Suru on paljon varmempi tunne kuin ilo ja onni, jotka yksi ainoa sana tai katse voi pyyhkäistä pois. Surussa tulet sinuiksi itsesi kanssa. Surun muurin läpi mikään ei pääse sinua satuttamaan.
Olen kirjoittanut vuosikymmeniä sitten tilanteessa, jolloin omat henkilökohtaiset murheeni olivat vielä edessä päin. Kuten tämänkin: Suru pysyy sydämessä, mutta ilon kanssa onkin olemista! Se kuplii, pomppii ja jyskyttää. Voi aiheuttaa vaikka rytmihäiriön. Nyt luettuina määritelmät tuntuvat hiukan kliseisiltä, ulkopuolisilta. Tosin oli surun musta siipi jo hipaissut minunkin mieltäni, mummoni ja ukkini olivat kuolleet, mutta heidän iässään se tuntui luonnolliselta. Sen sijaan nuoren urheilijapojan poismeno ei. Olimme tapailleet muutaman kerran ja meidän piti mennä maanantai-iltana elokuviin kun sunnuntain lehdestä luin hänen menehtyneen autokolarissa. Vaikka nimeä ei mainittukaan, tiesin heti että se oli hän.
Kerroin tapahtuneesta töissä, itkeskelin. Toinen vanhemmista työtovereistani toi kukkia, toinen ihmetteli, että miksi minä nyt niin kovasti suren poikaa, jota en ollut edes kunnolla tuntenut. Hänen asenteensa tuntui kylmältä, loukkaavalta. Ehkä ennen kaikkea olinkin järkyttynyt siitä, miten käsittämätöntä, julmaa ja kohtuutonta on, että elämää täynnä oleva nuori ihminen voi yht äkkiä olla lopullisesti poissa! Lakata olemasta. Että hänen hymynsä ja silmiensä loiste on ikuisiksi ajoiksi sammunut, että mitä merkitystä on elämällä kun se voidaan noin ennalta arvaamatta temmata pois? Menin ystäväni kanssa hänen hautajaisiinsa. Muistan vieläkin kenkieni kopinan kappelin käytävällä kun kaikkein viimeisenä menin viemään kukkani, olisiko minulla ollut vain yksi ruusu, hänen arkulleen. En tuntenut ketään eikä kukaan tuntenut minua. Myöhemmin sain hänen äidiltään viestin, että menisin tapaamaan häntä, mutta en mennyt. Arastelin, en halunnut profiloitua hänen miniäkokelaakseen, mitä en missään tapauksessa ollut.
Nyt kun olen haudannut omat vanhempani, minulle läheisen tätini, lasteni isän, kun moni nuoruudenystävistäni, työtovereistani on poissa, kun murheen musta lintu on niin monta kertaa istahtanut olkapäälleni, ymmärrän, että kyllä minun olisi pitänyt mennä tapaamaan pojan äitiä, joka hänkin nyt lienee jo poissa. Ymmärrän myös työtoveriani, joka ihmetteli suruani. Itse hän oli joutunut kaksi kertaa lähtemään evakkoon, hänen miehensä oli kuollut sodassa, lapsia ei ollut, kaikki omaiset olivat kuolleet. Elämä oli kovettanut hänet. Kuten myöhemmin minutkin.
- Sinä et enää naura kuten ennen, putkiremontin aikainen vuokraemäntäni, kutsun häntä tässä Pirreksi, totesi kun istuimme hänen olohuoneessaan, siemailimme punaviiniä. Muistelimme, miten olimme nauraa hurskuttaneet Kööpenhaminan lentoasemalla. Kahden naisen delegaatiomme oli ollut matkalla Unkariin, mutta koska emme olleet ajoissa varanneet lippuja Budapestin lennolle, olimme joutuneet matkustamaan Kööpenhaminan kautta. Alkumatkasta olin moitiskellut Pirreä huolimattomuudesta, siitä miten hänellä on tapana unohdella asioita, jättää kaikki vielä viime hetkeäkin myöhemmäksi. Lentoasemalla iäkäs pariskunta oli lähestynyt meitä juuri kun olimme menossa Budapestin koneen lähtöportille. Mies oli ojentanut minulle jotain paperia ja vaistomaisesti olin kavahtanut kauemmaksi ennen kuin olin hoksannut, että sehän on minun lentolippuni! Pariskunta oli huomannut kun olkalaukkua penkoessani lippu oli lennähtänyt lattialle. Lienen kertonut tapauksesta jossain aikaisemmassa blogissanikin, kuten siitäkin miten Pirre oli ollut kuolla nauruunsa. Minun vuoroni oli ollut nauraa myöhemmin kun Pirre oli unohtanut käsilaukkunsa Matyas-kirkkoon, jossa olimme olleet konsertissa. Yhtä naurua (välillä riitelyä) ja kohellusta koko matka! Asiallisiakin olimme toki olleet, mutta jälkeen päin muistimme vain naurun. Ja minä muistin vielä senkin, miten Malevin koneen peräpäässä paluumatkalla istunut Pirre oli rääkäissyt: "Savua!" Ei onneksi sen pahempaa kuin että hänen edessään istunut herra oli sytyttänyt tupakan. Ja taas naurettiin.
- Sen jälkeen on tapahtunut niin paljon surullisia, jos toisaalta iloisiakin asioita, ei naurata enää yhtä herkästi kuten ennen, selitin Pirrelle. Vaikka tällä hetkellä ei mitään suurta surua olekaan ja Luoja varjelkoon, ettei sellaista olisi tulossakaan, sydämen sopukoissa ne ovat tallella kaikki, menneet surut ja murheet. Niin kuin ilon ja onnen hetketkin. Kerroksittain kuten sipulin sisus, osa kivettyneinä, osa - toivon mukaan - jalostuneina. Pääoma, joka meille kullekin iän myötä karttuu.
Mekään emme enää naura kuten ennen, totesin eilen minua seitsemän vuotta nuoremmalle sisarelleni. Mikä ihme noita naisia noin kovasti naurattaa, hämäläissyntyiset miehemme olivat ihmetelleet kun me kaksi savolaistyttöä olimme kikattaneet vedet silmissä tilanteille ja asioille, joille tänä päivänä ehkä vain hienoisesti hymyilisimme, jos sitäkään. Sisareni kanssa meillä kummallakin on paljon iloa lapsistamme, lastenlapsistamme. Myhäilemme kuin hyvin ruokitut kanaemot, syömisestä olemme kehittäneet viihteen itsellemme, kotkotamme ja motkotamme, naurahtelemme mutta... - Pitää oikein miettiä, että mitä se oli mille viimeksi nauroin, sisareni pohdiskeli.
"Elämä opettaa, ellei muuta niin hiljaa kävelemään," sanotaan. Niin totta. Oppii myös huomaamaan pienten hohdokkaiden hetkien merkityksen, joihinkin tilanteisiin liittyvän hiljaisen huumorin. Bussipysäkillä siskoa saattaessani koin kevään hurman, sateisen harmaassa säässä hohtavien lehtipuiden vaaleanvihreän valon! Kotititalon päädyssä seinän vierustan kivimurskan seasta kurkotti pieni sininen metsäorvokki ja hentoa valkoista kukkaa, jonka nimeä en tiennyt. Oli jotenkin onnellinen olo, vaikkei naurattanutkaan. Ei ilta ole aamua valoisampi eikä vanhan naisen nauru yhtä heleä kuin tytön. Ilta on ikävän aika. Sanoo muuan nainen alussa mainitsemassani, vuosikymmeniä sitten kirjoittamassani näytelmäversiossa.
