Kolea, pilvinen huhtikuun päivä. Naapurirapun vanha rouva istuu lämpimästi pukeutuneena pihapenkillä puun alla. Hän on pari päivää sitten kotiutunut sairaalasta ja on nyt ensi kertaa ulkona. Kaarran kauppalenkille lähtiessäni hänen luokseen. Hän kertoo kävelleensä kierroksen talon ympäri, mutta toista ei enää jaksanut kun oli istuttava lepäämään. Samassa päätyrapun alaovi kolahtaa auki, kolmannen kerroksen ketterä emäntä kiikuttaa sinikukallisessa mukissa kahvia vanhalle rouvalle!
Jokin minussa liikahtaa, kyyneleet kihoavat silmiini. Näky ja tilanteen herkkä tunnelma syöpyvät mieleeni päiväkausiksi. Kolea huhtikuun päivä ja höyryävä kuuma kahvi, jonka naapuri hyvän hyvyyttään oli kipaissut kotonaan keittämässä, edustavat arjen sankaruutta, aitoa välittämistä, jota ei jaeta somessa eikä kuuluteta tiedotusvälineissä. Kahvimukin kyljessä siniset kukat hehkuvat kevään lämpöä.
Kauppareissulla kohtaan muita arjen sankareita. Nuori äiti, jonka lapsi saa kassalla itkupotkuraivarin, koska äiti ei anna hänen ostaa kaikkea mitä lapsi on kaupan hyllystä kahminut syliinsä. Äiti näyttää olevan räjähtämispisteessä, itkuun purskahtamaisillaan hänkin, mutta hän hillitsee itsensä, kaappaa lattialle huutamaan heittäytyneen lapsen syliinsä ja kantaa hänet sekä ostoskassinsa kaupasta ulos. Vastaan hangoittelevan lapsen saapasjalka osuu lonkkaani, mutta ei niin kipeästi että siihen kannattaisi reagoida, varsinkaan kun äidillä on jo mitta täynnä muutenkin. Parkkipaikalla näen lapsen istuvan tyyntyneen näköisenä auton takapenkillä omassa istuimessaan, äiti on seisahtanut ulos selkä auton etuovea vasten hetkeksi hengähtämään.
Kotimatkalla vastaan tulee pariskunta, nainen hidastaa vauhtiaan että rollaattorin kanssa köpöttelevä mies ei jäisi hänestä jälkeen. Mietin mikä heidän tilanteensa muuten mahtaa olla, onko nainen ehkä miehensä omaishoitaja, joka kaiken huoltamisen ja hoivaamisen ohella joutuu sata kertaa päivässä vastaamaan samoihin kysymyksiin, vahtimaan ettei mies hetkellä millä hyvänsä katoa ovesta omille teilleen. Muistin pari vuotta sitten pyörätuolissa pää alaspäin istua retkottaneen naisen, jota nuorehko mies työnteli sataman kevätmarkkinoilla. Oletin miehen hoivakodin työntekijäksi tai vastaavaksi, mutta jälkeen päin kuulin hänen olleen naisen poika, joka oli ollut ulkoiluttamassa äitiään. Kaunista, hellyttävää.
Heitä riittää, arjen sankareita, pienten hyvien tekojen tekijöitä ja pienipalkkaisia puurtajia, jotka muodostavat yhteiskuntamme tukiverkon. Eduskunnan kyselytuntia seuratessa tulee pakostakin miettineeksi, miten kaukana, kuin eri planeetoilla nämä kaksi ääripäätä, arjen sankarit ja salissa istuvat ovatkaan toisistaan! Monelle siellä istuvalle arjen sankareiden elämän todellisuus iloineen ja murheineen lienee tuiki tuntematon asia. Ministeriaitiossa kukin vuorollaan ponnahtaa seisomaan kuin paistovahti uunipossun kyljestä, suoltaa ilmeisesti ennalta muotoillun, hienoja sanakäänteitä vilisevän vastauksensa opposition esittämiin kysymyksiin. Jokaista ongelmakohtaa pohtimaan on juuri eilen asetettu tai viimeistään huomenna asetetaan työyryhmä. Jotkut työn alla olevat uudistukset ovat varmaan ihan hyviä ja paikallaan, jotkut vain hankaloittavat arjen sankareiden elämää entisestään, "kaiken kansan yhteiset säästötalkoot" kun koskettavat kaikkein kipeimmin juuri heitä.
