Hauskaa vappua ja valkolakki päähän!

Viestitän joka kevät lapsilleni. Turhaan. Kumpikaan ei liene laittanut lakkia päähänsä sitten ylioppilasjuhlien. - Lapsistakin olisi varmaan hauskaa jos äidillä olisi vappuna valkolakki päässä, sanon tyttärelle. Poikani ei muka edes muista missä hänen lakkinsa on. Ja sellainen show kuin sen hankkiminen aikoinaan oli! Kun lakin ostoon lähdettiin poikaporukalla pääkaupunkiin asti. Eikä hän ollut edes sovittanut, vaan pelkän (väärän) numeron perusteella oli mukaansa ottanut. Päivää ennen lakkiaisia  sain houkuteltua hänet sovittamaan sitä. Lakki oli niin pieni ettei olisi mahtunut kuin kissan päähän! Onneksi vaihto onnistui kotikaupungin myymälässä.

Itselläni ei ole valkolakkia. Varattoman perheen vanhimman  lapsen odotettiin lähtevän töihin, olipa kansakoulutodistus miten huikean hyvä tahansa, ja olin liian kiltti pistämään hanttiin, vaikka tuskinpa se olisi mitään auttanut. Vaatimattoman koulutukseni olen hankkinut aikuisiällä.

Nykyään peruskoulun suorittanut vastannee entisaikojen keskikoulun käynyttä ja tiedon saanti, itsensä kehittäminen on kaikkien ulottuvilla, niin että yliopistotaustainenkaan ei välttämättä joudu "peittelemään sivistystään" kuten muuan kirjaileva professorisetä kertoo maankuulun laulajattaren seurassa joutuneensa tekemään!

Kirjasivistystä voi hankkia kuka tahansa, sydämensivistys on vaikeammin omaksuttavissa. Olkoonkin että samanlaiset lapset leikkivät yhdessä, korkeasti koulutetut ovat samoilla aaltopituuksilla toisten korkeasti koulutettujen, duunarit duunarien kanssa, jako ei ole yhtä selkeä kuin joskus 50-luvulla. Sen vuoksi em. professorin ajatukset tuntuvatkin vanhakantaisilta. Mikäli ne nyt olivat hänen eikä jutun tehneen toimittajan näkemyksiä.      

Luen parhaillaan 1940-luvulle sijoittuvaa romaania, jossa rantapusikkoon piiloutunut tyttö katselee miten perheen kesävieras, nuori mies, nousee järvestä aamu-uinniltaan, kuivaa itsensä, pukee alushousut, päällyshousut, napittaa paidan päälleen, laittaa ylioppilaslakin päähänsä ja pyyheliina olkapäällä astelee rantapolkua ylös. Vanhoissa kotimaisissa elokuvissa kylän ainoa ylioppilas ajelee pyörällä valkolakki päässä koko kesän ja kylän naiset niiaavat hänelle vastaan tullessaan. Nykyään ylioppilaslakkia ei juurikaan käytetä kuin vappuna ja niinpä kehotankin kaikkia joilla sellainen on, myös käyttämään sitä. 

En erikoisemmin nauti vapputorin väenpaljoudesta, en välitä kuunnella vappupuheita. Lasten pieninä ollessa siellä käytiin, ajettiin vossikalla, poikettiin jäätelöbaariin, oltiin vappukonsertissa. Katseltiin torvisoittokunnan tahdittamaa, punaliput hulmuten etenevää vappukulkuetta, kuunneltiin työväenlauluja sekä toisaalla kevään säveliä. Sitä riemua kun lapset saivat ilmapallot, ja itkua kun pallo pääsikin karkuun ja kohosi ylös taivaan korkeuksiin! Joskus sain perheenpään houkuteltua laittamaan valkolakin päähänsä, useimmiten en.

Eräänä vappuna isompi lapsenlapsi oli yökylässä luonani. Kysyin, kumpaan hän haluaa lähteä, vapputorille vai metsäluontoon piknikille. Hän valitsi piknikin. Lenkkipolun varrelta löytyi laakea kivi, jolle levitimme eväämme. Paikka oli auringolta varjossa, palelimme, lähdimme etsimään lämpimämpää ruokailupaikkaa. Se löytyi kotitalon päädystä! Kahden koivun välissä oli leppeän lämmin aurinkoinen kallionkieleke, leiriydyimme siihen. Jälkiruokajäätelöt syötiin myöhemmin parvekkeella orvokkiamppelin alla. Yksi muistorikkaimmista vappuaatoistani on se, jolloin emäntä nukahti kesken kaiken. Yhteistä iltaa oli jo ehditty viettää muutama tunti kun hän kävi hetkeksi sohvalle selkäänsä lepuuttamaan, mutta vaipuikin syvään uneen. Emme antaneet isännän herättää häntä, vaan häivyimme kaikessa hiljaisuudessa. Kauniisti katettu yöruokapöytä jäi koskemattomaksi.

Mutta jos minullakin olisi valkolakki ja haluaisin käyttää sitä, olisi kai lähdettävä ihmisten ilmoille. Vai seisoskelisinko metsäpolulla ylioppilaslakki päässä katselemassa kun leivoset ilmassa leikkiä lyö? Entä jos vappuna olisi kylmää, miten peittäisin kevättuulille alttiit korvani? Laittamallako korvaläpät lakin kanssa?  Sen puoleen hyvä, ettei ole lakkiakaan. Syksyisten halloween-juhlien hilpeissä tunnelmissa suunnittelimme toisen mummon kanssa, että jospa hankkisimme siniset, vihreät tai kirkuvan punaiset (korvat peittävät) kikkaraperuukit ja lähtisimme ne päässä vapputorille hillumaan! Saas nähdä kuinka käy.  

Joka tapauksessa; ikimuistoisen mukavaa vappua kaikille joko lakitettuna tai ilman!

Passikuva

Aioin laittaa jutun otsikoksi "ikärasismia", mutta kun en mielestäni  ole sellaista kovin usein kokenut enkä ole varma, oliko tänään kokemanikaan sitä, laitoin nimeksi passikuvan, joka tosin jäi ottamatta.

Passini oli vanhentunut jo viime vuoden kesäkuussa, mutta kelpasi henkilötodistukseksi syksyn kunnallisvaaleissa, kumpikaan vaalivirkailijoista ei kiinnittänyt päivämäärään huomiota! Kaupassa kortilla maksettaessa ei enää tarvitse todistaa henkilöllisyyttä, mutta siltä varalta että innostuisin lähtemään ulkomaanmatkalle, päätin vihdoin viimein hankkia uuden passin. Kampaaja oli eilen muotoillut hiukseni, olin muutenkin laittautunut tämänpäiväiseen eläkeläisjärjestön tilaisuuteen, joten kotimatkalla olisi oiva tilaisuus  poiketa kauppakeskuksen pikakuvaamossa. Ulkopuolella olleessa kyltissä mainostettiin että passikuvaukseen voi tulla ilman ajanvarausta ja kuvat saa odottaessa.

Yhtään asiakasta ei ollut, nuorehko mies istui läppärinsä ääressä, mutta nousi kysymään asiaani. Hän viittasi kankaisella oviverholla peitettyyn nurkkaukseen ja sanoi, että pitäisi odottaa parikymmentä minuuttia. Sanoin käyväni kahvilla sillä aikaa. - Sopii, hän sanoi. Punasin kahvilan nurkassa huuleni, kampasin tukkani ja lehahdin määräajan kuluttua kuvaamoon. Tiskin taakse ilmestynyt nuori nainen tiedusteli asiaani, katsoi sitten kysyvästi läppärinsä ääressä istuneeseen mieheen, joka nousi ja selitti, että kuvaa ei voisi vieläkään ottaa. Tiedusteluuni, miten kauan pitäisi odottaa, en saanut selvää vastausta. En hoksannut katsoa, oliko oviverho vielä paikallaan, eli olisiko sen takana ollut tavallista pitempi kuvaus meneillään vai mistä moinen? Sanoin tulevani jonakin toisena päivänä uudestaan, mihin nuori mies nyökkäsi hyväksyvästi hymyillen. 

Sitä toista päivää ei tule, että siihen kuvaamoon astuisin.  Muistinkin juuri, että vanhassa passissani on samassa kauppakeskuksen kuvaamossa otettu kuva, jonka nähtyään tuttavarouva oli huudahtanut: "Hävitä tuo kuva! Et sinä ole tuon näköinen!" Olin jo ehtinyt toimittaa toisen kappaleen  poliisilaitokselle passia varten. Kun nyt katson kuvaa, ymmärrän tuttavani järkytyksen, kuva on kamala! Niinpä menenkin johonkin kaupungin lukuisista valokuvaamoista, maksan hiukan enemmän siitä että minua palvellaan, ellei, niin ainakin selkeästi kerrotaan syy siihen.

Uutisissa kerrottiin, että vast edes valmiin passin voi noutaa R-kioskista. Enää ei siis tarvita kuin yksi poliisilaitoksella käynti. Eilisessä lehdessä kerrottiin aikojen sinne olevan varattuja moneksi viikoksi eteen päin. Mutta eihän tässä ole kiire, varaan mieluummin ajan hakemuksen jättöä varten kuin jonotan paikan päällä tuntitolkulla, vaikkei kiirettä olisikaan. Olen laittanut tänään pari muutakin hanketta vireille, mutta niistä enempi toisella kertaa.

Elämänhallinta hakusessa

Sunnuntai-iltaisin radio Dein "taivaan ja maan välillä" ohjelmassa Leo Mellerin rauhallinen ääni, kiireetön, pohdiskeleva esiintyminen, hänen tapansa tulkita raamattua ja elämää sekä kunnioittava suhtauminen kaikenlaisiin keskustelijoihin tekevät vaikutuksen. En ole läheskään kaikissa asioissa samoilla linjoilla hänen ja hänen edustamansa yhteisön kanssa, mutta koen ohjelmaa kuunnellessani siunauksellisuutta, kun sen sijaan harvoin kuuntelemistani Yle 1:n hartausohjelmista jää ulkopuolinen, tyhjä tunne. Ehkä ohjelmat eivät ole vertailukelpoisia, koska radio Dein ohjelmaan kuuntelijat voivat soittaa ja vaikka toivomuksena on, että kysymykset koskisivat raamattuun ja hengelliseen elämään liittyviä asioita, siellä saatetaan keskustella vaikkapa kotimaan ja  EU:n politiikasta. Parhaimmillaan. Huonoimmillaan keskustelut hipovat sen kaltaisia henkimaailman asioita, että nukahtelen kesken kaiken, mutta niidenkin vaikutuksesta saatan jäädä pohtimaan: miten on oman hengellisen elämäni laita?

Onko minulla sellaista? Ainakin se on hyvin selkiytymätön, vaihtaa  väriään ja muotoaan kuin kevättaivaan pilvet. Kuulun kirkkoon, uskon Jumalan olemassoloon, koska en uskalla olla kuulumatta,  uskomatta, niinkö? Uskon rukouksen voimaan, vaikka joskus on pakko uskoa myös sen voimattomuuteen. Tommy Hellstenin ajatus siitä, että Jumala on meissä jokaisessa sisäsyntyisenä, tuntuu hyvältä. Kuulemmeko, kuuntelemmeko hänen kutsuaan ja miten siihen vastaamme, on meidän oma valintamme. Myös Hellstenin käsitys siitä, että kuoltuaan ihminen ei ole enää kenenkään omainen, tuntuu vapauttavalta, toisaalta surulliselta. Uskonko kuoleman jälkeiseen elämään ylipäätään vai onko kaikki mitä on, tässä ja nyt? Kun se on loppu, se on loppu kaikilla tasoilla. Selkeää mutta kylmää. Kuten ateismi. Tunnen kuitenkin ateisteja, jotka ovat inhimillisempiä, humanistisempia ja moraalisempia kuin jotkut tuntemani uskovaiset. Ihailen heidän  kuten myös aidosti uskovaistenkin vakaumusta, jota eivät tämän maailman tuulet ja muotivirtaukset horjuta. Vai onko varman vakaumuksen omaksuneen ihmisen elämä sittenkään sen vakaampaa, helpompaa kuin sellaisen, jonka sisäisen heilurin kaari on niin laaja, että sen alle mahtuvat sekä uskonto että ateismi ja erilaiset variaatiot niiden väliltä? 

Otsikko "elämänhallinta hakusessa" on siinä mielessä erheellinen,  että se liittyy ainoastaan sisäiseen elämääni. Ulkoiset ovat hallinassa niin kuin ne nyt vielä kotinsa ja asiansa hoitamaan pystyvällä mummilla  voivat olla. (Hih! Yöpaituli ja tätivainaan  vanha aamutakki päällä vaikka päivä on jo yli puolessa!) Mutta aikoinaan seurakunnan tyttökerhossa omaksumani usko on ollut kadoksissa sen jälkeen. Tosin koin siitä välähdyksen, jonkinlaisen muiston kuvajaisen joitakin vuosia sitten seurakunnan vapaaehtoistyössä, johon erinäisten seikkailujen ja elämänkolhujen jälkeen hakeuduin. Harmi vain, että  kouluttautumisjakso oli henkisesti rikkaampi, syvällisempi kokemus kuin varsinainen työ, jossa viihdyin vain vuoden verran. Kurssijakson aikana eräs nainen antoi lainaksi Jobin kirjasta nauhoitetun kasetin, jota kuunnellessani koin "valon kokemuksen." Toinen tapahtui äitini muistotilaisuuden jälkeen. Vanha valkotukkainen pappi, joka oli arvellut että ei ehkä ehtisi tyttäreni kotona pidettyyn muistotilaisuuteen, tulikin yllättäen! Pari perhettä oli jo poistunut, mutta pappi, joka joi teetä ja rääpi  täytekakun rippeitä lautaselleen, keskusteli meidän muiden  kanssa pitkät ajat. "Siinä oli Jumalan mies," parikymppinen kummipoikani totesi hänen lähdettyään. Siunaustilaisuuden  jälkeen kappelissa pappi oli sanonut: " Äitinne hautakummun äärellä on vielä mahdollisuus puhua hänelle jos jotakin jäi sanomatta." Oliko papilla tietoa mitä meillä muilla ei ollut? Muistotilaisuuden jälkeen minulla oli hyvä, valoisa ja turvallinen olo monta päivää kunnes sisäinen heilurini (ilmapuntarini?) alkoi taas viuhtoa entiseen tapaansa.

Löysin vanhasta päiväkirjastani kirjoittamani runon, joka kertoo minun silloinkin pohdiskelleen näitä asioita ja tulleen hiukan kärjistettyyn lopputulokseen:  Minulle tuttuja ovat kirkko ja kapakka, olen huora ja madonna, uskovainen ja ateisti, kommunisti ja kapitalisti.  Madonnan vastapari olisi voinut olla jokin lievempi ilmaisu kuin "huora", mutta en keksinyt sellaista.

Puhumatta paras?

Joskus muutaman kilometrin bussimatka kotoa kaupunkiin voi olla niin hidasta junnaamista, että kävellen olisi jo perillä. Joka toisella matkustajalla on bussikortti lopussa tai rahat kateissa ja kaikissa liikennevaloissa joutuu odottamaan punaisen vaihtumista vihreäksi, ja jos autokin sattuu olemaan liitoksissaan natiseva rotisko, kuljettajalta vaaditaan taitoa, kärsivällisyyttä meiltä kaikilta.

Eräänä päivänä eräältä pysäkiltä viimeisenä autoon noussut keski-ikäinen nainen latautti kuljettajalla bussikorttiinsa lisää matkoja, minkä jälkeen hän poistui autosta, mutta ei näyttänyt eleelläkään että auto voisi jatkaa matkaa. Niinpä auto seisoi pysäkillä etuovi auki ja maahanmuuttaja taustainen kuljettaja, joka oli hymyillen nyökännyt tervehdyksen jokaiselle autoon astuneelle, kurkisteli, aikoiko takaisin pysäkille mennyt nainen tulla kyytiin vai ei. Bussilastillinen matkustajia ihmetteli samaa. Istuin keskioven paikkeilla, joten en ollut kuullut enkä nähnyt, oliko nainen korttia latauttaessaan sanonut mitään, oliko ehkä maininnut sen tulevan toiselle henkilölle, vaikkapa lapselleen, mikä selittäisi hänen poistumisensa autosta saman tien. Jos oli, niin kuljettaja ei ehkä ollut ymmärtänyt asiaa. Vaikea sanoa, miten kauan pysäkillä seisottiin, sen kaltaisessa tilanteessa puoli minuuttiakin on pitkä aika, mutta kun nainen seisoo ulkona puhumattomana paikallaan eikä kuski ehkä osaisikaan suomeksi kysyä häneltä mitään, niin siinähän odotellaan! Vai oliko kuljettaja jo omaksunut uuden asuinseutunsa vaikenemiskulttuurin ja toimi sen mukaan? Kun mitään ei näyttänyt tapahtuvan, viimein hän läimäytti oven kiinni ja matka jatkui.

Jatkoin samalla bussilla toiselle puolelle kaupunkia. Kauppatorin pysäkiltä vierelleni tuli ehkä parikymppinen tyttö. Kun aioin jäädä bussista, tyttö ei liikahtanutkaan vaikka olin jo painanut pysähtymisnappulaa. - Jään tässä pois, huomautin hänelle ystävällisesti. Hän nousi vaikean näköisenä, ei vilkaissutkaan minuun kun kiitin häntä. Jäi itsekin seisomaan, mutta sehän olisi ollutkin huomaavaista ja kertonut hyvästä kotikasvatuksesta jos hän olisi sanonut: - Minäkin jään tässä pois. Tai hymyillyt tai edes nähnyt minut. Ikääntyessämme me muutumme näkymättömiksi, on pidettävä huoli siitä ettemme muutu näkymättömiksi myös itsellemme. Vilkaisin häntä vielä ennen kuin jäimme autosta. Sama eteen päin tuijottava tyhjä katse edelleen. Entä jos olisin ollutkin komea nuori mies, olisiko hän silloinkin katsonut ohitseni?

Kun tässä on alettu bussilla matkustaa, niin kolmas tapaus vielä. Voi olla että olen jossain aikaisemmassa jutussani kertonutkin, miten paikallisbussi jumiutui eräänä talvi-iltana mäen rinteeseen ja me matkustajat odotimme, että kuljettaja, ei enää mikään nuori suomalaismies, olisi informoinut meitä tilanteesta. Mutta hän pysytteli puhumattomana paikallaan ja selän takana ollut sermi esti meitä näkemästä, mitä hän siellä touhusi. Autossa oli hiirenhiljaista, kumma kyllä, kukaan ei kailottanut kännykkäänsäkään. Huomasin tuttavani yrittäneen soittaa äänettömällä olleeseen puhelimeeni. Päätin aikani kuluksi soittaa hänelle päin. "Hei!" Ääneni helähti autossa niin että lähinnä olleet kääntyivät säikähtyneinä katsomaan. Samalla kun kerroin tuttavalleni tilanteestamme, joku nainen nousi ja kävi kurkistamassa sermin taakse. Sanaakaan siellä ei vaihdettu, mutta siitä päätellen että nainen palasi paikalleen, arvelin hänen todenneen kuskin olleen elossa. Vihdoin joku mies huusi, että kuljettaja avaisi keskioven, hän jatkaisi matkaa kävellen. Vaan silloinkos kuskikin puhkesi puhumaan: - Älkää nyt lähtekö, kyllä tämä tästä kohta korjaantuu! Ei aavistustakaan, mitä hän siellä sermin takana oli puuhastellut, mutta niin vain kävi, että hetken kuluttua auto hörähti liikkeelle ja matka jatkui.

Oma lukunsa ovat sitten kotoiset "menkööt asiat miten tahansa, pääasia että niistä ei puhuta" tilanteet. Jopa päiväkausien pituiset puhumattomuusjaksot, mököttämiset, jotka puheliaammalle, ulos päin suuntautuneemmalle kumppanille ovat raskaita kestää varsinkin jos hänellä ei ole aavistustakaan, mistä mykkäkoulu johtuu. Ehkä mököttäjä ei tiedä sitä itsekään, mutta sehän olisikin eteen päin menoa, jos hän sanoisi että ei itsekään tiedä syytä. Siitähän saattaisi sukeutua jopa keskustelu! Vaan kun ei. Turhaan saa kumppani kolkuttella puhumattomuuden muurin takana, odottaa vastausta ehkä hyvinkin tärkeään ja kiireelliseen asiaan.

Asiantuntijoiden mukaan se, että seurusteluaikojen kaunopuheinen kaveri saattaa myöhemmin tämän tästä paukahtaa puhumattomaksi, ei välttämättä johdu parisuhteeseen, perheeseen tai työhön liittyvistä ongelmista. Se saattaa juontaa lapsuudesta, ehkä jo lapsuudenkodissa vallinneesta vaikenemisen kulttuurista, masennuksesta jne. Tosin helppoa ei liene sellaisellakaan, jonka kumppania on siunattu ylenpalttisella puheliaisuudella, mutta se on jo toisen tarinan aihe.