"Hillitte ittes!"

Eräs lempiohjelmistani televisiossa on perjantaisin uusintana tuleva brittisarja Downton Abbey. Siinä seurataan pohjois Yokshireen sijoittuvan kuvitteellisen Grantmanin kreivikunnan kuvitteellisen Crawleyn aatelissuvun kuvitteellista elämää. Tarina ajoittuu ensimmäisen maailmansodan kieppeille, mutta vaikka sota on jo päättynyt, kartanon elämänmenossa jännittäviä juonenkäänteitä ja skandaaleja riittää. Yhtä paljon kuin ne, minua kiehtovat kartanon väen käytöstavat. Mikä tyyneys ja itsehillintä tilanteessa kuin tilanteessa! Hyvät näyttelijät, jotka pienillä tuskin havaittavilla eleillä, katseilla ja kehon kielellä viestittävät sisällään myllertävät myrskyisätkin tunteet. Sama koskee myös alakerran palvelusväkeä; arvokkuus ennen kaikkea. Harkittuja repliikkejä, leikillisiä toinen puoli totta-sanontoja, juonitteluja, tyynen ilmeen takaa sinkoilevia pureviakin huomautuksia, joiden terävin kärki usein kätkeytyy sanojen väliin.

Ihailen ja kadehdin heitä. Miksi minä en ole oppinut käyttäytymään yhtä kauniisti ja hillitysti, vaan liehun ja leiskun, hypin seinille, kuohun ja kohisen milloin mistäkin? Tuohdun asioista, jotka eivät minulle edes kuulu. "Hillitte ittes!" Komentaa Orvokki Aution Pesärikko-romaanitrilogiassa nainen kanssasisartaan kun huomaa tämän olevan raivoon halkeamaisillaan ja sisko tottelee.

Tosin osaanhan minäkin tarpeen tullen käyttäytyä vieraskoreasti, mutta silloinkin melko varmasti on jokin moka ovella odottamassa. Että mikä se eräällä synttärilounaalla pistikin minut maistamaan viinilasistani ennen kuin isäntä oli kohottanut maljan, vaikka tiesin että niin ei saa missään tapauksessa tehdä! Ja miksi juuri minun jakkuni hiha osui Sibeliustalon aulassa olleen tarjoilupöydän lasirivistöön sillä seurauksella että puoli tusinaa, onneksi tyhjää lasia helähti lattialle! Miten tyynen eleettömästi henkilökuntaan kuulunut nuori nainen riensikään lakaisemaan ne pois! Kysyin, miten voin korvata rikkomani lasit. Ei mitenkään! "Se oli vahinko eikä vahingosta pidä rangaista", sanoi äitikin aikoinaan kun olin huitaissut hellan kulmalla kuivumassa olleen öljylampun lasin lattialle.

Lasien lisäksi lienen särkenyt myös sydämiä, tallonut ihmisten liikavarpaille, tahtomattani sohaissut kipeään kohtaan. Elämäni on etikettivirheiden reunustama polveileva polku. Iän myötä olen tullut hiukan armeliaammaksi itselleni, päättänyt hyväksyä sen tosiasian että jos se nyt on oltava juuri minun veitseni, joka ruokaillessa kolahtaa lattialle tai minun suustani päässyt sammakko loikkii seurueen keskellä niljakkailla jaloillaan, tai vain minä olen liimannut häälahjan mukaan kirjoittamani kortin kuoren kiinni sen sijaan että se olisi lahjan vierellä kaikkien luettavissa, olkoon sitten niin! Lohduttaudun sillä, että "ei moka ole piste, vaan pilkku, hetken pysähdys, jonka jälkeen voi taas jatkaa eteen päin", kuten lehtihaastattelusta luin erään diplomaatin rouvan äidin ohjeistaneen tytärtään.

Mutta takaisin kartanoon. Miten kauniisti ja eleettömästi Downton Abbeyn ladyt liikkuvatkaan! He eivät kävele, eivät sipsuta, vaan liukuvat pitkissä hameissaan hyväryhtisinä, hoikkina ja eteerisinä kartanon saleissa ja puiston käytävillä. Ja miten ryhdikkäänä pyylevöitynyt leskikreivitärkin istuu sohvalla ja parilla harkitulla silmänluonnilla ja tilanteeseen osuvalla repliikillä hallitsee ympäristöään saaden nuoremman kreivittären orvokkisilmistä lempeän huvittuneen tai hämmästyneen katseen. Hyvät tavat ja hillitty käytös hunnuttavat alleen myös kartanon kolmen naimaikäisen tyttären toisiaan kohtaan osoittaman julmuuden ja kun vieraisille tullut ulkomaalainen diplomaatti kuolla kupsahtaa vanhimman tyttären sänkyyn, ruumis hilataan kaikessa hiljaisuudessa hänen omaan huoneeseensa ja vaikka palvelusväen keskuudessakin kuiskaillaan asiasta, ainoa joka ei saane siitä koskaan tietää, on kartanon isäntä, herra jaarli itse. Tyttären maineeseen tapahtuma jättää tietenkin pysyvän tahran, niinpä hänet olisikin saatava kiireen vilkkaa naimisiin. Tosin leskikreivitär on sitä mieltä, että yhdellä jos toisellakin tytöllä lienee omat salaisuutensa alttarille astellessaan.

Todellisuudessa tuommoisen kartanon elämä saattaisi olla tapahtumaköyhää ja ikävää, puhumattomana jurottamista kun käsikirjoittaja ei olisi luonut suuhun sopivia repliikkejä eikä rakennellut draaman käänteitä kuten Downton Abbeyn miljöön luonut ja käsikirjoittanut näyttelijä Julian Fellowes on tehnyt. Uusintajaksoissa on vielä odotettavissa monta mullistavaa asiaa, mutta jakso päättyy hyvin onnellisiin tunnelmiin ja ennakkotietojen mukaan seuraavassa eletään iloista 1920-lukua. Ja kun leskikreivitärtä esittävä näyttelijä Maggie Smith peruutti aikeensa jättäytyä sarjasta, odotan innolla uusia jaksoja.