tiistai 2. huhtikuuta 2013

Puhumatta paras?





Joskus muutaman kilometrin bussimatka kotoa kaupunkiin voi olla niin hidasta junnaamista, että kävellen olisi jo perillä. Joka toisella matkustajalla on bussikortti lopussa tai rahat kateissa ja kaikissa liikennevaloissa joutuu odottamaan punaisen vaihtumista vihreäksi, ja jos autokin sattuu olemaan liitoksissaan natiseva rotisko, kuljettajalta vaaditaan taitoa, kärsivällisyyttä meiltä kaikilta.

Eräänä päivänä eräältä pysäkiltä viimeisenä autoon noussut keski-ikäinen nainen latautti kuljettajalla bussikorttiinsa lisää matkoja, minkä jälkeen hän poistui autosta, mutta ei näyttänyt eleelläkään että auto voisi jatkaa matkaa. Niinpä auto seisoi pysäkillä etuovi auki ja maahanmuuttaja taustainen kuljettaja, joka oli hymyillen nyökännyt tervehdyksen jokaiselle autoon astuneelle, kurkisteli, aikoiko takaisin pysäkille mennyt nainen tulla kyytiin vai ei. Bussilastillinen matkustajia ihmetteli samaa. Istuin keskioven paikkeilla, joten en ollut kuullut enkä nähnyt, oliko nainen korttia latauttaessaan sanonut mitään, oliko ehkä maininnut sen tulevan toiselle henkilölle, vaikkapa lapselleen, mikä selittäisi hänen poistumisensa autosta saman tien. Jos oli, niin kuljettaja ei ehkä ollut ymmärtänyt asiaa. Vaikea sanoa, miten kauan pysäkillä seisottiin, sen kaltaisessa tilanteessa puoli minuuttiakin on pitkä aika, mutta kun nainen seisoo ulkona puhumattomana paikallaan eikä kuski ehkä osaisikaan suomeksi kysyä häneltä mitään, niin siinähän odotellaan! Vai oliko kuljettaja jo omaksunut uuden asuinseutunsa vaikenemiskulttuurin ja toimi sen mukaan? Kun mitään ei näyttänyt tapahtuvan, viimein hän läimäytti oven kiinni ja matka jatkui.

Jatkoin samalla bussilla toiselle puolelle kaupunkia. Kauppatorin pysäkiltä vierelleni tuli ehkä parikymppinen tyttö. Kun aioin jäädä bussista, tyttö ei liikahtanutkaan vaikka olin jo painanut pysähtymisnappulaa. - Jään tässä pois, huomautin hänelle ystävällisesti. Hän nousi vaikean näköisenä, ei vilkaissutkaan minuun kun kiitin häntä. Jäi itsekin seisomaan, mutta sehän olisi ollutkin huomaavaista ja kertonut hyvästä kotikasvatuksesta jos hän olisi sanonut: - Minäkin jään tässä pois. Tai hymyillyt tai edes nähnyt minut. Ikääntyessämme me muutumme näkymättömiksi, on pidettävä huoli siitä ettemme muutu näkymättömiksi myös itsellemme. Vilkaisin häntä vielä ennen kuin jäimme autosta. Sama eteen päin tuijottava tyhjä katse edelleen. Entä jos olisin ollutkin komea nuori mies, olisiko hän silloinkin katsonut ohitseni?

Kun tässä on alettu bussilla matkustaa, niin kolmas tapaus vielä. Voi olla että olen jossain aikaisemmassa jutussani kertonutkin, miten paikallisbussi jumiutui eräänä talvi-iltana mäen rinteeseen ja me matkustajat odotimme, että kuljettaja, ei enää mikään nuori suomalaismies, olisi informoinut meitä tilanteesta. Mutta hän pysytteli puhumattomana paikallaan ja selän takana ollut sermi esti meitä näkemästä, mitä hän siellä touhusi. Autossa oli hiirenhiljaista, kumma kyllä, kukaan ei kailottanut kännykkäänsäkään. Huomasin tuttavani yrittäneen soittaa äänettömällä olleeseen puhelimeeni. Päätin aikani kuluksi soittaa hänelle päin. "Hei!" Ääneni helähti autossa niin että lähinnä olleet kääntyivät säikähtyneinä katsomaan. Samalla kun kerroin tuttavalleni tilanteestamme, joku nainen nousi ja kävi kurkistamassa sermin taakse. Sanaakaan siellä ei vaihdettu, mutta siitä päätellen että nainen palasi paikalleen, arvelin hänen todenneen kuskin olleen elossa. Vihdoin joku mies huusi, että kuljettaja avaisi keskioven, hän jatkaisi matkaa kävellen. Vaan silloinkos kuskikin puhkesi puhumaan: - Älkää nyt lähtekö, kyllä tämä tästä kohta korjaantuu! Ei aavistustakaan, mitä hän siellä sermin takana oli puuhastellut, mutta niin vain kävi, että hetken kuluttua auto hörähti liikkeelle ja matka jatkui.

Oma lukunsa ovat sitten kotoiset "menkööt asiat miten tahansa, pääasia että niistä ei puhuta" tilanteet. Jopa päiväkausien pituiset puhumattomuusjaksot, mököttämiset, jotka puheliaammalle, ulos päin suuntautuneemmalle kumppanille ovat raskaita kestää varsinkin jos hänellä ei ole aavistustakaan, mistä mykkäkoulu johtuu. Ehkä mököttäjä ei tiedä sitä itsekään, mutta sehän olisikin eteen päin menoa, jos hän sanoisi että ei itsekään tiedä syytä. Siitähän saattaisi sukeutua jopa keskustelu! Vaan kun ei. Turhaan saa kumppani kolkuttella puhumattomuuden muurin takana, odottaa vastausta ehkä hyvinkin tärkeään ja kiireelliseen asiaan.

Asiantuntijoiden mukaan se, että seurusteluaikojen kaunopuheinen kaveri saattaa myöhemmin tämän tästä paukahtaa puhumattomaksi, ei välttämättä johdu parisuhteeseen, perheeseen tai työhön liittyvistä ongelmista. Se saattaa juontaa lapsuudesta, ehkä jo lapsuudenkodissa vallinneesta vaikenemisen kulttuurista, masennuksesta jne. Tosin helppoa ei liene sellaisellakaan, jonka kumppania on siunattu ylenpalttisella puheliaisuudella, mutta se on jo toisen tarinan aihe.

12 kommenttia:

  1. Puhumattoman päiväni pelastus tämä!Bussimatkoilla minua ärsyttää erityisesti matkustajat,jotka istuvat käytävän vierellä ja ikkunapaikka on vapaana,mutta eivät liikahdakaan,erikseen pyytämättä,vaikka bussiin tulisi kuinka paljon matkustajia.Samoin ne kasseillensa ja pussukoillensa maksutonta paikkaa pitävät matkustajat.Aika usein näyttävät olevan keski-ikäisiä tai nuorempia naisihmisiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama täällä! Käytäväpaikan vallanneet naiset istua tököttävät peräkkäin. Jotkut siirtyvät ikkunan viereen kun matkustajia tulee lisää, jotkut eivät, eikä monikaan tohdi pyytää heitä siirtymään, vaan etsii itselleen paikan bussin perältä tai jää välikköön seisomaan. Olisiko osoitus hämäläisestä vaikenemiskulttuurista tämäkin!

      Poista
  2. Iltaa Petriina.
    Hyvä kirjoitus ja aihe jälleen.
    Mää oon luullu et tommonen käytös on vaan :) Tanmpereen ja sen lähiliikenteen oma-onkelma.

    Kokonaan eri juttu on, kun lähden express bussilla Turkuun.
    Etenkin jos matkustajia on vähän, on usein sattunut virolais syntyinen kuljettaja.
    Parituntinen sujuu muiden kuunnellessa keskusteluamme ww-2 aikaisista panssarivaunuista ja lentokoneista, etenkin niiden pienoismalleista, joihin kummatkin olemme friikkejä.

    Noista nuorista naisista, seka tyttömäisistä aikuista leikkivistä samaa sanottavaa, kuin teillä jo on tuossa edellä.
    Mutta kyllä täällä vanhemmatkin ihmiset taidon hyvin osaavat.
    Jos koittaa saada juttua aikaan, se aiheuttaa useimmiten vaivautuneisuutta ja epämukavuutta kanssamatkustajissa.

    Joskus aikanaan saattelin erästä rannikolta saapunutta vierasta kaupunkiin asti, hyräilin ja lauloin matkalla.
    Ainoat jotka eivät vaivautuneet, vaan hymyilivät ymmärtävästi ja iloisesti olivat nuoria kurdeja tai irakilaisia, etenkin tyttö oli iloinen, osasi ilmeisesti sanatkin sekä tunsi sävelen.
    Mä missä nyt oon, mihin mä meen, mun sydämein seuraa sua ain matkallain, kaikki ois toisin, jos luonain sä oisit...

    Näillä muutamilla paluumatkoilla en kotiuduttuani osannut päättää, auttaisiko murheeseeni tumma zörözo, punainen borözo vai palinka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta tuo suurmaailman metrot ja bussitkin.
      Sen pienen kokemuksen perusteella joka mulla on.
      Ehkä pidetään yksityisyyden reviiri loukkaamattomana.
      Samaan varmaan pyritään täälläkin.
      Eihän näin puhelian kanssa kukaan kauaa jaksa,
      kuin meikälainen on.

      Poista
    2. Savolaistyttönä minun on ollut vaikea sopeutua (enkä ole sopeutunutkaan) täkäläiseen vaikenemiskulttuuriin. Esimerkiksi unkarilaisvieraat ovat sitä myös ihmetelleet.

      Toisaalta suuren maailman ihmispaljoudessa, metrossa ym. kulkuvälineissä ihmiset eivät todellakaan katso toisiaan, vaan kukin tuijottaa sisäänpäin, joku ehkä lukee kirjaa tai lehteä (mikä näyttää ihan kotoisalta!) Ja kiusallista sekin olisi jos pitäisi kuunnella tuntemattoman, ei kiinnostavan, vierustoverin elämäntarina alusta loppuun, mutta pieni hymy tai katse silloin kun pyydän omalla pysäkilläni päästä ikkunanvieripaikalta pois, riittäisi.

      Poista
    3. Tässä menee jo kommentit ristiin eli ehdin petrata omani uusiksi sillä aikaa kun vastasit siihen!

      Poista
  3. Täytyy lisätä vielä,että kesäaika on ihan toinen,ainakin täällä pääkaupunkiseudulla.Ihmiset kummasti alkavat maisemien sijasta katsella kanssamatkustajiaan ja jopa hymyilevät.Ja semmoinenkin ihme sattuu,että puhuvat toisilleen.Itse tunnistan itsessäni,savolaisena kuten sinäkin,ihan pulputtavan halun puhua ,ja kesäaikaan se totisesti on mahdollista.Oi miten odotankaan kesää:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kesäajalla voi todellakin olla merkityksensä tässäkin asiassa. Eräs unkarilainen tuttavani arveli vaikenemiskulttuurimme johtuvan siitäkin kun olemme niin harvaan asuttu maa, olemme tottuneet olemaan kaukana toisistamme. Talotkin täällä ovat peltojen keskellä yksinään, muutama pihapuu näkösuojana ympärillä, hän huomioi.

      Poista
    2. Kyllä on omituista ettei suuta saada auki, nuorten ylenkatseellisuus ja epäystävällisyys on niin normaalia että varmaan järkyttyisin jos joku olisi ystävällinen tai jopa hymyilisi. Hieno juttu taas jälleen Petriina, kiitoksia,niin ajankohtainen ja tosi. Mukavaa kesäajan jatkumista ja tarinointia edelleenkin toivottaa yksi fani:)

      Poista
    3. Kiitos samoin, minäkin tykkään sun jutuistasi, vaikka harvoin kommentoin kun yritän välttää tietskan ääressä istumista pitkiä aikoja kerrallaan. Kummasti jutun aiheita pulpahtelee mieleen, vaikka välillä tuntuu että ei keksi mitään.

      Poista
  4. Voi puhumattomuuden valita myös omasta mielentilasta johtuen tai sitten katselemalla ja tutkimalla ympäristöä kannattaako suutaan avata. Kohteliaisuus on sitten taas oma lukunsa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on. Varmaan jokaisella on tarve joskus olla omissa ajatuksissaan ja silloin vaikkapa samaan bussiin sattuva puhelias tuttava ärsyttää. Näissä tarinoissa tulee aina hiukan kärjistettyä kun tuntuu että muuten niitä ei jaksa kukaan lukea!

      Kiitos kaikille kommenteista!

      Poista