Puhumatta paras?

Joskus muutaman kilometrin bussimatka kotoa kaupunkiin voi olla niin hidasta junnaamista, että kävellen olisi jo perillä. Joka toisella matkustajalla on bussikortti lopussa tai rahat kateissa ja kaikissa liikennevaloissa joutuu odottamaan punaisen vaihtumista vihreäksi, ja jos autokin sattuu olemaan liitoksissaan natiseva rotisko, kuljettajalta vaaditaan taitoa, kärsivällisyyttä meiltä kaikilta.

Eräänä päivänä eräältä pysäkiltä viimeisenä autoon noussut keski-ikäinen nainen latautti kuljettajalla bussikorttiinsa lisää matkoja, minkä jälkeen hän poistui autosta, mutta ei näyttänyt eleelläkään että auto voisi jatkaa matkaa. Niinpä auto seisoi pysäkillä etuovi auki ja maahanmuuttaja taustainen kuljettaja, joka oli hymyillen nyökännyt tervehdyksen jokaiselle autoon astuneelle, kurkisteli, aikoiko takaisin pysäkille mennyt nainen tulla kyytiin vai ei. Bussilastillinen matkustajia ihmetteli samaa. Istuin keskioven paikkeilla, joten en ollut kuullut enkä nähnyt, oliko nainen korttia latauttaessaan sanonut mitään, oliko ehkä maininnut sen tulevan toiselle henkilölle, vaikkapa lapselleen, mikä selittäisi hänen poistumisensa autosta saman tien. Jos oli, niin kuljettaja ei ehkä ollut ymmärtänyt asiaa. Vaikea sanoa, miten kauan pysäkillä seisottiin, sen kaltaisessa tilanteessa puoli minuuttiakin on pitkä aika, mutta kun nainen seisoo ulkona puhumattomana paikallaan eikä kuski ehkä osaisikaan suomeksi kysyä häneltä mitään, niin siinähän odotellaan! Vai oliko kuljettaja jo omaksunut uuden asuinseutunsa vaikenemiskulttuurin ja toimi sen mukaan? Kun mitään ei näyttänyt tapahtuvan, viimein hän läimäytti oven kiinni ja matka jatkui.

Jatkoin samalla bussilla toiselle puolelle kaupunkia. Kauppatorin pysäkiltä vierelleni tuli ehkä parikymppinen tyttö. Kun aioin jäädä bussista, tyttö ei liikahtanutkaan vaikka olin jo painanut pysähtymisnappulaa. - Jään tässä pois, huomautin hänelle ystävällisesti. Hän nousi vaikean näköisenä, ei vilkaissutkaan minuun kun kiitin häntä. Jäi itsekin seisomaan, mutta sehän olisi ollutkin huomaavaista ja kertonut hyvästä kotikasvatuksesta jos hän olisi sanonut: - Minäkin jään tässä pois. Tai hymyillyt tai edes nähnyt minut. Ikääntyessämme me muutumme näkymättömiksi, on pidettävä huoli siitä ettemme muutu näkymättömiksi myös itsellemme. Vilkaisin häntä vielä ennen kuin jäimme autosta. Sama eteen päin tuijottava tyhjä katse edelleen. Entä jos olisin ollutkin komea nuori mies, olisiko hän silloinkin katsonut ohitseni?

Kun tässä on alettu bussilla matkustaa, niin kolmas tapaus vielä. Voi olla että olen jossain aikaisemmassa jutussani kertonutkin, miten paikallisbussi jumiutui eräänä talvi-iltana mäen rinteeseen ja me matkustajat odotimme, että kuljettaja, ei enää mikään nuori suomalaismies, olisi informoinut meitä tilanteesta. Mutta hän pysytteli puhumattomana paikallaan ja selän takana ollut sermi esti meitä näkemästä, mitä hän siellä touhusi. Autossa oli hiirenhiljaista, kumma kyllä, kukaan ei kailottanut kännykkäänsäkään. Huomasin tuttavani yrittäneen soittaa äänettömällä olleeseen puhelimeeni. Päätin aikani kuluksi soittaa hänelle päin. "Hei!" Ääneni helähti autossa niin että lähinnä olleet kääntyivät säikähtyneinä katsomaan. Samalla kun kerroin tuttavalleni tilanteestamme, joku nainen nousi ja kävi kurkistamassa sermin taakse. Sanaakaan siellä ei vaihdettu, mutta siitä päätellen että nainen palasi paikalleen, arvelin hänen todenneen kuskin olleen elossa. Vihdoin joku mies huusi, että kuljettaja avaisi keskioven, hän jatkaisi matkaa kävellen. Vaan silloinkos kuskikin puhkesi puhumaan: - Älkää nyt lähtekö, kyllä tämä tästä kohta korjaantuu! Ei aavistustakaan, mitä hän siellä sermin takana oli puuhastellut, mutta niin vain kävi, että hetken kuluttua auto hörähti liikkeelle ja matka jatkui.

Oma lukunsa ovat sitten kotoiset "menkööt asiat miten tahansa, pääasia että niistä ei puhuta" tilanteet. Jopa päiväkausien pituiset puhumattomuusjaksot, mököttämiset, jotka puheliaammalle, ulos päin suuntautuneemmalle kumppanille ovat raskaita kestää varsinkin jos hänellä ei ole aavistustakaan, mistä mykkäkoulu johtuu. Ehkä mököttäjä ei tiedä sitä itsekään, mutta sehän olisikin eteen päin menoa, jos hän sanoisi että ei itsekään tiedä syytä. Siitähän saattaisi sukeutua jopa keskustelu! Vaan kun ei. Turhaan saa kumppani kolkuttella puhumattomuuden muurin takana, odottaa vastausta ehkä hyvinkin tärkeään ja kiireelliseen asiaan.

Asiantuntijoiden mukaan se, että seurusteluaikojen kaunopuheinen kaveri saattaa myöhemmin tämän tästä paukahtaa puhumattomaksi, ei välttämättä johdu parisuhteeseen, perheeseen tai työhön liittyvistä ongelmista. Se saattaa juontaa lapsuudesta, ehkä jo lapsuudenkodissa vallinneesta vaikenemisen kulttuurista, masennuksesta jne. Tosin helppoa ei liene sellaisellakaan, jonka kumppania on siunattu ylenpalttisella puheliaisuudella, mutta se on jo toisen tarinan aihe.