Perhejuhlien rumistus?

"Nykyään kuulumisten vaihtaminen ja keskusteleminen kavereiden kanssa on helppoa, ja kaiken lisäksi vielä ilmaista. Facebookin ansiosta monien teini-ikäisten puhelinlaskutkin pysyvät pienempinä. Tämä maailmanlaajuinen ilmiö onkin mielestäni hyvin käytännöllinen, eikä siihen liittymisessä ole mitään vikaa. Mutta ne supermummot tai - papat, jotka haluavat pysyä kehityksen mukana ja liittyvät Facebookiin, menevät minulta hieman yli ymmärryksen. Jokainen saa tehdä itse päätöksensä, mutta kannattaako yli 75-vuotiaan enää vaivata päätään moisilla asioilla? Itse järkyttyisin, jos jonakin päivänä saisin kaveripyynnön mummoltani."

Edellä oleva on lainaus paikallislehdessä viime viikolla olleesta teinitytön mielipidekirjoituksesta. Otsikkona oli "Pidä yhteyttä elämäsi ihmisiin". - Eivätkö mummot ja papat sitten ole hänen elämänsä ihmisiä? Teini-ikäinen, jonka kanssa keskustelin asiasta, ihmetteli. Tosin hän arveli, että kirjoittajalle on saattanut tulla kiire eikä hän ole ajatellut asiaa loppuun asti. Oli niin tai näin, haluan uskoa että facebookin ulkopuolella myös mummo kuuluu hänen elämänsä ihmisiin eikä ole pelkkä perhejuhlien rumistus, velvollisuudesta mukaan kutsuttava täytehenkilö!

Tai jospa tyttö halusikin mielipiteellään provosoida keskustelua ko. aihepiiristä? Jos, niin kovin suurta kuohuntaa se ei ainakaan kyseisen lehden palstoilla ole synnyttänyt. Pari kolme viestiä: "Hei, oletko ikärasisti? Mummot ovat ihmisiä kuten sinäkin. Mummotkin tykkäävät olla facebookissa." "Minua lapsenlapseni pyysi facebook kaverikseen. Mummo." Joku kehottaa tyttöä olemaan vaivaamatta päätään moisilla, yli 75-vuotiaiden asioilla! Ehkä aika, jolloin lehtien mielipideosastot täyttyvät kunnallisvaaliehdokkaiden kirjoitteluista, ei ollut paras mahdollinen, vaikka vanhustenhoidon parantamisen jotkut mainitsevatkin vaaliteemoissaan ja eläkeläisten vaippa-asioista on vitsailtu jopa televisio-ohjelmassa! Facebook yhteys on kuitenkin (ainakin vielä toistaiseksi) ilmainen myös ikä-ihmisille ja joillekin ehkä ainoa tapa pitää yhteyttä varsinkin kauempana asuviin elämänsä ihmisiin. Siihen, haluavatko teini-ikäiset heitä kavereikseen vai eivät, lienee monenlaisia syitä. Kannattanee muistaa myös, että ehkä kaikki mummot ja papatkaan eivät odota saavansa kaveripyyntöä heiltä.

"Hillitte ittes!"

Eräs lempiohjelmistani televisiossa on perjantaisin uusintana tuleva brittisarja Downton Abbey. Siinä seurataan pohjois Yokshireen sijoittuvan kuvitteellisen Grantmanin kreivikunnan kuvitteellisen Crawleyn aatelissuvun kuvitteellista elämää. Tarina ajoittuu ensimmäisen maailmansodan kieppeille, mutta vaikka sota on jo päättynyt, kartanon elämänmenossa jännittäviä juonenkäänteitä ja skandaaleja riittää. Yhtä paljon kuin ne, minua kiehtovat kartanon väen käytöstavat. Mikä tyyneys ja itsehillintä tilanteessa kuin tilanteessa! Hyvät näyttelijät, jotka pienillä tuskin havaittavilla eleillä, katseilla ja kehon kielellä viestittävät sisällään myllertävät myrskyisätkin tunteet. Sama koskee myös alakerran palvelusväkeä; arvokkuus ennen kaikkea. Harkittuja repliikkejä, leikillisiä toinen puoli totta-sanontoja, juonitteluja, tyynen ilmeen takaa sinkoilevia pureviakin huomautuksia, joiden terävin kärki usein kätkeytyy sanojen väliin.

Ihailen ja kadehdin heitä. Miksi minä en ole oppinut käyttäytymään yhtä kauniisti ja hillitysti, vaan liehun ja leiskun, hypin seinille, kuohun ja kohisen milloin mistäkin? Tuohdun asioista, jotka eivät minulle edes kuulu. "Hillitte ittes!" Komentaa Orvokki Aution Pesärikko-romaanitrilogiassa nainen kanssasisartaan kun huomaa tämän olevan raivoon halkeamaisillaan ja sisko tottelee.

Tosin osaanhan minäkin tarpeen tullen käyttäytyä vieraskoreasti, mutta silloinkin melko varmasti on jokin moka ovella odottamassa. Että mikä se eräällä synttärilounaalla pistikin minut maistamaan viinilasistani ennen kuin isäntä oli kohottanut maljan, vaikka tiesin että niin ei saa missään tapauksessa tehdä! Ja miksi juuri minun jakkuni hiha osui Sibeliustalon aulassa olleen tarjoilupöydän lasirivistöön sillä seurauksella että puoli tusinaa, onneksi tyhjää lasia helähti lattialle! Miten tyynen eleettömästi henkilökuntaan kuulunut nuori nainen riensikään lakaisemaan ne pois! Kysyin, miten voin korvata rikkomani lasit. Ei mitenkään! "Se oli vahinko eikä vahingosta pidä rangaista", sanoi äitikin aikoinaan kun olin huitaissut hellan kulmalla kuivumassa olleen öljylampun lasin lattialle.

Lasien lisäksi lienen särkenyt myös sydämiä, tallonut ihmisten liikavarpaille, tahtomattani sohaissut kipeään kohtaan. Elämäni on etikettivirheiden reunustama polveileva polku. Iän myötä olen tullut hiukan armeliaammaksi itselleni, päättänyt hyväksyä sen tosiasian että jos se nyt on oltava juuri minun veitseni, joka ruokaillessa kolahtaa lattialle tai minun suustani päässyt sammakko loikkii seurueen keskellä niljakkailla jaloillaan, tai vain minä olen liimannut häälahjan mukaan kirjoittamani kortin kuoren kiinni sen sijaan että se olisi lahjan vierellä kaikkien luettavissa, olkoon sitten niin! Lohduttaudun sillä, että "ei moka ole piste, vaan pilkku, hetken pysähdys, jonka jälkeen voi taas jatkaa eteen päin", kuten lehtihaastattelusta luin erään diplomaatin rouvan äidin ohjeistaneen tytärtään.

Mutta takaisin kartanoon. Miten kauniisti ja eleettömästi Downton Abbeyn ladyt liikkuvatkaan! He eivät kävele, eivät sipsuta, vaan liukuvat pitkissä hameissaan hyväryhtisinä, hoikkina ja eteerisinä kartanon saleissa ja puiston käytävillä. Ja miten ryhdikkäänä pyylevöitynyt leskikreivitärkin istuu sohvalla ja parilla harkitulla silmänluonnilla ja tilanteeseen osuvalla repliikillä hallitsee ympäristöään saaden nuoremman kreivittären orvokkisilmistä lempeän huvittuneen tai hämmästyneen katseen. Hyvät tavat ja hillitty käytös hunnuttavat alleen myös kartanon kolmen naimaikäisen tyttären toisiaan kohtaan osoittaman julmuuden ja kun vieraisille tullut ulkomaalainen diplomaatti kuolla kupsahtaa vanhimman tyttären sänkyyn, ruumis hilataan kaikessa hiljaisuudessa hänen omaan huoneeseensa ja vaikka palvelusväen keskuudessakin kuiskaillaan asiasta, ainoa joka ei saane siitä koskaan tietää, on kartanon isäntä, herra jaarli itse. Tyttären maineeseen tapahtuma jättää tietenkin pysyvän tahran, niinpä hänet olisikin saatava kiireen vilkkaa naimisiin. Tosin leskikreivitär on sitä mieltä, että yhdellä jos toisellakin tytöllä lienee omat salaisuutensa alttarille astellessaan.

Todellisuudessa tuommoisen kartanon elämä saattaisi olla tapahtumaköyhää ja ikävää, puhumattomana jurottamista kun käsikirjoittaja ei olisi luonut suuhun sopivia repliikkejä eikä rakennellut draaman käänteitä kuten Downton Abbeyn miljöön luonut ja käsikirjoittanut näyttelijä Julian Fellowes on tehnyt. Uusintajaksoissa on vielä odotettavissa monta mullistavaa asiaa, mutta jakso päättyy hyvin onnellisiin tunnelmiin ja ennakkotietojen mukaan seuraavassa eletään iloista 1920-lukua. Ja kun leskikreivitärtä esittävä näyttelijä Maggie Smith peruutti aikeensa jättäytyä sarjasta, odotan innolla uusia jaksoja.

Sähkölle allerginen?

Kuumottaako kasvojasi? Pisteleekö ihoasi? Onko sinulla päänsärkyä, huimausta, sydänoireita, hengenahdistusta? Koordinaatiohäiriöitä, tinnitusta, uupumusta, keskittymishäiriöitä, muistivaikeuksia, nivel- ja lihaskipuja?

Edellä mainitut ovat tyypillisimpiä sähkölle yliherkän henkilön oireita, mutta voivat toki johtua monista muistakin syistä. Juuri ilmestyneessä kirjassa "Kun säteily satuttaa" kymmenisen korkeasti koulutettua, erilaisissa ammateissa toimivaa sähköherkkää (enää ei käytetä sähköallergia-nimitystä) henkilöä kertoo sairastumisestaan sekä siitä, miten useimmat heistä ovat erilaisin järjestelyin joko pystyneet olemaan työelämässä koko ajan tai palaamaan sinne takaisin. Editan julkaiseman kirjan ovat toimittaneet kirjailija Anelma Järvenpää-Summanen ja Koneen Säätiön hallituksen puheenjohtaja Hanna Nurminen, jotka kertovat myös oman tarinansa.

Millaisia mainitut erikoisjärjestelyt heidän kohdallaan sitten ovat olleet? Joku on hankkinut tietokoneensa näytön ympärille teräspellistä ja johtavasta pleksistä valmistetun kaapin, jonkun on pitänyt luopua kännykän käytöstä ja television katselusta kokonaan, jopa bussissa kännyköihinsä puhuvat kanssamatkustajat aiheuttavat oireita niin että hänen on joko vaihdettava paikkaa tai suojauduttava erikoisvalmisteisella huivilla, jonka sisällä on kaksi kerrosta ohjussuojakangasta. Joku ei voi mennä lainkaan tilaisuuksiin, joissa tietokoneet tai matkapuhelimet ovat päällä. Toinen, joka maaseudulla tuntee itsensä hyvävointiseksi, oireilee kaupunkien keskustoissa, onpa joku joutunut muuttamaan juuri hankkimastaan kerrostalon kattohuoneistosta, koska naapuritalossa sattui olemaan erään operaattorin pääkonttori. Talon seinälle oli asennettu neljä matkapuhelintukiasemaa, jotka olivat samalla korkeudella kuin hänen kotinsa ja joiden antenneista osa oli suunnattu juuri hänen asuntoaan kohti. Joku on laittanut kotiinsa säteilyä eristävät verhot, toinen teettänyt ulkomaanmatkaa varten hiilikuitukankaalla vuoratun silkkiponchon. Joku joutuu pyytämään luennolleen tulleita henkilöitä katkaisemaan matkapuhelimistaan virran, jollain on mahdollisuus työpaikallaankin - ainakin vielä toistaiseksi - käyttää kaiuttimella varustettua lankapuhelinta jne.

Mitä enemmän korkeilla radiotaajuuksilla toimivia langattomia laitteita, sitä enemmän säteilylle herkistyneitä ihmisiä, toteavat asiantuntijat. Moni onkin hankkinut mittarin, jolla voi mitata esimerkiksi asuinympäristönsä radiotaajuuksia.

Kirjassa esiintyvät henkilöt ovat keskivaikeasti herkistyneitä, pahempiakin tapauksia on sekä niitä, jotka tietävät oireilevansa lievästi, mutta pystyvät elämään ongelman kanssa. Itse kuulunen viime mainittuihin. Pari vuotta sitten vaihdoin rikkoutuneen pöytäkoneeni kannettavaan, johon hankin langallisen hiiren, mutta jolla kirjoittaessani aloin saada rajuja pahoinvointikohtauksia. "Jos joku on allerginen sähkölle, on hän allerginen kaikelle muullekin," päivystävän poliklinikan nuori naislääkäri paukautti kun arvelin oireideni ehkä johtuvan tietokoneen näytöltä saamastani säteilystä. Ei se nyt ihan niinkään ole, sanoin ja kerroin tuttavastani, joka ei ole allerginen muulle kuin em. säteilylle. Lääkäri myönsi että ei ollut sähköyliherkkyydestä aikaisemmin kuullutkaan.

Ruotsissa sähköyliherkkyys on virallisesti tunnustettu toimintarajoite, meillä Nokialandiassa ei. Mutta eivät markkinat siihen kaatuisi, vaikka se tunnustettaisiinkin, päinvastoin, alettaisiin suoltaa "vähemmän säteileviä" laitteita ja erilaisia oheislaitteita säteilyn minimoimiseksi. On niitä markkinoilla jo nytkin, jotkut kelvollisia, jotkut pelkkää huuhaata, kuten eräs kirjassa esiintyvistä oli saanut kokea.

Oma tilanteeni helpottui kun poikani liitti vanhan pöytäkoneeni näppäimistön ja ison mattapintaisen näytön kannettavaani ja kannettava on nyt taustalla "keskustietokoneena" eli mulla on tässä kaksi näyttöä auki kuten kuulemma lehtien toimituksissa! Jos huono olo yllättää, voin sulkea koneen ja tehdä muita hommia. Voin myös katsella telkkaria ja puhua kännykkään, olkoonkin että pitkähkön puhelun aikana korvan ympäristöä alkaa kuumottaa. Eniten huolestuttavatkin lapset, jotka näpräävät älypuhelimiaan, puhuvat pitkiä kännykkäpuheluja, viettävät tuntikausia tietokoneen äärellä. Ja eilen luin eräästä lehdestä jutun, jossa hehkutettiin "tabletteja", joilla voi surffailla vaikka peiton alla! Ostaisinko lapsenlapsille joululahjaksi korvanappikuulokkeet kännyköitä varten ja jos, niin käyttäisivätköhän ne niitä?