Se on täällä taas, kevät! Pihakoivu pöyheilee tuoreen vihreänä, pihlaja availee lehtiään, pidättyväisempi tammi odottelee vielä vuoroaan. Eikä tarvita kuin yksi lämmin kevätpäivä kun kielojen lehtitötteröt ponkaisevat maan uumenista esiin, voikukat levittäytyvät nurmikoille ja me ihanat ikänaiset, taloyhtiön valvontakamerat kuten joku koiranleuka meitä kutsui, ilmestymme penkille puun alle, jokakesäiselle vartiopaikallemme. Kaikkialla missä nuorisoa liikkuu, näkyy paljasta reittä ja jalkaa, oi, tästä se kuuma kesäkatu alkaa!
Mutta vanhempi väki tietää että keväällä hankittu nuha voi äityä pitkäikäiseksi kesäflunssaksi ja luopuu viiveellä talvitamineistaan. Varjoisissa paikoissa häilähtää nimittäin vielä kylmän huuru kun kevään tieltä väistyvä talvi hipaisee kiireiset hyvästit kohmeisilla sormillaan. Niinpä minäkin pukeudun lämpimästi ennen kuin lähden pihapenkille puun alle. Ja sielläkös sentään juttu lentää ja juoru poikii! Eihän mikään ole sen avartavampaa kuin mehevä kunnon juoru, jonka puuttuessa huhupuhekin menettelee. Ja vaikka kumpikin myöhemmin osoittautuisi perättömäksi, on se sitä ennen ehtinyt täyttää tarkoituksensa elämän eliksiirinä. Mutta kyllä pihaparlamentissa syvällisiä keskustelujakin käydään, muistellaan menneitä, kauhistellaan maailmalta tulvivia uutisia, arvaillaan tulevia. Eikä se liene keneltäkään pois jos siinä samalla tulee syrjäsilmällä seurattua, kuka tulee pihaan ja kuka lähtee, kuka poikkeaa parvekkeellaan, ripustaa pyykkinsä kuivumaan, kastelee kukkiaan tai istahtaa sinne ihan vain oleilemaan, kuka avaa tai sulkee pihan puoleisen ikkunansa, kuka vie lapsensa keinuun tai hiekkalaatikolle leikkimään...
Etupihalla puiden siimeksessä on myös pitkä puupöytä ja penkit ja ilahdun joka kerran kun näen jonkun menevän sinne päiväkahville tai piknikille, vähät välittävän siitä vaikka ikkunoiden ja parvekkeiden edessä tuntisikin olevansa kuin tarjottimella. Me harvaan asutun maan kansalaiset olemme vain tottuneet rajaamaan ympärillemme yksityisyyden muurin. Olen minäkin joskus istahtanut sinne sukkaa kutomaan, lehteä lukemaan tai lenkiltä tultuani hetkeksi lepäämään. Täällä lähiön laitamilla on metsäluontoa, hiekkateitä ja varjoisia polkuja, mutta ei ainuttakaan penkkiä, jolla voisi lepuuttaa jalkojaan! On istuttava kivelle tai bussipysäkin penkille, joka sekin on töhritty jo ennen kuin kesä on kunnolla päässyt käyntiin. Pari pientä ravintolaa on, mutta niiden kesäterassit täyttyvät yleensä samoista kaljan kittaajista. Ilokseni huomasin että pitkään tyhjillään olleesta kahdesta kioskista toiseen oli avattu kebab- ja hampurilaispaikka, johon eräänä koleana kevätsunnuntaina päätin poiketa ostamaan juotavaa. Uudenkarheassa ravintolassa oli muutama ruokapöytä tuoleineen, juoma-automaatteja ja ovensuunurkkaukseen oli katettu kahvitarjoilu. Vielä hiukan ankeaa, mutta siistiä ja tarkoituksenmukaista. - Hei! Huutelin takatiloissa käyskennelleille kahdelle nuorelle mustatukkaiselle miehelle. - Hei! toinen vastasi ja tuli lähemmäksi. - Onko teillä pillimehua? Kysyin. - Ei ole valitettavasti, hän vastasi soinnukkaalla suomenkielellä. - Harmi, olisin juonut tuolla lenkkeillessäni, sanoin ja lähdin jatkamaan matkaa.
Kotiin päin kävellessäni mietin, minkä markkinointitilaisuuden kaveri menettikään. - Pillimehua ei valitettavasti ole, mutta meillä on erilaisia tölkkijuomia, voitte istahtaa tänne sisälle juomaan, hän olisi voinut ehdottaa. Ja siinä kylmää colaa nautiskellessani hän olisi voinut kertoa mitä kaikkea hyvää heillä olisi iltapäivällä lounasaikaan tarjolla ja toivottaa minut tervetulleeksi silloin takaisin, mainita että heiltä voi myös ostaa pitsan, hampurilaisen tai annoksen kebabia kotiin vietäväksi, mutta ei, ei mitään sellaista! Olisiko tilanne ollut toinen jos olisin ollut nuori ja nätti, tai jos minulla olisi edes ollut tyylikäs ulkoiluasu iänikuisten lenkkeilyromppeitteni sijaan? Nyt hän taisi vain toivoa minun poistuvan mahdollisimman pian ravintolansa imagoa pilaamasta. Ehkä ei sentään, hän vain vastasi kysymykseeni ja jatkoi hommiaan.
- Tänne yrityksen perustaneet ulkomaalaiset huomaavat varsin pian, että eivät suomalaiset osta mitään muuta kuin sitä mitä ovat tulleet pyytämään, ovat yhtä juroja ja kalseita kuin tämän maan ilmastokin! Tuttavani, jolle tapauksesta kerroin, totesi. Yritin olla ottamatta hänen sanojaan itseeni, sillä jos olisin juro ja kalsea, olisinko edes uskaltanut astua minulle tuntemattoman uuden ravintolan ovesta sisään? Mutta siinä hän oli oikeassa, että tuskinpa olisin ostanut pyytämäni pillimehun tilalle mitään muuta, varsinkaan kun taskuni pohjalla oli vain pari kolikkoa rahaa. Kioskiravintolan lähettyvillä on paljon kerrostaloasutusta ja toivon todella, että pojilla riittäisi asiakkaita ja heidän yrityksensä menestyisi. Tai mistä minä tiedän, vaikka lounasaikaan ja iltaisin ravintola täyttyisi maksavista asiakkaista jo nyt. Ehkä joskus ohi kulkiessani saatan istahtaa kahville, mikäli he asettavat kesäksi pihalle pöydän ja pari tuolia niin kuin kioskin pitäjä oli aikoinaan tehnyt.
Muut kesäsuunnitelmani ovat vielä niin sanotusti vaiheessa ja niistä enemmän sitten kun tiedän, mitkä toteutuivat ja mitkä eivät. Samuli Edelmannin levyttämä "Taas kukkasilla kukkulat sä Herra kaikki vyötät" ei ole yhtä tunnettu kuin Suomen kouluissa, turuilla ja toreilla taas lähipäivinä kajahtava iki-ihana Suvivirsi. Kun kuulen sen Lauantain toivotuissa vanhan särisevän radioni välittämänä, koen siinä samaa selittämätöntä kaihoa kuin aikoinaan koulun päättäjäisissä, nuoruuden hurmaa ja toiveikkuutta, johon sekoittuu tietoisuus elämän rajallisuudesta, tämän paremmin en osaa sitä tunnetta selittää.
