikallislehdessä olleen kuvan naisesta, joka oli ilahtuneena ottanut nuorten tarjoaman ostosten pakkausavun vastaan ja omaatuntoani alkaa soimata, mutta pojat ovat jo siirtyneet tarjoamaan apuaan toisille asiakkaille. Puuttuu vain että vastapäätä asuva, minua huomattavasti nuorempi  herrahenkilö alkaa soitella ovikelloani ja tiedustella vointiani ja minun on joka aamu pukeuduttava ja kammattava hänen tiedustelukäyntiään varten! Mutta hän pysyttelee kotikolossaan kuten tähänkin asti. Tervehditään kun satutaan samaan aikaan rappuun, ehkä vaihdetaan pari sanaa säästä, joskus jostain taloyhtiön asiasta. Vuosia sitten ehdottamistani sinunkaupoista huolimatta hän teitittelee minua edelleen, (onneksi ei sentään hänettele.)

Tässä vaiheessa lienee aika paljastaa, että edellä kertomani kohtaukset, ensimmäistä musiikkikoulun rappukäytävässä sattunutta tapausta lukuun ottamatta ovat  mielikuvitukseni, kieroutuneen  huumorini tuotosta kaikki! Mutta saattaisivat olla tottakin. Televisiokampanjan herättämässä hetkellisessä auttamisen innossaan nuorten voi olla vaikea hahmottaa, kuka oikeasti tarvitsee apua kuka ei, varsinkin kun ne todelliset avun tarvitsijat, he jotka siitä eniten iloitsisivat, ovat katseilta piilossa neljän seinän sisällä, kuka missäkin palvelu- tai hoivalaitoksessa tai omassa kodissaan. En katsonut kyseisen kampanjan kaikkia osia, mutta ne mitä katsoin, olivat ajatuksia herättäviä, olkoonkin että pelkkä hyvä tahto, iloinen hymy ja kauniit ajatukset eivät riitä silloin kun tarvitaan tekoja. Mutta onneksi on vielä ihmisiä, jotka pyyteettömästi auttavat yksin eläviä avun tarvitsijoita. Marizan kirjoitti taannoin samasta aihepiiristä omassa blogissaan.

"Kun alkaa olla kyllin vanha. Uskaltaa olla nuori." (Helena Anhava, runot 1971-1990. Otava 1990)  Muistan valkotukkaisen, kumaraan painuneen Elvi-tädin, joka miehensä ja poikansa kanssa aikoinaan vieraili perheemme luona. Elvi-täti pysähtyi eteisen peilin eteen, katsoi kuvaansa ja totesi: "Mun tukka on ihan kamala!" Saatoin melkein nähdä nuoren tytön, joka hän kerran oli ollut, kurkistavan sieltä ryppyjen takaa kuin veden alta, huudahtavan nuo samat sanat. Lapsuus, nuoruus, keski-ikä, eivät ne mihinkään katoa, vaan ovat ikäkerrostumien alla tallella kaikki. Elvi-täti oli vuosiltaan vanha, mutta mieleltään nuori. Samoin kuin Linnan kutsuilla suomalaiset hurmannut 102-vuotias Hannes Hynönen ja monet monet muut. Myöhemmin Elvi-täti sairastui, makasi dementoituneena terveyskeskuksen vuodeosastolla, ei tuntenut häntä katsomaan tullutta miestään, poikaansa, ei muistanut koskaan naimisissa olleensakaan! Eli nuoruusmuistoissaan.

Vaikka tällä hetkellä olen toimintakykyinen, tulevaisuus pelottaa. Jos jonakin päivänä oikeasti tarvitsen apua rapuissa, katua ylittäessä, ostoksia pakatessa eikä ole ketään, kehen turvautua,  silloin vitsit ovat vähissä. Tai makaan kotini lattialle tuupertuneena eikä kukaan kuule avunhuutojani, tai ei reagoi niihin, minulla ei ole turvaranneketta, kännykkä on toisessa huoneessa... Läheistenikin elämäntilanteet saattavat muuttua eivätkä hekään ehkä enää voisi olla  auttamassa, välittämässä kuten tähän asti sairastuttuani ovat olleet. Voi vain toivoa, että television välittämiskampanjasta olisi jäänyt edes pienen pieniä ituja elämään, kasvamaan nuorten  mielissä aidoksi muista ihmisistä välittämisen, auttamisen haluksi. Vapaaehtoiseen apuun ei kuitenkaan voi koskaan täysin turvata, vaan yhteiskunnassa rahan ja voiton tavoittelun tilalla tai ainakin niiden rinnalla olisi päämääränä oltava ihmisarvoisen kohtelun, hoidon järjestäminen kaikille apua tarvitseville. Toiveajattelua?  Siltä se ikävä kyllä, tämänhetkisen suuntauksen mukaan yhä enemmän tuntuu.  

Tulevaisuuden visioistani huolimatta oikein hyvää loppuvuotta ja Onnellista uutta, alkavaa kaikille!

Joulupukin kuiskaukset

Kuvittelin oman paikkakunnan kirjailijoiden uutuuksien olevan näyttävästi esillä kirjakaupassa, vaan eivätpä olleet. Kassoilla oli jonoa, myyjiä ei näkynyt, pitkähkön haeskelun jälkeen löysin etsimäni kirjan hyllyltä lattianrajasta. Kyseinen kirjailija on sentään ehdolla valtakunnallisessa kilpailussa ja toinen, jonka kirjoja ei myöskään ollut esittelyissä, oli yksi nuoriso-Finlandian ehdokkaista. Esittelypöydillä ja vitriineissä komeilivat tunnetummat nimet, kirjat, joista ja joiden tekijöistä on koko syksy kohkattu valtakunnallisissa medioissa, varmat myyntimenestykset.

Kirjakaupasta lähdettyäni etsiskelin postilaatikkoa, johon voisin pudottaa joulukorttikuoreni, vaan en nähnyt ainuttakaan.  Aikaisempina vuosina niitä on sentään ollut katujen varsilla. Toriparkkityömaan toisella puolella olisi ollut laatikko, johon pudotetut kortit saavat jouluseimileiman, mutta en halunnut kävellä sinne asti, kauppakeskus Trion postitoimisto olisi lähempänä ja minulla oli Trioon muutakin asiaa. Postilaatikkoa ei tosin sielläkään ollut, virkailijoille oli vuoronumerot, jonoa jokaisella. Näin jonkun naisen jättävän joulukorttikuorensa oviaukon vieressä olleeseen tyhjään pahvilaatikkoon, tein samoin, ja minun jälkeeni moni muukin jätti korttikuorensa siihen niin että pian niitä oli siinä melkoinen keko, joten eivätköhän ne siitäkin kulkeutune lajittelukeskukseen. Samassa kerroksessa on terveyskioski. Poskestani oli puolitoista viikkoa sitten poistettu luomi, aikomus oli nyt otattaa tikit pois, mutta terveyskioskissa oli meneillään flunssarokotukset, kaikki muut toimenpiteet tulisi hoidattaa terveyskeskuksessa. Tuskinpa sinne ilman ajanvarausta kannattaisi mennä, joten päätin pitää tikit ensi viikkoon asti, lupailivat silloin hoitaa asian kyseisessä kioskissa. Samalla voisin katsastaa joulukylän, jota parhaillaan pystytettiin Lanun aukiolle ja joka puolivalmisteisenakin näytti varsin houkettelevalta. Käväisin Lidlissä ostamassa kuorrutettuja kanaleikkeitä ja tummaa suklaata ja tulin kotiin.

Istahdin koneen ääreen aikomuksenani kirjoittaa blogijuttu. Mutta en ehtinyt alkulausetta pitemmälle kun jo tukahdutetuksi luulemani vaatimus itse tehdystä lanttulaatikosta nosti mielen uumenista päätään. Että mitä ihmettä tämä nyt on? Eikö kaupan laatikko muka kelpaa? Kyllä se vuosi sitten kelpasi eikä joulu siihen kaadu vaikkei tarjolla olisi laatikon laatikkoa, puhuttelin itseäni. Mutta vaatimus vain kasvamistaan kasvoi eikä auttanut muu kuin pukea ulkovaatteet päälle ja lähteä lanttuja ostamaan! Joskus olen ostanut torilta, pyytänyt myyjää pilkkomaan ne pieniksi, mutta kun torikin vielä toistaiseksi on missä on, ostin lähikaupasta kolme lantunpäätä sisältävän pussin ja kermapurkin. Lanttulaatikkoni ohje on 60-luvun Pirkka-lehdestä eikä siihen taatusti käytetä kevyttuotteita.

Enpä minä niille lantuille veitsilläni mitään mahtanut, mutta nokkela neuvot keksii! Aikani pähkäiltyäni sain suurella työllä ja vaivalla ne  kuorittua ja laitoin kokonaisina kiehumaan. Vaikka monikaan asia ei ole enää kuten ennen, jouluinen lantun tuoksu on entisenlaisensa! Kun ne olivat hiukan pehmenneet, palastelin veitsellä pienemmiksi ja jatkoin keittämistä. Samalla kuuntelin Hannu Lehtosen leppeän lämpimällä äänellä laulamia vanhoja tuttuja joululauluja, joukossa jokunen uusikin. S-kaupan asiakkailleen lahjoittamalla levyllä myös laulujen sovitukset, samoin kuin säestys ja hienot välisoitot ovat tunnettujen tekijöiden käsialaa. Lanttulaatikkoa valmistaessa ja jälkiä siivotessa menikin  koko ilta ja menin väsyneenä mutta onnellisena nukkumaan.

Lanttulaatikon myötä muutkin joulusuunnitelmani menivät uusiksi tai paremminkin; minulla ei ole suunnitelmia lainkaan. Joulu saa muodostua mieleisekseen, katson mitä minäkin päivänä sen eteen  mieleni tekee tehdä. Eläköön valinnan vapaus! Leivonko pipareita ja jos, niin niitäkö perinteisiä, suuritöisiä mausteisia joulupiparkakkuja vai joulupukin kuiskauksia vaiko molempia vai en kumpiakaan? Ei ole ilmojen haltijakaan osannut päättää, onko maiseman oltava musta vai valkoinen. Eilisen vesisateen ja pimeyden jälkeen tänä aamuna luonto hohtaa valkoisena ja lisää lunta tulee koko ajan. Lumipeite lienee kuitenkin väliaikainen, sillä ensi viikolle on taas luvattu lämpöasteita. Mutta joulu tulee, ikkunan alla amaryllis availee kukkanuppujaan! 

Siltä varalta että joku toinenkin haluaisi leipoa joulupukin kuiskauksia, (olin kirjoittaa kiusauksia, voivat ne toki niitäkin olla) liitän jostakin lehdestä joskus löytämäni ohjeen tähän perään.


Joulupukin kuiskaukset (60 kpl)


200 g voita, 1 dl sokeria, 1 muna, 1 prk (160/90g) punaisia kirsikoita, 4 ja 1/2 dl vehnäjauhoja, 1 dl kookoshiutaleita, puolitoista teelusikallista leivinjauhetta. Reunoille kookoshiutaleita.


Valuta kirsikat hyvin ja imeytä niiden pinnasta kosteus talouspaperiin. Vaahdota pehmeä voi ja sokeri. Lisää muna hyvin vatkaten. Hienonna kirsikat ja lisää ne taikinaan. Sekoita jauhot, kookoshiutaleet ja leivinjauhe keskenään. Lisää seos taikinaan ja sekoita tasaiseksi. Ripottele pöydälle hieman kookoshiutaleita ja pyöräytä niiden päällä taikinasta paksu, noin 30 sentin pituinen pötkö. Lisää pöydälle kookoshiutaleita vähän kerrallaan. Pyörittele taikinapötköä niin että hiutaleet tarttuvat siihen kauttaaltaan. Kääri taikina kelmuun ja anna jähmettyä pakastimessa 15 minuuttia tai jääkaapissa 1-2 tuntia. Leikkaa jähmettynyt taikina noin puolen sentin paksuisiksi viipaleiksi. Aseta ne pellille leivinpaperin päälle, jätä niiden väliin hieman tilaa. Paista 200-asteisessa uunissa 7-10 minuuttia. Anna jäähtyä ritilällä. Säilytä jääkaapissa tai pakastimessa, josta pikkuleipiä voi ottaa sopivan määrän kahvipöytään. 


Olen leiponut kerran, olivat hyviä ja pehmeitä. Nyt väsähdin jo tätä ohjetta kirjoittaessani!
Onneksi illalla pääsen Musiikkimaahan nuorten muusikon alkujen esityksiä kuuntelemaan.

Hyvää, oman itsenne näköistä joulua jokaiselle, joko kuiskausten tai kiusausten kera tai ilman! 

Bussikatosten kunkut

    
Olin ollut kylässä toisella puolella kaupunkia, kävellä puuskutin iltapimeällä mäkeä ylös, pysähdyin välillä vetämään henkeä. Miten ylämäki nyt ottikin näin koville? Ehkä osasyy oli kova tuuli ja päin naamaa rätkittävä räntäsade. Onneksi mäen päällä odotti katettu bussipysäkki, joka oli suhteellisen siistissä kunnossakin. Penkki näytti kuivalta, mutta arvelin sen ehkä olevan liian kylmä istumiseen, joten päätin seisoskella katoksen alla tuulelta suojassa auton tuloon asti. Mutta toisin kävi.

Kaupan suunnalta lähestyi kookas mies. Ensin luulin hänen kantavan kakkulaatikkoa kun niin varoen sitä kuljetti, mutta kaljakorihan se oli. Hypähdin vaistomaisesti katoksen alta kauemmaksi kun väkevän viinan hajun ympäröimä, siististi  pukeutunut, ei vielä mikään ikäloppu herrahenkilö itseoikeutetusti valtasi katoksen, kävi keskelle penkkiä istumaan, asetteli kaljalaatikon maahan jalkojensa väliin. Nostin takin kaulukset pystyyn, vedin huppua lakin päälle, mutta tuuli repi sen saman tien takaisin niskaan, taivaalta tuiskuttavat jäiset pisarat pistelivät naamaa. - Kyllä on yläkerran ukko unohtanut miten talvea tehdään! Ensin pakkanen ja vasta sen jälkeen lumi,  eikä näin päin että ensin märkää lunta ja pakkanen sen päälle, hän huuteli katoksen alta. - Niin... liukastahan siitä tulee, totesin. Hän ilmoitti ilmaston muuttumisen olevan ihmisen aikaansaannosta, katsoi minuun aivan kuin olisin ollut syypää koko ihmiskunnan tekosiin. Kertoi olevansa  maalaistalon poika, joka kyllä tiesi mikä merkitys säätilojen seuraamisella syyskyntöjen ja muiden töiden kannalta on, ensin pakkanen ja sitten vasta lumi. - Ai jaa, sanoin.

Jos olin arvellut hänenkin tulleen bussia odottamaan, erehdyin. Hän repi pahvipakkauksesta oluttölkin, sihautti sen auki ja alkoi naukkailla.  Sisuni kuohahti. Teki mieli kysyä, että onko hänellä aavistustakaan, keitä varten bussipysäkkien katokset on rakennettu? Heitä ketkä odottavat bussia! Mutta olin hiljaa. Hän olisi saattanut tehdä tilaa vierelleen ja siihen en olisi mistään hinnasta mennyt, tai suuttua ja ties mitä siitä olisikaan seurannut. Ristinsieluakaan ei näkynyt missään, läheisen kaupan sulkemisaika lähestyi. Mies kertoi myöhemmin asuneensa varuskunta-alueella, olleensa armeijan palveluksessa. Just joo, upseeri ja herrasmies!  Komea upseeri hän on varmasti ollutkin. Ellei ole ollut upseerin autonkuljettaja, kengänkiillottaja tai mitä kaikkia tehtäviä  armeijasta mahtoi löytyäkään. Oli kuulemma ollut avoliitossa niihin aikoihin. Halusiko viestittää, että oli nyt vapaa? Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Siirryin vieläkin pari askelta kauemmaksi, en sanonut hänelle enää mitään. Tuuli ja räntäsade vain yltyivät,  eikä bussin valoja vieläkään näkynyt. Vaikka tavoilleni uskollisena olinkin pysäkillä liian aikaisin, kyllä sen nyt jo olisi pitänyt päätepysäkiltä tänne ehtiä. Bussien reitit ja aikataulut oli kesällä pistetty uusiksi, mutta mielestäni nämä iltavuorot olivat pysyneet ennallaan. Hytisin kylmissäni, mies huuteli jotain, mitä en yrittänytkään kuulla. Onneksi puhelin oli taskussani, ellei auto pian tulisi, menisin kaupan eteen, soittaisin sinne taksin itselleni. Vihdoin viimein linja-auton valot välkkyivät mäenrinteen talojen ikkunoihin! Auto pysähtyi katoksen eteen, luikahdin sisään ennen kuin ovi ehti kunnolla auetakaan. Katoksen alta upseeri ja herrasmies katsoi(ko?) kaihoten perääni. Ties miten houkuttelevalta minä hänen humalanhuuruisissa silmissään, kaukaisen katulampun kelmeässä valossa olin mahtanut näyttääkään!

Olin odotellut autoa kyseisellä pysäkillä ennenkin, mutta koskaan  bussikatosten kuninkaita tai kuningattaria ei ollut sattunut samaan aikaan paikalle. Kaupungissa markettien luona olevien  katosten alla heitä istuu penkin täydeltä lähes jatkuvasti eikä virkavalta pyynnöistä huolimatta voi, vai eivätkö haluakaan voida heille mitään? Bussien odottajat seisoskelevat kiltisti kauempana, perheenemännät roikottavat painavia ostoskasseja käsissään tai laskevat ne maahan, koska penkillä ei ole niille tilaa. Jos joku uskalikko tunkee itsensä tai kassinsa keskenään örveltävien kaljaveikkojen vierelle, joutuu vastailemaan heidän, useimmiten ihan hyväntahtoisiin kommentteihinsa. Harvoin bussipysäkkien kunkut nimittäin aiheuttavat matkustajille muuta harmia kuin valtaamalla heidän paikkansa, ryypiskelemällä, syljeskelemällä ja heittelemällä tupakantumppeja ympäriinsä.

Mutta jospa tämäkin ongelma poistuisi samalla kun toriparkki ja matkakeskus valmistuvat, kun Aleksista tulee, tai ei tule kävelykatu ja nyt autioina olevat keskustan liikehuoneistot täyttyvät uusista yrittäjistä. Kun koko kaupunki saa uuden ilmeen. Mutta jo nyt kaikki kaupunkibussit kiertävät, usein tyhjillään, rautatieasemalle rakenteilla olevan matkakeskuksen kautta. Niin tämäkin bussi, joka aikaisemmin ajoi Hollolankatua konserttitalon  pysäkin ja nykyisen linja-autoaseman ohi suoraan torille, ajaakin nyt ensin rautatieasemalle (kukaan ei jää siellä autosta eikä ketään tule autoon), sieltä ahtaiden katujen kautta Vesijärvenkatua alas, toriparkkityömaan ympäri Vapaudenkadulle, josta  starttaa oman asumalähiöni suuntaan. Ja kun menen täältä pohjoisen suunnalta bussilla kaupunkiin, on muistettava jäädä autosta pois jo entisen Kop:n kulmalla, muuten joutuu matkustamaan toriparkkityömaan ympäri ja bussi pysähtyy vasta  Vapaudenkadun loppupäässä, jatkaakseen Vesijärvenkatua ylös rautatieasemalle ja sieltä toiselle puolelle kaupunkia. (Lukija, pysyitkö tässä pyörityksessä mukana?) "Eikö olisi ollut järkevämpää ottaa reittiuudistus käyttöön vasta matkakeskuksen valmistumisen jälkeen?" Kysellään paikallislehden mielipideosastolla.

Se hyöty reittien uusimisesta omalla kohdallani on, että nyt pääsen kotikadun pysäkiltä samalla bussilla keskussairaalalle, päivystyspoliklinikalle asti, aikaisemmin jouduin vaihtamaan torilla bussia. Jollain toisella suunnalla asuvalle tilanne on muuttunut päinvastaiseksi. Joidenkin on varattava entistä enemmän aikaa työ- ja koulumatkoihin, joidenkin matka taittuu entistä nopeammin. Kirjaston ja teatterin luokse, joiden lähettyvillä kauppatori vielä kevääseen asti sijaitsee, ei pääse bussilla lainkaan! Vaan joulu tulee tännekin, pukki saapui viime lauantaina toriparkkityömaan  läheiselle pienelle Lanun aukiolle. Samaan paikkaan pystytettäneen myös joulukylä kojuineen, ellei sen paikkaa ole jo siirretty tilapäistorille kirjaston ja teatterin väliin. Ja luntakin lienee luvassa, monen lumettoman viikon jälkeen tänä aamuna pihanurmikon päällä näkyy ohutta valkoista härmää.

Seuraelämää

Seurusteltuani tunnista toiseen sukulaisten, ystävien, tuttujen ja  tuntemattomien kanssa katsahdan ympärilleni; mitä ihmettä, minähän olen täällä yksinäni! Olen ollut sisällä koko sateisen  päivän, en puhunut kenenkään kanssa. Silti olen aivan näännyksissä kaikesta päivän aikana tapahtuneesta mielipiteiden vaihdosta sähköpostin ja tekstarien välityksellä, surffailusta netin keskustelupalstoilla, blogeissa ja lehtien sivustoilla. Facebookissa olen pistäytynyt tämän tästä katsomassa mitä toiset touhuavat, peukuttamassa siellä täällä, se kun on niin paljon vaivattomampaa kuin kommentointi. Lauantaina, vainajien päivänä seurustelin tuntikaupalla viisitoista vuotta sitten kuolleen tätini kanssa. Olimme sopineet että hävitämme toistemme kirjeet. Hän oli noudattanut sopimustamme, koska kirjeitäni ei hänen jäämistöstään löytynyt, minä en. Osan hänen kirjeistään olin kyllä hävittänyt, osan jättänyt muistoksi menneiltä ajoilta. Päätin täyttää tätini toivomuksen ja hävittää loputkin.

Vaan kuinkas kävikään! Revittyäni muutaman päätin säilyttää ainakin hänen Rhodokselta keväällä 1979 lähettämänsä kirjeen. Jo hänen ja aviosiippansa ensimmäinen lentomatka oli niin lennokkaasti kuvattu, että ei sitä raaskinut hävittää. Majoittuminen hotelliin, riemulliset retket, ihmiset, kukkien ihanuus ja paljous, liikenteen kaaos, meri joka sekä kiehtoi että pelotti. Vanha nainen taakkoineen hontelojalkaisen aasin selässä vuoristotiellä, palavasilmäinen tarjoilijapoika, jonka tätini oli kuvitellut panevansa pulloon ja tuovansa kotiin piirongin päälle. Kun kolme vuotta myöhemmin matkustin ekakertaa Unkariin, tätini kirjoitti: "Oisit mieluummin menny Rhodokselle, siellä olis ollut paljon kauniimmat maisemat." Hän ei ollut käynyt Unkarissa, ei tiennyt että  kaunista sielläkin oli. Eikä minun ole tarvinnut matkustaa Rhodokselle vieläkään, riittää kun luen tätini sieltä lähettämän kirjeen. Jäljellä olevissa kirjeissä on niin eläviä ja herkullisia kuvauksia maalaiselämästä vuosikymmenten takaa, että enpä taida hävittää niitäkään.

On tehty heinää ja kitketty kasvimaita, poimittu marjat ja sienet, säilötty talven varalle kellariin, lehmät ovat poikineet ja siat porsineet. Talvella on kudottu raanuja, räsymattoja ja pellavapyyhkeitä, maalattu tauluja ja tehty tuohitorvia. Iltamyöhällä tätini on rustannut runoja ja kirjoittanut pakinoita vaikka käsi on kipeytynyt, hän kun arvelee pitelevänsä kynää kuin sontahankoa. Ja kaiken työn ja touhun lomassa on käyty vieraisilla ja  kestitty vieraita. Kylään on menty ja vieraita on tullut kutsuttuina ja kutsumatta. Sunnuntai-illan suussa jolloin täti on just ehtinyt ottaa kirjan käteensä ja miehensä syventyä radiota kuuntelemaan, on peltojen takaa tulla pöllähtänyt kokonainen perhekunta kylään. Tai yövieraita toiselta paikkakunnalta, kun niillä main sattuivat ajelemaan. Siinä on monesti ollut kekseliäisyys koetuksella, kun on pitänyt järjestää tarjottavaa ja esittää iloista emäntää. Seuraavana aamuna on alustettu leipä- ja pullataikina kohoamaan, "paistoo räntätty" vierasvaraksi ja viikolla järjestettävään tupa-iltaan kakkua, pipareita ja piirakoita. On viety matot ulos ja luututtu lattiat, pesty ja silitetty tuvan pöydälle juhlaliina.   

Miten paljon helpommalla hän pääsisikään tänään! Kuulumiset vaihdettaisiin, tupa-illat ja muut tapaamiset järjestettäisiin  facebookissa, netistä voisi linkittää suussa sulavien kakkujen ja piiraiden kuvia tarvitsematta pelätä herkkujen kerääntyvän painoksi vyötärölle. Voisi rupatella läheisten ja kaukaisten kanssa sähköpostitse, tekstareilla, puhua puhelimitse tai skypen kautta. Ei tarvitsisi ottaa vieraita vastaan, ei laittautua vieraskoreaksi, ei lähteä kotoa muualle kuin joskus harvoin  ruokakauppaan ja terveyskeskukseen. Terveyskeskukseen mennessäkin vain vilauttaisi kelakorttia - magneettijuova alas päin - oven ulkopuolella olevalle sulakekaapin näköiselle laitteelle, josta tipahtaisi jonotus- sekä vastaanottohuoneen numero. Sitten vain istuisi odotushuoneeseen toisten älypuhelimiaan tai tablettejaan hipelöivien seuraan siihen asti kunnes seinille ripustettuihin taulutelevision kokoisiin ruutuihin kilahtaisi omassa kuitissa olevat numerot. Ellei heti hoksaisi rientää oikeasta ovesta sisään, kukaan ei tulisi nimeltä huutelemaan, vaan posti toisi - kusti sentään vielä toistaiseksi polkee - laskun käyttämättä jätetystä vastaanottoajasta. Ja vaikka osuisi heti oikealle ovelle, voisi käydä niin, että sisällä istuva hoitohenkilö ei osaisikaan suomea, hänenkään kanssaan ei tarvitsisi puhua mitään!

Katson kansiossa jäljellä olevia kirjeitä; ei näistä lukemalla selviä. Päätän jättää loput myöhempään ajankohtaan, katsella kesävieraan kanssa telkasta tulevaa kummankin mieliohjelmaa. Hän sadan kilometrin päässä toisessa kaupungissa, minä täällä, mutta tekstarit viuhuvat sitä tiuhempaan mitä pitemmälle ohjelma etenee. Että näin helpoksi, vaivattomaksi ja  puhumattomaksi on seuraelämä mennyt! Ja miten helpoksi meneekään sen jälkeen kun jokaisen kansalaisen otsaluuhun on istutettu mikrosiru! Sunnuntaisoittonsa maanantaina soittanut  sukulaismies tiesi, että otsaan se tulee. Ei ihan silmien väliin vaan vähän ylemmäksi. Se taas että sunnuntaisoitto tuli vasta maanantaina, johtui siitä että pyhäinpäivän vuoksi lottoarvonta oli siirretty sunnuntaille. Sukulaismies ei jaksa valvoa niin myöhään, hänelle ei tule lehtiä eikä hänen sormensa taivu teksti-tv:n selailuun, joten kerron hänelle lottorivin numerot seuraavana aamuna puhelimessa.

Tänään aion taas seurustella kuolleen tätini kanssa, lukea loputkin hänen kirjeistään. Ellei sada, sauvakävelen kolmen kilometrin lenkin. Vanhan naisen elämässä vaihtelua on sekin että kiertää totutun lenkin välillä toisin päin! Jos naapuri tai vastaan tuleva tuttu aikoo puhutella, kohautan vain hartioitani, napautan sormella rannekelloani ja kiiruhdan eteen päin. Kuin kaikuna menneisyydestä olen kuulevinani erään nyt jo  edesmenneen ystäväni kateellisen äänen: "Minä olen opiskellut koko ikäni, olen väitellyt tohtoriksi, mutta en ole oppinut tuota sinun taitoasi heittäytyä juttusille tuntemattomien ihmisten kanssa." Kenestä hän mahtoikaan puhua?

Ei määrä vaan se laatu

Määritelmä sopii mitä moninaisimpiin yhteyksiin, myös  kirjastoauton palveluihin. Lähikirjaston lakkautuksen jälkeen kirjastoauto pysähtyy joka toinen perjantai puoleksi tunniksi lähikortteliin, jonne oikaisen kahden omakotitalon välistä palokujaa ja syksyn väreissä leiskuvan lehtimetsikön reunustamaa polkua pitkin. Olin kuullut kirjastoauton poikien olevan niin ystävällisiä, että he vaikka kantavat mummot ja papat autoon. Minulle jyrkkien rappujen kiipeäminen ei tuottanut vaikeuksia, mutta ilahduin kun salskean näköinen mies riensi vastaanottamaan palautuskirjoista painavaa reppuani. Hän oli kirjastoauton kuljettaja, joka  hoitaa lainattavien kirjojen luovutuksen, tarvittaessa auttaa kirjan etsinnässä ja on ilmeisesti melkoinen kirjallisuuden ystävä itsekin. Auton toisessa päässä "kirjaston täti" ottaa palautettavat kirjat vastaan. Olin ainoa asiakas kunnes pois lähtiessäni joku nainen kiiruhti autolle ja hänen jälkeensä toivottavasti moni muukin. Kirjastoautopalvelut nimittäin lakkaavat ellei asiakkaita ole riittävästi. Toisaalta neljä viisi asiakasta yhtä aikaa ahtaassa autossa on mielestäni maksimi, mutta jollain pysäkillä on kuulemma porukkaa tungokseen asti. Tämä pysäkki on päiväkodin edessä ja toisella käyntikerrallani hoitotädin kanssa tulleet pienokaiset tutkivatkin innokkaina lastenkirjoja, joita autossa on pieni mutta tasokas valikoima. Vastapäisellä seinällä on kaunokirjallisuudelle varattu eniten hyllytilaa, mutta noin metrin levyiseltä elämäkerta- ja muistelma osastoltakin löytyy kiinnostavaa luettavaa ja vielä kapeammalta uutuuksien hyllyltä muun muassa Enni Mustosen "Paimentyttö", jonka ehdin lukea sopivasti ennen kuin aiemmin varaamani jatko-osa "Lapsenpiika" oli noudettavissa.

Elämän raadollisuudella mässäilevien, kielenkäytöltään usein ala-arvoisten nykykirjojen jälkeen tuntui hyvältä lukea fiktiivisen paimentytön, Idan elämästä ensin Topeliuksen, sittemmin Aino ja Jean Sibeliuksen perheen palveluksessa. Paimentytön jälkeen   Lapsenpiika tuntui ensin yliherttaiselta lapsiperheen elämän kuvaukselta, mutta loppua kohti tarina terävöityi, oli draamaa ja kohtalon julmuutta. Ida sai kokea katkerasti päättyneen ensirakkauden. Sibeliusten avioliiton kuvaus oli toden tuntuinen, vaikka kansan suussa kiertävää kohtausta kirjassa ei ollutkaan. Sitä, jossa Aino-rouva soittaa miehelleen, kysyy, milloin tämä on aikeissa tulla "viftireissuiltaan" kotiin. "Kultaseni, olen säveltäjä, en ennustaja," oli vastaus. Kirjailijalta vaatinee rohkeutta sijoittaa tapahtumat maan kuuluihin kulttuurisukuihin, ja miten valtavasti taustatyötä teokset ovat teettäneetkään! Loppujen lopuksi olinkin vaikuttuneempi Lapsenpiiasta kuin Paimentytöstä, koin että hyvä kirja jättää muistijälkensä lukijaan, sen tapahtumat heijastuvat uniin ja  ajatuksiin. Tosin vaikea tietää, oliko kirjan heijastumaa se, että seuraavana yönä yli kymmenen vuotta sitten kuollut anoppini soitti ja kutsui kylään, kysyi, haluaisinko suolasieniä. Halusin! Aamulla herättyäni harmitti että anopin suolasienet jäivät saamatta. Kirjasarjan seuraavassa osassa Idaneiti  touhuaa Albert Edelfeltin huushollarskana.

Olin varannut myös itseltäni puuttuneen Anais Nin´in päiväkirjojen viimeisen osan, joka kertoo Ranskasta toisen maailmansodan jaloista Amerikkaan muuttaneen Anaisin elämästä vuosilta 1966-1974. Edelliset osat olin aikoinaan ahminut pariinkin kertaan, mutta yllättävää kyllä, Japanin ja  Kiinan matkakuvauksia lukuunottamatta tämä viimeinen osa jättää minut kylmäksi, vaikka se onkin "ainutlaatuinen muotokuva vuosisatamme uudesta naisesta, intohimoinen, rehellinen ja tyyliltään loistelias kuvaus ihmisestä itsensä tuntemisen tiellä." Kirjailijan taito kuvata ihmisiä, maisemia, tunnelmia, hänen kirjoittamisen kaipuunsa, pakonsa arjen todellisuudesta ovat ennallaan, vain tämä lukija on muuttunut. Ilmeisesti oma kirjoittamisen kaipuuni, haluni paeta arjen todellisuutta oli niin valtava, että minun oli tukeuduttava Anaisin päiväkirjoista löytämääni sielun kumppaniin. "Olen kuin siivekäs olento, joka pääsee liian harvoin käyttämään siipiään. Haltioitumista ei tapahdu riittävän usein."  Ja toinen sitaatti Anaisilta:  "Aina silloin tällöin minulla on tämä voimakas musiikin kaipuu, musiikin josta haluan pusertaa esiin kirjoittamisen salaisuuden." Minullakin! Mutta samalla kun itse olen tyyntynyt, rauhoittunut, on kirjoittamisen  kaipuunikin realisoitunut eikä minulla enää ole entisen kaltaista tarvetta paeta arjen todellisuutta. Niinpä Anaisin päiväkirjojen nainen tuntuukin nyt etäiseltä, hänen edustamansa elämänpiiri vieraalta. Haltioitumiseen riittää hetket rakkaitteni kanssa, sähköpostiviesti samanhenkiseltä, parhaassa luomisvireessään olevalta ystävältä, tai iltapäivän kahvihetki parin ystävän seurassa kuulumisia päivittäen, niitä näitä rupatellen. Ja niin kai sen tulee ollakin. Olisi ikävää, jos kaikki pysyisi ennallaan, jumittuisi paikalleen, jos mikään ei virtaisi...

Päiväkirja tarjosi toisenkin yllätyksen. Sen välistä löytyi edellisen  lainaajan kuitti kahden vuoden takaa! Uteliaisuuteni heräsi; millainen on mies joka lukee Anais Nin´in päiväkirjoja? En kuitenkaan alkanut jäljittää häntä, vaan annoin tehtävän työn alla olleen viihdenovellini päähenkilölle ja siitähän seurasikin vaikka mitä! Toki mies on voinut lainata kirjan vaikka äidilleen tai tyttöystävälleen.

- Missäs dekkarit on? Ihmettelen kirjastoautossa. - Täällä, autonkuljettaja rientää näyttämään kaunokirjallisuuden alla olevaa hyllyä. Hyllyjen reunassa niiden sisältö kyllä kerrotaan suurin selkein kirjaimin, mutta isojen kirjastosalien jälkeen kaikkeen totutteleminen näämmä ottaa minulta aikansa.  Otin J.K.Johanssonin vuosi sitten ilmestyneen "Lauran." J.K.Johansson on nimimerkki, jonka takana työskentelee ryhmä tarinankerronnan ammattilaisia. Keitä mahtanevat olla? Olen vasta aloittanut lukea sitä, joten sisällöstä en vielä osaa sanoa mitään. Pari päivää sitten kännykkääni kilahti tekstiviesti; varaamani Minna Lindgrenin "Ehtoolehdon pakolaiset" on noudettavissa kirjastoautolta. Samalla kun menen hakemaan sitä, palautan sekä Lapsenpiian että Anais Nin´in päiväkirjan, mutta kirjan välistä löytyneen edellisen lainaajan kuitin pidän itselläni. Kuka tietää millainen kumppanin kaipuu omassa ehtoolehdossani joskus iskee! Silloin kaikki keinot olkoot sallittuja.

Haasteellista

Uudet silmälasit. Isot kuin terassin ikkunat. Kehyksiä valitessa on vaikea hahmottaa, miltä ne lasitettuina näyttävät, mutta näillä mennään. Tosin tänä päivänä mikään ei ole vaikeaa, ongelmallista tai hankalaa, vaan haasteellista tai haastavaa. Kuten tämä blogiin kirjoittaminenkin. Googlettaessani kuvia kaihileikkauksesta huomasin siellä leikkausoperaation eri vaiheita, leikkaussaleja, välineitä ja lääkäreitä esittelevien kuvien joukossa piirtämäni punaisen ruusun! Sitä klikkaamalla aukesi blogijuttuni, jossa olin kertonut kokemuksia kaihileikkauksesta, liittänyt tekstin loppuun ruusun kuvan. Kuvittelin että poistamalla kuvan linkkikin poistuisi, mutta mitä vielä. Sen tilalle oli tupsahtanut toinen, blogijuttuni yläreunassa ollut tunnuskuva, kukka tai maisema, en muista. Koska en todellakaan ollut tarkoittanut tarinaani millekään lääketieteelliselle sivustolle, poistin koko jutun ja samalla kaihileikkauskuvastosta poistui myös linkkiyhteys blogiini. (Ellei ole ilmestynyt sinne uudestaan!)

Kun facebookissa kommentoit vaikkapa kaverisi linkittämää kansainvälistä  laulukilpailua, tarkempia tietoja ko. kilpailusta googlettamalla saatat löytää sieltä oman nimesi! Tai mainitset blogijutussasi vaikka jonkun saarnamiehen nimen, kas vaan, kyseisen henkilön googlesivustoilla on linkkiyhteys blogiisi, vaikket olisi kertonut siinä hänestä nimeä enempää. Kun taas jokin toinen nimi ei linkitä blogiyhteyttäsi asianomaisen henkilön tietoihin vaikka olisit kirjoittanut hänestä mitä. Moni kertookin blogissaan tarinoita ainoastaan kuvien, musiikin, videoiden välityksellä. Itse riennän lukemaan jokaisen blogilistalle ilmestyneen kirjoitetun tarinan, harmi vain että niitä ilmestyy yhä harvemmin, jotkut ovat lopettaneet bloggaamisen kokonaan tai toivottavasti ovat vain tauolla.

Ei enempää tällä kertaa, vaikka haasteellisia asioita tapahtuu  päivittäin, ehkä ei kuitenkaan mitään niin haastavaa, että siitä  juuri nyt olisi jutun aiheeksi. Sää on muuttunut haasteellisen syksyiseksi, nautitaan siitä!

Mennään bussilla

- Mennäänkö yläkertaan? - Mennään vaan, sieltä on hienommat  näköalat, sanon ystävälle, jonka kanssa ihailemme Turun Caribia- hotellin linja-autoparkkiin vyörynyttä, mainoskuvista tuttua    uutuuden kiiltävää punaista Onni-bussia. - Vai jäisimmekö sittenkin alas? Olisi helpompi poistua ennen päätepysäkkiä.    -Jäädään! Suunnittelemme menevämme auton takaosaan, siellä voisi vaikka torkahtaa, ja minä joka matkustaisin päätepysäkille asti, istuisin ikkunan puolelle.  

Mutta haaveet ovat  haaveita. Ilmenee että kyseinen loistobussi lähtisikin myöhemmin illalla Tampereen suuntaan ja meidän on matkustettava samalla vanhahkolla onnikalla kuin tulomatkallakin. Lauantaiaamuna siinä oli ollut ruhtinaallisesti tilaa, mutta nyt, sunnuntai-iltana se on täpötäysi jo Caribian pysäkille saapuessaan. Olivatko kaikki matkustajat nousseet siihen Turun linja- autoasemalta vai oliko bussi tullut ehkä jostain kauempaa, emme kysyneet. Meille sekä parille kolmelle muulle samalta pysäkiltä tulleelle matkustajalle löytyy sentään käytävänpuoleiset istumapaikat. Turussa on ollut aurinkoinen, kesäisen lämmin sää,  bussissa kuuma, ilmastointilaitteet eivät toimi. Olen riisunut takin jo autoon astuessani, sen alla olevan jakun riisuminen ei ehkä ahtaassa tilassa onnistuisi, huivin saan sentään vedettyä kaulasta, kaivettua laukusta pillimehun, joka on pakko siemaista heti alkumatkasta. Onneksi eräs aktiivinen matkustaja lähtee selvittämään ilmanvaihtojärjestelmää ja pian tuolin yläpuolella olevasta  pylpyrästä käy ohut ilmavirta edellyttäen että osaa kääntää sen  oikeaan asentoon. Sitä kurkottaessani saan  asentohuimauskohtauksen, joista olin jo luullut päässeeni eroon.     

Yksiovisessa bussissa on roosanväriset ikkunaverhot, värisävy toistuu istuinten pehmusteissa ja katon boordissa. Turvavöitä ei ole. Auto on muuten siisti, mutta vessa alkeellinen ja siivottomassa kunnossa. Tyhjennys- ja tankkaustaukoja ei ole, matkan varrella  pysähdytään vain pari kertaa ja jatketaan saman tien eteen päin.  Mutta matka kotikaupungistani Turkuun (263 km) maksaa ainoastaan 5 euroa, paluumatka 7, niinpä täydellistä palvelua ei voine vaatiakaan.  Forssasta tulee muutama matkustaja lisää, joten hekin jotka ovat vallanneet kaksi istuinta itselleen, joutuvat tekemään tulokkaille tilaa. Yhtään vapaata istumapaikkaa ei tämän jälkeen autossa ole. Matka jatkuu. Kuskille plussapisteet siitä, ettei hän - etupeilikuvasta päätellen - koko  aikana ole puhunut kännykkään, miinusta siitä, että on ollut kääntyneenä keskustelemaan edessä alhaalla istuvan matkustajan kanssa niin että hädin tuskin on malttanut vilkaista edessä olevaa tietä. Muistan lapsuuteni linja-autoissa olleen kyltin: "Keskustelu kuljettajan kanssa kielletty."  Hämeenlinnassa väki vähenee. On heti helpompi hengittää, pääsemme ystävän kanssa vierekkäisille paikoille ja pälätämme iloisesti loppumatkan. Aikataulussa matkan kesto on tasan 3 tuntia, olemme perillä viisi minuuttia aikaisemmin. 

Nukuttuani kellon ympäri, kaadettuani kannullisen kahvia kitusiin, muistelen lämmöllä ihanien turkulaisten ystävien ja sukulaisten  järjestämää mukavaa ja monipuolista viikonlopun ohjelmaa. Toivon joskus pääseväni matkustamaan myös mainoskuvien komealla kaksikerroksisella Onnibussilla, vaikkapa synnyinkaupunkiini Savonlinnaan. Mutta "onnibussilla on onnibussin reitit", kuten heidän facebooksivuillaan sanotaan, eikä millään reitillä ajeta oopperakaupunkiin - vielä. Kuopioon kylläkin.

Hetkien merkityksestä

Pihakiven edessä honteloiksi kasvaneet punertavat ja valkoiset  petuniat huojahtelevat kesätuulessa. Kiven vieressä matala nuori koivu, jonka lehdillä auringonsäteet kisailevat, tuulenvire heiluttelee oksistoa. Taaempana korkeaa, hiukan kulottunutta kesäheinää. Ison puun alla penkki, tällä hetkellä tyhjä. Istut pihapöydän ääressä, katsot karun kaunista näkymää, nautit siitä joka solullasi. Ylipitkiksi kasvaneet petuniat tuovat kaukaisen muiston lapsuuden kesäpäivästä; korkeat vaaleanpunaiset kukat kotimökin ikkunan alla. Kuten silloin, koet nytkin itsesi osaksi luontoa, olet tässä hetkessä kokonaisvaltaisesti läsnä. Päätät tehdä hetkestä ikuisuutta, lähdet hakemaan kameraa.

Luulet voivasi palata samaan tunnelmaan takaisin, mutta et tavoita sitä enää. Valon suunta on vaihtunut, aurinko on puoliksi pilvenhattaran takana, sen säteet eivät enää kimaltele koivun lehdillä, ilma tuntuu hiukan viilenneen. Hetki on ohitse. Kannattiko lähteä hakemaan kameraa? Eikö olisi ollut parempi pysyä paikallaan, nähdä varjojen alakuloinen liikehdintä auringon piiloutuessa pilveen, tuntea iholla ilman viileneminen. Muistat ihmeellisen leppeän lämmön, joka tuntuu joitakin hetkiä ennen kuin helteinen ilma alkaa vaihtua viileäksi sadesääksi. Naapurirapun rouva näkyy tulevan petunioita kastelemaan.  Näppäät nopeasti pari vaisua kuvaa muistoksi hetkestä, jonka kadotit. Mietit, olivatko ihmiset kokonaisvaltaisemmin läsnä elämässään silloin kun ei ollut kiire eikä mahdollisuuttakaan kuvata jokaista elämyksellistä hetkeä tietokoneelle siirrettäväksi, kavereille jaettavaksi.

Taiteilija tallentaa katoavan hetken tunnelman väreillä. Katsoja tulkitsee sen oman kokemusmaailmansa kautta. Haluaisit itsekin  maalata, mutta kärsivällisyytesi ei ole riittänyt tekniikoiden  opiskeluun. Ottamasi valokuvat ovat enemmän tai vähemmän  vahingonlaukauksia, joukossa joku hyväkin. Selaat postin tuomaa naistenlehteä. Erään artikkelin yhteydessä on kuva, jossa bikiniasuinen nuori nainen istuu meren rannalla ohuen  rantatyynyn päällä. Hän on puoliksi selin kameraan, katse jonnekin kuvan  ulkopuolelle suunnattuna. Vierellä hietikolla kassi, jossa ehkä eväät, lukemista. Suojaisa poukama, tyhjän hiekkarannan vasemmalla laidalla matalaa vihreää kaislaa, edessä kimaltelee meri! Pientä aallokkoa, veden värit! Hienosti toisiinsa sulautuvat sinisen eri sävyt. Kaukaisuudessa häämöttää ohutta tummaa maarajaa, olisiko saari tai kallion kylki. Taivaan sinellä oma utuinen sävynsä. Muistelet merenrantoja joilla olet ollut, niitä on paljon, mutta onko yhtään juuri tuon kaltaista rauhaisaa poukamaa, katseilta piilossa? Kuvasta välittyvä vapaudentunne lumoaa, rannalla istuvan maailma on mahdollisuuksia täynnä! Tuollaiseen paikkaan sinäkin tahtoisit mennä  kesäpäivää viettämään.

Mutta  jaksaisitko istua siellä auringon paahteessa? Ainakin sinulla pitäisi olla tuoli ja lähellä varjoisa puu. Mietit, missä olisi lähin paikka, jossa voisit nähdä meren. Helpommalla pääset kun leikkaat kuvan lehdestä ja teippaat keittiön seinälle! Aina kun katsot kuvaa, tunnet veden, hiekan ja auringon tuoksun. Muistat rannalla vietetyn kesäpäivän jälkeisen suloisen raukeuden. Eletyt hetket jättävät meihin jälkensä, pysyvät meissä, vaikka unohtuisivatkin. 

Kelloköynnöksen kukat, ovatko tuona lyhyenä hetkenä, vaaleanvihreinä, juuri aukeamaisillaan olevina nuppuina kaikkein kauneimmillaan?

Unkari mielessäin...





Kalocsan posliinia
 

Sateisen päivän piristykseksi päätin tehdä kuvakertomuksen Unkarin muistoistani. Valitettavasti en ole hyvä valokuvaaja, mutta jokaiseen kuvaamaani esineeseen, kirjaan liittyy oma tarinansa. Ensimmäiseksi kuvasin Kalocsan posliinia, sitten edesmenneen ystäväni Nellin (oikealta nimeltään Petronella) maalaaman taulun ja kaksi emalityötä. Hän oli kuvaamataidon ja maantiedon opettaja, joka vielä eläkkeelle jäätyäänkin kävi muutaman tunnin viikossa töissä, antoi saksan ja ranskan tunteja. Hänen taulujaan oli monissa eri puolilla Unkaria järjestetyissä näyttelyissä.





Nellin töitä Piroskan  ihailtavina
 

Kuvien maljakoista osa on häneltä, osa muilta ystäviltäni. Kuvissa on vain otos vuosien aikana saamistani lahjoista. Tapanahan oli että lahjoja vietiin ja lahjoja saatiin, sama tapa lienee edelleen, toivottavasti pienimuotoisempana kuin 1980-90 luvuilla. Muuan suomalaisrouva posmottikin, että mitä ihmeen järkeä on lentää Suomen ja Unkarin väliä keramiikkapystyt kainalossa!


Itse järkytyin kun Nelli, joka eräänä kauniina kesäpäivänä tuli Pécsistä Budapestiin minua tapaamaan, toi alempana kuvassa olevan ison ruskeasävyisen keramiikkakannun sekä lisäksi erinäisiä isoja ja pieniä kippoja, kuppeja, kolbaasia, salamia ja kotitekoista viiniä ei ainoastaan minulle, vaan myös muille suomalaisystävilleen toimitettaviksi. Onpa hyvä että matkustan bussilla kotiin, näitä varten tarvitsisin yksityiskoneen, kauhistelin. Mutta Nelli vain nauroi remakasti, halasi ja suuteli minua


kummallekin poskelle. Ehkä myöhemmin kerron hänestä lisää. Nyt yritän siirtää ottamani kuvat blogiini.








Vasemmalla monien suomalaisten tunteman "Laci-bátsin" kirjoittaman muistelmateoksen 3 osa.   

Nellin tuoma "pieni lahja".
 

Kynttilätuikku

 

 



Kauniisti paketoitu äänilevy oli unkarilaisten suosima tuliaislahja
 



"Naisten saari"

Nämä maustepurkit ostin Budapestin lentoasemalta kotiin lähtiessä kun halusin tuhlata viimeiset forinttini.

 

Tämän tuhkakupin "treijasin" itse erään keramiikkataiteilijan luona, hän poltti sen ja toi minulle läksiäisiltanamme.
  

Valitettavasti lautasen rei´itys ei näy vaikka kuvasin ikkunaa vasten
 

Munien maalaamisen opiskeluun eivät taitoni ja kärsivällisyyteni olisi riittäneet
 

 

Kannuun oli tarkoitus poimia luonnonkukkia vaan kun aina sataa!



 





Umpirakastunut

Iltapäivälehdessä kerrottiin erään julkkispariskunnan näyttävän umpirakastuneilta vielä seitsemän avioliittovuoden jälkeenkin. Senioreille suunnatun lehden kuvatekstissä "umpirakastuneet Gardajärvellä" silloin ja silloin. No sehän on ainoastaan hyvä ja iloinen asia, että rakkaus kukoistaa vielä seitsemän yhteisen vuoden jälkeenkin ja että ikäihmiset ovat löytäneet toisensa ja rakastuneet, mutta mistä näitä sanahirviöitä oikein sikiää? Eikö "näyttävät vieläkin rakastuneilta" olisi kauniimpi ilmaisu? Ja mikä on umpirakastuneen vastakohta? Onko se aukikyllästynyt vai läpeensä työlästynyt vai mikä? Eikö umpikyllästynyt olisi kuvaavampi ilmaisu kuin umpirakastunut? Entä "korviaan myöten rakastunut?" Onko se umpirakastuneen esiaste?

Omista rakastumisistani tai rakastumisen kuvitelmistani ei nyt enempää kuin se että läheisteni ja eräiden minulle tärkeiden asioiden ohella olen rakastunut krassinkukkasiin. Harmi vain että kirvatkin rakastavat niitä, joten tänä kesänä krassit kukkivat ainoastaan tietokoneeni ruudulla. Parvekkeelle olen istuttanut kelloköynnöstä, johon loppukesällä pitäisi aueta hennon lilanväriset kukat sekä petunioita ja lobelioita. Amppelissa kukoistavat vielä kevään ensiorvokit, ruukussa äitienpäiväruusu availee uusia nuppujaan. Takapihan metsikössä tuoksuvat kielot, hiekkateiden varsilla hempeiden luonnonkukkien kirjo! Linnut sirkuttavat tekstiviestejä toisilleen.

Yöpöydällä olevaan kännykkääni kilahtaa tekstari keskellä yötä!

Mutta kun kurkotan katsomaan, näyttöruutu on tyhjä. Mielleyhtymäkö ajoilta, jolloin viestin sisältö ei ehkä olisi päivänvaloa kestänytkään? Joskus herään siihen että lankapuhelin soi, mutta vain yhden kerran, mistä tiedän kyseessä olleen oman pääni sisäinen ääni. Mutta kuka kilauttaa ovikelloani joskus aamuyöllä? Niin hiljaa ja pehmeästi että sen juuri ja juuri kuulee.  (Haa, mummu taitaa olla sekoamassa!) En ole viitsinyt  nousta ovisilmästä katsomaan, millainen soittaja siellä mahdollisesti seisoskelee. Askeleita en ole kuullut, en myöskään naapuriovien rapsahdusta, joten mitä todennäköisemmin pääni sisäisiä ääniä sekin. Samassa rapussa asuu pari kolme sinkkumiestä, mutta niin fiksun oloisia kaikki, että tuskinpa heistä kukaan edes pienessä hiprakassa naapurin mummun ovikelloa yöllä soittelisi.  Eräs tosin yritti kerran tulla saunaan  samalla vuorolla, mutta se oli pelkkä erehdys ja minulla ovi  säpissä. Ehkä kuitenkin seuraavalla kerralla kilahduksen kuullessani hiivin ovisilmästä katsomaan...

Ihanaa kesää kaikille, joko umpirakastuneina tai oman pään sisäisiä ääniä kuunnellen! 

Kuka vanhoja muistaa...

- Nyt äkkiä vaatteet päältä pois ja suihkuun! Kotiavustaja huutaa perjantaiaamuna ovesta tullessaan lähes yhdeksänkymppiselle yksin asuvalle rouvalle. Vanharouva ehtii riisua itsensä melkein "kelteisilleen" kun avustaja lukee viestivihkosta, että hänethän  onkin suihkutettu edellisenä maanantaina, joten seuraava suihkupäivä olisi vasta seuraava maanantai! Avustajalla kiire toisen hoidokin luokse, vanharouva jää pukemaan vaatteita päälleen, toivoo että joku omaisista ehtisi tulla auttamaan ettei hänen tarvitsisi olla hikisenä ja likaisena viikonlopun yli.

Jonakin toisena päivänä toinen kotiavustaja oli imuroinut hänen lattiaansa. Vanharouva oli pyytänyt että imuroisi samalla sohvankin. Ei onnistu, kotiavustajilla on lupa imuroida  ainoastaan lattia ja lattiamatot. Kolmantena päivänä kolmas avustaja tekee hänelle ruokaa, riisiä ja broilerikastiketta, sekoittaa salaatinkin, ehtii jopa hetken aikaa haastelemaankin, mutta ulkoiluttamaan hänkään ei vanhaa rouvaa ehdi. Vanha rouva arvelee, että "joka vanhoja (ihmisiä) muistaa, sitä tikulla silmään!"

Olen käymässä maaseutukirkonkylässä yksin asuvan tätini luona kun hänen ovikellonsa soi ja samalla joku tulee sisään omilla avaimillaan, syöksyy keittiöön ja sujahtaa saman tien ovesta ulos kuin ampiaisen ajamana. - Mikä se oli? Ihmettelin. - Ateriapalvelu, tätini toteaa, raottaa pöydälle jätetyn  valkoisen tyrox-rasian kantta. Rasiassa lötköttää kaksi isoa keitettyä perunaa, ympärillä pari lusikallista vetisen näköistä harmahtavaa  kastiketta, pari lihapalaa, ehkä veltto porkkanansuikale ja jokunen keitetty herne. Pienessä kannellisessa muovikupissa on  jälkiruoaksi marjakiisseliä. - Ota sie puolet, miulle tässä on liikaa, tätini sanoo. Sääli kouraisee sydäntäni. Ehdotan että laitetaan loppu jääkaappiin myöhemmin lämmitettäväksi. Kertomistani tapauksista on aikaa yli kymmenen vuotta ja kotipalvelun kriteerit (vai onko sen nimistä palvelua enää olemassakaan?) voivat olla muuttuneet, mutta tuskin ainakaan parempaan suuntaan.

Toimittaja Minna Lindgrenin kirjassa  "Kuolema Ehtoolehdossa" kuvataan yli 90-vuotiaiden asukkaiden elämää yksityisen hoivapalvelufirman ylläpitämässä palvelutalossa. Vaikka, tai ehkä juuri siksi että kirja on osittain  fiktiota, se on hyvin todentuntuinen, sekä riemukas että traaginen kuvaus tämän päivän vanhustenhuollosta. Samalla kun Minna Lindgren on aihevalinnallaan osunut oivaan markkinarakoon, on hän avannut uusia näkökulmia vanhustenhuoltoon liittyvään keskusteluun. Sellainenkin tuli mieleeni, että olisiko kirjoittaja tarkoituksella valinnut päähenkilöiksi 90-94 vuotiaita, että seitsemänkymppinen lukijakin voisi tuntea itsensä vielä nuoreksi ja hyväkuntoiseksi. Päähenkilöt ajelevat raitsikoilla kaupungin vanhoja ja uusia asuinalueita katselemassa, käyvät kirjastossa, kaupoissa ja kahviloissa. Yksi heistä on entinen konekirjoittajatar, toinen äidinkielenopettaja jonka korvia särkee toisten huolimaton kielenkäyttö. Yksi miesasukkaista on entinen suurlähettiläs, toinen alapäävitseihin mieltynyt, puoliksi dementoitunut herra, jota hänen vaimonsa työntelee pyörätuolissa. Yksi asukkaista lääkitään dementiapuolen hoidokiksi, mutta onneksi vain tilapäisesti. Toinen on ovelampi ja piilottaa pöydälleen  ilmestyneen lääkedosetin sisällön kirjahyllyyn. Hänen raha-asioitaan hoitava pojantyttärentyttären poikaystävä tms. ihmettelee tililtä veloitettuja, vierasperäisen firman laskuttamia perättömiä toimeksiantoja. Kyseinen nainen päättääkin 95-vuotispäivänsä kunniaksi mennä kursseille ja hankkia itselleen tietokoneen ja nettipankkiyhteyden. Toinen huomauttaa, että niitä ei enää kutsuta tietokoneiksi, vaan tableteiksi.

Kirjaa lukiessani tuli välillä samankaltainen, hiukka ahdistava olo  kuin senioreillle suunnattuja lehtiä lukiessa. Mutta kokonaisuutena "Kuolema Ehtoolehdossa" oli hyvä ja mielenkiintoinen lukukokemus ja odotan lähiaikoina saavani jatko-osan, "Ehtoolehdon pakolaiset", jossa asukkaat joutuvat palvelutalon remontin ajaksi evakkoon.

Moni, joka vielä pystyy hoitamaan kotinsa ja asiansa itse, ajattelee kauhulla aikaa, jolloin ehkä on turvauduttava toisten apuun. Sioille kuten monille muillekin eläimille on kyllä määrätty, minkä verran niitä on päivittäin ulkoilutettava jne., ihmisille ei! Miten monella on varaa maksaa ulkoiluttamisesta montakymmentä euroa tunnilta? Vessassa käyttämisen maksu määräytyisi sen mukaan, onko kyseessä iso vai pieni hätä. Housujen alas laskeminen ja ylös nosto olisi hinnoiteltu erikseen. Ja miltä tuntuisi istua pyörätuolissa lounaalla toisten seurassa vaippa täynnä tavaraa, koska seuraava vaipanvaihtoaika olisi vasta tunnin kulutta jolloin lounasaika olisi jo ohi? Televisiossa joku hyvinvoivan oloinen herra ehdotti, että sellaiset vanhukset, joilla on oma asunto, myisivät sen ja käyttäisivät rahat palveluasumiseen. Just joo.

Suru pysyy sydämessä

Suru on paljon varmempi tunne kuin ilo ja onni, jotka yksi ainoa sana tai katse voi pyyhkäistä pois. Surussa tulet sinuiksi itsesi kanssa. Surun muurin läpi mikään ei pääse sinua satuttamaan.

Olen kirjoittanut vuosikymmeniä sitten tilanteessa, jolloin omat henkilökohtaiset murheeni olivat vielä edessä päin. Kuten  tämänkin:  Suru pysyy sydämessä, mutta ilon kanssa onkin olemista! Se kuplii, pomppii ja jyskyttää. Voi aiheuttaa vaikka rytmihäiriön. Nyt luettuina määritelmät tuntuvat hiukan kliseisiltä,  ulkopuolisilta. Tosin oli surun musta siipi jo hipaissut minunkin mieltäni, mummoni ja ukkini olivat kuolleet, mutta heidän iässään se tuntui luonnolliselta. Sen sijaan nuoren urheilijapojan poismeno ei. Olimme tapailleet muutaman kerran ja meidän piti mennä maanantai-iltana elokuviin kun sunnuntain lehdestä luin hänen menehtyneen autokolarissa. Vaikka nimeä ei mainittukaan, tiesin heti että se oli hän.

Kerroin tapahtuneesta töissä, itkeskelin. Toinen vanhemmista työtovereistani toi kukkia, toinen ihmetteli, että miksi minä nyt niin kovasti suren poikaa, jota en ollut edes kunnolla tuntenut. Hänen asenteensa tuntui kylmältä, loukkaavalta. Ehkä ennen kaikkea olinkin järkyttynyt siitä, miten käsittämätöntä, julmaa ja kohtuutonta on, että elämää täynnä oleva nuori ihminen voi yht äkkiä olla lopullisesti poissa! Lakata olemasta. Että hänen hymynsä ja silmiensä loiste on ikuisiksi ajoiksi sammunut, että mitä merkitystä on elämällä kun se voidaan noin ennalta arvaamatta temmata   pois? Menin ystäväni kanssa hänen hautajaisiinsa. Muistan vieläkin kenkieni kopinan kappelin käytävällä kun kaikkein viimeisenä menin viemään kukkani, olisiko minulla ollut vain yksi ruusu, hänen arkulleen. En tuntenut ketään eikä kukaan tuntenut minua. Myöhemmin sain hänen äidiltään viestin, että menisin tapaamaan häntä, mutta en mennyt. Arastelin, en halunnut profiloitua hänen  miniäkokelaakseen, mitä en missään tapauksessa ollut. 

Nyt kun olen haudannut omat vanhempani, minulle läheisen tätini, lasteni isän, kun moni nuoruudenystävistäni, työtovereistani on poissa, kun murheen musta lintu on niin monta kertaa istahtanut olkapäälleni, ymmärrän, että kyllä minun olisi pitänyt mennä tapaamaan pojan äitiä, joka hänkin nyt lienee jo poissa. Ymmärrän myös työtoveriani, joka ihmetteli suruani. Itse hän oli joutunut kaksi kertaa lähtemään evakkoon, hänen miehensä oli kuollut sodassa, lapsia ei ollut, kaikki omaiset olivat kuolleet. Elämä oli kovettanut hänet. Kuten myöhemmin minutkin.

- Sinä et enää naura kuten ennen, putkiremontin aikainen vuokraemäntäni, kutsun häntä tässä Pirreksi, totesi kun istuimme  hänen olohuoneessaan, siemailimme punaviiniä. Muistelimme, miten olimme nauraa hurskuttaneet Kööpenhaminan lentoasemalla. Kahden naisen delegaatiomme oli ollut matkalla  Unkariin, mutta koska emme olleet ajoissa varanneet lippuja  Budapestin lennolle, olimme joutuneet matkustamaan Kööpenhaminan kautta. Alkumatkasta olin moitiskellut Pirreä huolimattomuudesta, siitä miten hänellä on tapana unohdella asioita, jättää kaikki vielä viime hetkeäkin myöhemmäksi.  Lentoasemalla iäkäs pariskunta oli lähestynyt meitä juuri kun olimme menossa Budapestin koneen lähtöportille. Mies oli ojentanut minulle jotain paperia ja vaistomaisesti olin kavahtanut kauemmaksi ennen kuin olin hoksannut, että sehän on minun lentolippuni! Pariskunta oli huomannut kun olkalaukkua penkoessani lippu oli lennähtänyt lattialle. Lienen kertonut tapauksesta jossain aikaisemmassa blogissanikin, kuten siitäkin miten Pirre oli ollut kuolla nauruunsa. Minun vuoroni oli ollut nauraa myöhemmin kun Pirre oli unohtanut käsilaukkunsa Matyas-kirkkoon, jossa olimme olleet konsertissa. Yhtä naurua (välillä riitelyä)  ja kohellusta koko matka! Asiallisiakin olimme toki olleet, mutta jälkeen päin muistimme vain naurun. Ja minä muistin vielä senkin, miten Malevin koneen peräpäässä paluumatkalla istunut Pirre oli rääkäissyt: "Savua!" Ei onneksi sen pahempaa kuin että hänen edessään istunut herra oli sytyttänyt tupakan. Ja taas naurettiin.

- Sen jälkeen on tapahtunut niin paljon surullisia, jos toisaalta iloisiakin asioita, ei naurata enää yhtä herkästi kuten ennen,  selitin Pirrelle. Vaikka tällä hetkellä ei mitään suurta surua olekaan ja Luoja varjelkoon, ettei sellaista olisi tulossakaan, sydämen sopukoissa ne ovat tallella kaikki, menneet surut ja murheet. Niin kuin ilon ja onnen hetketkin. Kerroksittain kuten sipulin sisus, osa kivettyneinä, osa - toivon mukaan -  jalostuneina. Pääoma, joka meille kullekin iän myötä karttuu.

Mekään emme enää naura kuten ennen, totesin eilen minua seitsemän vuotta nuoremmalle sisarelleni. Mikä ihme noita naisia noin kovasti naurattaa, hämäläissyntyiset miehemme olivat ihmetelleet kun me kaksi savolaistyttöä olimme kikattaneet  vedet silmissä tilanteille ja asioille, joille tänä päivänä ehkä vain hienoisesti hymyilisimme, jos sitäkään. Sisareni kanssa meillä  kummallakin on paljon iloa lapsistamme, lastenlapsistamme. Myhäilemme kuin hyvin ruokitut kanaemot, syömisestä olemme kehittäneet viihteen itsellemme, kotkotamme ja motkotamme, naurahtelemme mutta... - Pitää oikein miettiä, että mitä se oli mille viimeksi nauroin, sisareni pohdiskeli.

"Elämä opettaa, ellei muuta niin hiljaa kävelemään," sanotaan. Niin totta. Oppii myös huomaamaan pienten hohdokkaiden hetkien merkityksen, joihinkin tilanteisiin liittyvän hiljaisen huumorin.  Bussipysäkillä siskoa saattaessani koin kevään hurman, sateisen  harmaassa säässä hohtavien lehtipuiden vaaleanvihreän valon! Kotititalon päädyssä seinän vierustan kivimurskan seasta kurkotti pieni sininen metsäorvokki ja hentoa valkoista kukkaa, jonka nimeä en tiennyt. Oli jotenkin  onnellinen olo, vaikkei naurattanutkaan. Ei ilta ole aamua valoisampi eikä vanhan naisen nauru yhtä heleä kuin tytön. Ilta on ikävän aika. Sanoo muuan nainen alussa mainitsemassani, vuosikymmeniä sitten kirjoittamassani näytelmäversiossa. 

Halataanko?

Meneillään on kansallinen vaiko peräti kansainvälinen rakkausviikko. Televiossa näytettiin, miten Helsingin kaduilla jotkut  uskalikot kantoivat kylttejä: "Halia!" Eli kaikilla on lupa, kaikkien toivotaan halaavan toisiaan. Jotkut halasivatkin malliksi muille, mutta epäilenpä että samalla kun kamerat sammuivat, halailutkin loppuivat. Kuka sitä nyt tuntemattomia halailemaan kun tuttujen kanssa kaulailukin on meidän toppatakki-kulttuurissamme vierasta ja vaivalloista.

Lapsuudenkodissani ei halailtu. Tyttökavereiden kanssa saatettiin kulkea kadulla käsikynkkää eikä kenenkään mieleen varmaankaan  juolahtanut ajatella, että olemmekohan me muutenkin pari. Lapsiani halailin tiettyyn ikään asti ja vieläkin tavatessa taputtelemme toisiamme ja poika pois lähtiessään kaappaa  minut kainaloonsa kun sen sijaan isomman lapsenlapsen kanssa halataan aina kunnolla mennen tullen, pienempi välillä väistelee.

Unkarilaisten ystävien ja tuttavien kanssa halailu kuuluu asiaan, mutta kun aioin kotikaupungin kadulla halata vastaan tullutta tuttua suomalaisrouvaa, hän kavahti kauemmaksi, selitti että ei halua että häntä halaillaan. Sen sijaan eräs lasteni isän tuttava, vilkas ja eläväinen herrahenkilö oli tunnettu siitä että hän halasi kaikki kadulla vastaan tulleet tutut  ja puolitut naiset. Ei se pahalta tuntunut, vaikka keskellä Aleksia joskus ehkä hiukka kiusalliselta. Hänen tervehdyksensä olivat muutenkin niin ylitsepursuavan  ystävällisiä, että niiden kohteeksi joutunut saattoi helposti kuvitella olevansa juuri se henkilö, jonka kyseinen herra oli toivonutkin tapaavansa. 

Siltä varalta, että rakkausviikon teema olisi levinnyt kehäkolmosen tällekin puolelle ja joku tuttu tai tuntematon tulisi halaamaan,  laittauduin kaupungille lähtiessäni huolellisesti. Ajatus siitä että itse tekisin aloitteen, tuntui mahdottomalta.  Siinähän voi tulla vaikka turpiin jos menee jotain tuntematonta  halailemaan, rakkausviikosta höpisemään.

-------------------------------------------------------------------------------------

Tämä huhtikuisella rakkausviikolla aloittamani juttu jäi silloin kesken. Erinäisten remonttien rumentamilla keskikaupungin kaduilla oli vain vähän väkeä liikkeellä. En nähnyt kenenkään halaavan toisiaan, saati kulkevan ruusujen kera, vaikka kirjan ja ruusun päivää vietettiinkin. Kirjakaupassa sain kaupan päälle Anna-Leena Härkösen "Takana puhumisen taito", jonka oletin tarkoittavan tilannetta, jossa puhumiset on puhuttu ja taitokin on takana päin! Mutta sillä mitä ilmeisemmin tarkoitettiinkin selän takana puhumista eli juoruilun jaloa taitoa. Näppäriä pieniä pakinoita, ehkä kiireellä kirjoitettuja, kuten eräs kriitikko arveli. Suorasukaisia, osuvia oivalluksia. Jonakin keväänä kirjan ja ruusun päivänä jaettiin Tuomas Kyrön "Miniä"-nimistä ohutta kirjaa, jonka senkin lienen lukenut, vaikka en muistakaan siitä mitään.

Ruoka- ja kahviaikojen rytmittämät päivät taas takana päin. Vappuvieraan lähdettyä syön ja juon säännöllisen  epäsäännöllisesti mitä kaapeista kulloinkin sattuu löytymään. Hän muuten työllistäisi varmaan itsensä ikkunanpesijänäkin, niin kätevästi se tälläkin kerralla hoitui. Puhtaiden ikkunoiden takana räntäsateen ryydittämä "kevään vihreä valo."  

Villi ja vapaa

Yhtä hyvin otsikko voisi olla Ville ja vapaa. Luin nimittäin Ville Haapasalon kirjan "Et kuitenkaan usko..."  Uskomattomilta hänen seikkailunsa Venäjällä tuntuvatkin, mutta ovat varmaan todella tapahtuneita. Nuorena ylioppilaana Ville lähti silloiseen Neuvostoliittoon teatterikouluun, vaikka ei osannut sanaakaan venäjää eikä siellä englantia puhunut juuri kukaan. "Tässä suorasukaisessa haastattelukirjassa Ville kertoo uskomattomista kokemuksistaan gangstereiden, oligarkkien ja sotaherrojen vieraana ja siitä, miten hän oppi rakastamaan villiä ja mahtavaa naapurimaatamme." 

Kirjailija Kauko Röyhkä tekee lukijoita kiinnostavia kysymyksiä ja  Ville vastailee niihin. Kirjan karhean kauniit kuvat ovat valokuvaaja Juha Metson ottamia. Olin seurannut Teemakanavalta Ville Haapasalon matkakertomuksia ja halusin tutustua myös kirjaan. Villen villien seikkailujen ohella kirja on kiehtova kuvaus   venäläisestä sielunmaisemasta, jotkut ennakkokäsitykset  karisevat, jotkut vahvistuvat kuten myös venäläisten käsitykset meistä. Kirjan tunnelma tempaisi minut mukaansa niin että luin sen yhtä soittoa alusta loppuun. Tuntemattomasta Villestä tuli kaikkialla Venäjällä tunnettu ja tunnustettu elokuvatähti. Tekijät kaavailevat, että mikäli kirjasta tulee menestys, sille saatettaisiin  tehdä jatkoa. Siitä tuli. Kirjastossa siitä oli pitempi varausjono kuin Finlandiavoittajasta.

Kuten aikaisemmassa blogissani kerroin, olen kaihileikkausjonossa. Lääkärini "Jyri Jokinen" arveli jonotusajan saattavan olla puoli vuotta, keskussairaalan silmäpolilta sanottiin,  että 3-4 kuukautta, eli ehkä saan jo ihailla elokuun kuutamoita kirkastetuin katsein! Onneksi näen lukea kirjoja ja lehtiä, seurata televisiota, mutta tietokoneen ääressä tulee välillä vaikeuksia.   Niinpä katsonkin vain sähköpostit ja silmäilen lyhyesti sieltä täältä, sitten kone saa taas olla kiinni päiväkaudet. Ilokseni huomaan että samalla kun elämänpiiri näiltä osin pienenee, elämisentunne syvenee!

Parhaillaan luen Sesse Koiviston kirjaa "Enkeli savannilla."  Se on kertomus tytöstä, joka lähtee Afrikkaan etsimään juuriaan. Timo Sandbergin "Elämänluukku" tempaisi myös mukaansa. Hänenkin kirjoistaan on pitkät varausjonot. Lukemisen lomassa olin toissa iltana lapsen perheessä iltavahtina. Riehaannuimme pienemmän lapsenlapsen kanssa pompottelemaan halloweenjuhlista  asti ehjänä säilynyttä isoa oranssinpunaista ilmapalloa toisillemme ja sekös olikin hauskaa! Ja kun isosiskon kanssakin ehdimme nähdä toisiamme halien ja viimeisten kuulumisten vaihdon verran, saatoin hyvillä mielin, perhetunteen siivittämänä palata kirjojeni ääreen. Tänä aamuna paikallislehti lötkötti vielä eteisen matolla kun postiluukusta tipahti Suomi-Unkarilehti, jota katsellessa iski ikävä  Unkariin. Olen käynyt siellä 14 kertaa, mutta edellisestä käyntikerrasta on ehtinyt vierähtää 10 vuotta. Aika näyttää, lähdenkö ja jos niin milloin?

Tähän loppuun kirjailija Anelma Järvenpää-Summasen runo teoksesta "Nostalgia" (Maahenki Oy, 2014):

"Jopas on tulppaaneita/ komea portinpieli/ Attilaa ja Prinsessa Ireneä/ Tennesseen uhkeutta/ Christmas Sweetin suloisuutta/ valikoitu huolella vuorimäntyjen väliin./

Mutta mikäs/ tuossa voikukka/ omalla oikeudellaan keskellä/ sinisiä ja valkoisia helmililjoja/ aukoo nutturoitaan kuin/ kerjäläinen kämmeniä/ Stockmannin edustalla./


Iloista kevään odotusta kaikille! 

Ajankohtaisia asioita

Tekee mieli sulkea silmät ja korvat uutisilta, lennähtää johonkin toiseen todellisuuteen ja toivoa että sieltä palattuani Euroopassa puhaltaisivat leppeämmät tuulet. Luin Seura-lehdestä kuvauksen vuoden 1944 Helsingin pommituksista ja siitä miten tehokkaasti Suomen oma ilmatorjunta oli toiminut, sokaissut suuren osan viholliskoneiden lentäjistä niin että he olivat joutuneet luopumaan aikeistaan, kääntymään takaisin ja kaupunki oli säästynyt tuhoutumasta pelkäksi rauniokasaksi.

Kautta aikojen pojat ovat janonneet sotaa. Joku on arvellut perimmäisen syyn siihen olevan, että jos Venuksen kukkula - ja tällä ei nyt tarkoiteta  peukalon alla olevaa mutikkaa - on jäänyt valloittamatta, on lähdettävä valloittamaan muita kukkuloita. Ja että naiset, äideiksi syntyneet muka miehiä paremmin osaisivat ratkoa ongelmat neuvotteluteitse. Itse en tässä asiassa usko  sukupuolten välisiin eroihin, sillä eivätkö historian naishallitsijat ole olleet melko sotaisaa joukkoa hekin? 

En ole perehtynyt Ukrainan kriisin syihin niin perusteellisesti että osaisin asettua kenenkään puolelle. Mutta vaikka olemme EU:n jäsenmaa, hädän tullen sieltä meille tuskin apua heruisi. Olisiko siis liityttävä Natoon vai luotettava omaan puolustukseemme kuten vuonna 1944 oli luotettava, ja ennen kaikkea siihen, että tämänhetkiset hyvät suhteemme naapurimaihimme pysyisivät jatkossakin hyvinä?  Ajattelen että molempi parempi eli jos Nato-äänestys tulisi nyt, en todellakaan tietäisi, kumpaa vaihtoehtoa äänestäisin vai äänestäisinkö lainkaan. Sulkisinko silmäni ja korvani ja lennähtäisin pois?     

"Kyllä A on oikeassa, mutta ei B:kään väärässä ole", on lempilausahduksiani, joten olisiko mielipiteissään näin epävarman ihmisen varminta pysyä sivussa maailmanpolitiikasta  ja keskittyä omiin ympyröihinsä? Kuten siihen, että laitetaanko multaan yön yli liotettuja soppaherneitä vai onko ostettava siemenherneitä, että tuloksena olisi Anjuusan blogissaan esittelemä vehmaankaunis  pääsiäisviheriö?  (Soppaherneitä kuulemma). Maljakossa mustikanvarvuissa heleänvihreät lehtisilmut, kohta kukat. 

J.K. Eilispäivän kotimaan uutiset; lapsiperheisiin kohdistuvat leikkaukset ja jokavuotinen kohkaaminen Suvivirrestä suututtivat sen verran että oli lähdettävä rivakalle, 3 km:n aamulenkille ennen kuin saatoin istua koneen ääreen. Mutta niistä toiste enemmän, nyt kylvämättä jääneistä herneistä soppaa keittämään!

Luovuuden lähteillä

- Tämä sinun tekstisi on niin korrektia että minä en meinannut jaksaa lukea loppuun, teatteriohjaaja ärähtää nuorehkolle naiselle. Nainen  vilkaisee toisaalla istuvaan dramaturgiin, mutta tämä vain myhäilee muikean näköisenä ja syventyy tehtäviinsä. - Kun sinä kerran osaat kirjoittaa, niin mitä ihmettä sinä oikein pelkäät? Teatteriohjaaja mylvii naama punaisena. Naisen tekisi mieli heittää tekstinivaska päin ohjaajan naamaa ja huutaa "tee itte näytelmäsi", mutta hän vain paiskaa paperit kassin pohjalle ja poistuu tuohtuneena paikalta. Kotiin päästyään hän heittää punaisen  Erica kirjoituskoneensa pöydälle: - Nyt perkele ei pelätä, ei! Hän kaivaa kaikkein kipeimmän, tarkoin varjellun lapsuusmuistonsa esiin, asettaa sen kuin kuolleen linnun leikkuulaudalle, etsii terävimmän fileerausveitsensä ja alkaa paloitella. Hän kirjoittaa koko pääsiäisviikon, mitä nyt välillä käy kaupassa ja valmistaa ruoan. Lasten kanssa on sovittu, että äitiä ei nyt häiritä, silti pienemmällä on tämän tästä äidille asiaa. Toisen pääsiäispäivän iltana perheenpää raottaa varovasti ovea, tiedustelee:  - Säilytätkö sinä noita tyhjiä mämmituokkosia jotain tarkoitusta varten? - Mitä mämmituokkosia? Nainen ihmettelee. - Niitä joita on keittiön työpöydällä likoamassa pitkä rivi. - Heitä pois vaan, nainen sanoo. Hän ei ollut muistanut laittaneensa niitä likoamaan. Pääsiäisen  jälkeisenä päivänä hän vie tekstin teatterille. Ohjaaja soittaa seuraavana aamuna seitsemältä: - Nyt sinä olet kirjoittanut näytelmän! 

Tuosta kaikesta on kulunut yli kolmekymmentä vuotta. On sunnuntai-iltapäivä, istun lukemassa Riikka Pelon Finlandia-palkittua kirjaa "Jokapäiväinen elämämme" kun ovikello kilahtaa. Varmaan naapurirapun rouva tuo lehtiä, ajattelen, sillä en ole sopinut tapaamisesta kenenkään kanssa. Ovisilmästä näen että rapussa seisoskelee tuntemattoman näköinen vaaleatukkainen nainen, vastoin tapojani avaan oven. Naisella on vaalea siistin näköinen villakangastakki. Hän ojentaa pienen muovipäällysteisen pahviläpyskän, johon on hieman huonolla suomella huolellisin tekstauskirjaimin kirjoitettu hänen olevan kuuro. En ehdi lukea ensimmäistä riviä pitemmälle kun nainen on jo levittänyt seuraavaan kerrokseen johtavan rapun ala-askelmalle rivin pääsiäiskoristeita, ohjelmoinut yhden pikkutipun mennä päristelemään omin päin. - Valitettavasti en nyt voi ostaa mitään, sanon niin ystävällisesti kuin osaan, ojennan pahviläpyskän hänelle takaisin. Hän kerää lelut kassiinsa, lähtee menemään. 

Tapaus jäi askarruttamaan mieltäni niin etten heti pystynyt jatkamaan lukemista. Olisin saattanut ostaakin pari pääsiäiskoristetta, mikäli minulla olisi ollut kolikkokukkaro käden ulottuvilla. Mutta nyt olisin joutunut hakemaan rahan peremmältä asunnostani ja olisiko nainen samalla tullut sisälle vai olisiko ymmärtänyt jäädä ovelle odottamaaan? Muistin kuulleeni tapauksen, jossa kauppiaalla oli ollut jengi kavereita rapun mutkan takana odottamassa ja... ei, en halunnut kuvitella mitä kaikkea olisi voinutkaan tapahtua jos olisin lähtenyt hakemaan rahaa. Ilmeisesti nainen oli kuitenkin yksin liikkeellä, mutta jos olisin ostanut häneltä nyt, olisiko hän tai joku toinen ollut kohta oveni takana taas? Päätin että vastedes en avaa oveani ellen ole etukäteen sopinut tapaamisesta. Soitin naapurirapun rouvalle. Nainen oli käynyt hänenkin ovellaan, mutta naapurirapun rouva ei ollut edes katsonut hänen ojentamaansa lappua vaan oli ilmoittanut heti että ei tarvitse mitään. - Päässyt tietysti rappuun soittamalla jonkun summeria, haisi tupakalle, oli varmaan suomalainen, naapurirapun rouva päätteli.  

En ole vielä lukenut Riikka Pelon kirjaa puoleen väliinkään, mutta jo nyt on sanottava, että hänelle  on annettu sanoilla maalaamisen lahja! Lukija lumoutuu kielen rytmistä, sanoista, lauseista, kielikuvien täyteläisistä väreistä, tuoksuista, tunnelmista. Mutta kestäisikö niiden täyteyttä ellei välillä mentäisi ajassa eteen päin, runoilijan ja hänen tyttärensä Tsekinmaalla viettämän ajan  runollisista kuvauksista vuoden 1939 realistisempaan Moskovaan? Vai käykö niin että jossain vaiheessa lukija väsyy ja kyllästyy näihin ajan ja paikan vaihteluihin ja kirjan lopussa odotettavissa oleviin julmuuksiin?

Hyvä kirja pystyy herättelemään myös lukijan luovuudenlähteitä. Vuosien varrella tukkeutumaan päässeitä kanavia, kuihtuneita mielenmaisemia, kuivuneita puroja ja koskia. Ja ellei oma luovuus  enää heräisikään henkiin yhtä pulppuavan runsaana kuin se ehkä joskus on ollut, muistokin virkistää. Muisto keväästä, jolloin koivunlehdet eivät olisi malttaneet pysyä silmuissaan, jolloin sinivuokkojen ryppäät kiersivät metsänlaidassa kuin kukkaornamentti kesähameen helmassa, jolloin kevät kohisi luonnossa ja minussa ja olin kuvia ja kirjoittamattomia sanoja täynnä.

Muistelen muita samankaltaisia lukukokemuksia. Kirjojen juoni ja tapahtumat ovat ehkä pyyhkiytyneet mielestä mutta niiden herättämä tunnelma ei. Helena Sinervon "Runoilijan talossa", Eeva Kilven "Häätanhu" Milan kunderan "Olemisen sietämätön keveys", unkarilaisen György Konrádin "Pidot puutarhassa" ja monet monet muut. Sitten on joukko kirjoja, jotka ovat kyllä imaisseet mukaansa, mutta eivät ole herättäneet omia luovuudenlähteitäni, eivät edes muiston kuvajaista niistä. "Haltioitumista tapahtuu niin harvoin", sanoo Anais Nín, jonka päiväkirjat olen lukenut useampaan kertaan.  

Me ollaan Bloggareita!

Täällä meikä vain kirjoittelee putoilevista hampaistaan ja sumenevista  silmistään ja jos kertoo ostaneensa vaikkapa uuden laukun, samaan hengenvetoon hyssyttelee, että ei...ei se mikään merkkilaukku ollut.  Kun pitäisi kirjoittaa ihan päinvastoin, että ostin VUITTONIN laukun vaikken eläissäni olisi sellaista nähnytkään, niin kuin en mitä ilmeisemmin olekaan. Ja vaikka vaatteeni ovat pääosin marketeista sekä "tuo ja vie" kirppareilta,  joitain merkkijuttujakin on, kuten vuosi sitten ostamani ulkoilupuku, mutta josta siitäkin kertoessani jätin mainitsematta sen olevan kotimaista RAISKI-tuotantoa. Enkä ole kertonut että toisen ulkoilupukuni rintapielessä komeilee RUKKA. Ja koska en ole kertonut käyttäväni LUMENE-puuteria ja NIVEA-kosteusvoidetta, en paljastanut shampooni ja saippuani merkkiä, miten ihmeessä em. tuotteiden valmistajat tai maahantuojat olisivat tienneetkään lähetellä minulle mainoslahjojaan, saati kutsua kokkareilleen!   

ANNA-lehdessä no 11/ 13.3.2014  kerrotaan bloggareista, joiden blogit yrittäjätkin ovat huomanneet ja jotka saavat paljon tuotteita kokeiltavikseen ja kutsuja tilaisuuksiin. Jotkut heistä tienaavat blogeillaan satoja euroja kuukaudessa, joku jopa kertoo elättävänsä itsensä bloggaamalla. Lehden esittelemät bloggaajat ovat nuoria, trenditietoisia naisia, jotka ovat aloittaneet blogin pitämisen ennen valtaisaa blogibuumia. Heidän mukaansa vielä kolme vuotta sitten bloggareita oli Suomessa niin vähän, että uuden blogin ilmestyminen oli tapaus. Nyt kilpailu on kovaa. Naisten mukaan tänä päivänä on vaikea päästä pinnalle, jos kaveripiirissä ei satu olemaan suosittua bloggaria, joka nostaisi tulokasta esille.

Kuka nostaisi minun blogini? Ei kukaan ellen itse sitä tee. Joskus laitankin blogistani linkin naamakirjaan, mutta poistan sen saman tien, koska kavereistani suurin osa tietää blogini   olemassaolon ja ne jotka eivät tiedä, eivät ehkä välitäkään tietää. Sekin saattaisi tuntua oudolta, ehkä jopa pelottavalta jos blogiani seuraisi 25.000 ihmistä kuukaudessa kuten ANNA-lehden esittelemän "trendikkyyttä ja tavallisuutta" edustavan kauniin nuoren naisen blogia kerrotaan seurattavan. Lehden mukaan "bloggarit muodostavat Suomessa oman seurapiirinsä: he tapaavat kokkareilla, vierailevat toistensa blogeissa ja bilettävät yhdessä. Toistensa ja blogiyleisön keskuudessa he ovat kuin oikeita julkkiksia, vaikka kukaan muu ei olisi heistä kuullutkaan."  Siis ihan niin kuin me täällä Kasassa!

Mutta jos nyt leikitellään ajatuksella, että minäkin yrittäisin ansaita  blogillani vaikka vain suolarahat kuukaudessa, miten pitäisi menetellä? Olisiko perustettava uusi blogi ja jos niin miten se tapahtuisi? Blogille pitäisi keksiä ehkä mieluusti englanninkielinen vetävä nimi ja kirjoittajana minun olisi kai brändättävä itseäni Lenitan tai  Aira S:n kaltaisena ikikaunottarena, himoshoppaajana tai räväkkänä prätkämummona, kulttuuritanttana vai tavallisena kassinkantajana? Ja olisiko linkitettävä blogin yhteystiedot yrittäjille, joiden tuotteita olen kehuskellut, mutta jotka  syystä tai toisesta eivät olisi sivuilleni eksyneet? 

Vakavasti puhuen: Ehkä sittenkin mieluummin kirjoittelen tänne  omalla tyylilläni, milloin ja mistä aihepiireistä itse haluan kuin että sitoutuisin minkään tuotteen puolesta puhujaksi. Mutta siltä varalta että joku alussa mainitsemieni tuotteiden edustajista haluaisi muistaa minua mainoslahjalla tai kutsulla (mieluummin maamme rajojen sisäpuolella) pidettäviin bileisiinsä, tarkkailen postiani, kuulostelen puhelintani, silmäilen sivujani sekä täällä että naamakirjassa...