maanantai 18. toukokuuta 2015

Kevättä kestää vain neljännes vuotta


Toukokuu jo näin pitkällä! Vasta hetki sitten vappuvieraani nukkui kamarin oven takana "turvallisensa" alla! Pienenä hän oli kutsunut sillä nimellä peittoaan. Sukulaisvierailulla öiset luonnonäänet eivät pelottaneet kun oli oma "turvallinen" mukana. Mihin lienee sekin pieni punaruskeankirjava täkki vuosien saatossa joutunut?

Äitienpäivänä istuin pöydän päässä vierailevan kokin valmistamaa lohikeittoa syöden, kuuntelin nuorten matkasuunnitelmia hyvilläni siitä, että oma matkakiintiöni kotimaan rajojen ulkopuolelle lienee täynnä. Ei tee edes mieli lähteä matkalaukkujen kanssa kulkemaan,  lentokentille ja satamiin jonottamaan. Kaukaisin paikka missä olen käynyt, on Kanada, eksoottisin Jordania.

"Miksi tulitte?" Vancouverin lentokentän virkailija oli kysynyt mieheltäni matkan tarkoitusta selvittäessään, minulta ei kysytty mitään. Ja kun eräässä Chinatownin myymälässä oli tarkistettu ainoastaan hänen kassinsa, hämäläispojan huumorintaju oli joutunut koetukselle. Mutta sukulaisten ylenpalttinen vieraanvaraisuus sai pienet vastoinkäymiset unohtumaan. Nyt heistäkin, joiden kanssa kävimme Kalliovuorilla, Vancouverin saarella, pistäydyimme Amerikan puolella, suurin osa on jo poissa.

Kuten tämä lumoava kevät, jolloin rentukat räjähtävät kukkimaan, kohta ohi elettyä tämäkin! Pihakoivu on jo täydempi kuin viikko sitten, jolloin toivoin sen utuisen hennonvihreän hunnun kestävän kesän yli. Pihlaja availee lehtiään, tammi odottaa kohteliaasti vuoroaan, alkaa vihertää viimeisenä. Bussipysäkin luona voi ihailla vaahteran heleän vihreitä lehtiruusukkeita ja villiomenapuun kukkien aukeamista. Mistä lienee senkin puun siemen alun alkaen siihen lennähtänyt? Luonto puskee voimalla maan uumenista esiin. Mustikat kukkivat hullun lailla, kuin henkensä hädässä. Eikä tarvita kuin yksi kirpakka pakkasyö kun ne ovat paleltuneet kuoliaiksi. Toivottavasti sitä yötä ei tule. Sananjalkojen kierukat tunkevat siitä ainoasta puskasta mikä naapurirapun rouvan viime kesäisen tuhoamisvimman jäljiltä jäi takapihan kallionlaitaa koristamaan. Ja sekin säästyi vain siksi että toinen naapuri oli huomannut mitä on tekeillä, avannut ikkunansa ja huutanut että stop tykkänään! Sananjalat muka lisäävät kotiloiden määrää ja siksi upeat pehkot, Luojan luomat taideteokset piti tuhota. En ole mistään löytänyt vahvistusta kyseiselle kotiloiden lisääntymisväitteelle. Mutta luonto on mahtava voimassaan, tuhottujen pensaiden juuristoistakin jokunen sananjalan alku nostaa päätään!

Lenkkipolulla luontokokemus on eri kerroilla erilainen. Joskus sitä vain taivaltaa eteen päin, huomaa kyllä kaiken kauneuden, mutta katselee sitä ikään kuin ulkopuolisena, arjen asioita pohdiskellen kun taas toisella kerralla kokemus on syvällisempi. Sadetta enteilevä pysähtynyt tunnelma. Pöyheiden pilvien keskellä sininen avanne, josta siivilöityvä auringonkajo valaisee tuoreen vihreän maiseman. Metsän laidassa valkovuokkosaareke, lehtitorvien kätköissä kielonnuput. Pihlajan poikanen  kannattelee pikarimaisia lehtiaihioitaan, osa on jo auenneina. Pari vuotta sitten harvennetussa metsikössä pyrähtelee punamustavalkoinen outo lintu, jonka netistä etsimäni kuvan perusteella tunnistin käpytikaksi.

Luonto viheriöi ja kukoistaa, omat viljelmäni eivät. Maaliskuussa ruukkuihin kylvämistäni krassinsiemenistä on tähän mennessä itänyt yksi! Hontelo taimi, jonka pelkkä terävä katse voi  katkaista. Aloitin eilen istuntokauden parvekkeella, tänään olen lääkinnyt flunssan oireita. Huoltomies näkyy kantavan pöytää ja penkkejä talviteloiltaan pihanurmelle, taivaalta vihmoo vettä. 

Kevätkö lienee sekoittanut entisen ministerin mielen? Päivän uutispommi joka vetää sivullisen suuta hymyyn, mutta asianosaisille on varmasti kiusallinen. Keväällä rakastuminen vaatii vahvaa sydäntä.
Muistan kaukaisen kevään jolloin kevät kohisi luonnossa ja minussa. Tunteiden kohde on unohtunut.

Huomen illalla selviää, pääsevätkö Suomen pojat Euroviisufinaaliin, ylihuomenna kerrottaneen mitä kaikkea hallitusneuvottelijat ovat päättäneet meiltä leikata. Kaiken kaikkiaan siis varsin mielenkiintoinen viikko aluillaan. Viime perjantaina alkoivat David Suchetin tähdittämän Hercule Poirotin uusinnat, joista ainakaan ensimmäistä en muistanut ennen nähneeni. Kyseisen, pienin askelin kävellä töpöttelevän herrasmiehen karisma puree aina vain. Loppuviikolla lapsenlasten tanssi- ja soittonäytökset, lauantai-iltana Euroviisufinaali.

Kivaa keväistä viikkoa, tunnelmallista toukokuun jatkoa kaikille!

maanantai 11. toukokuuta 2015

En tiedä mitä ajatella


Toriparkin porrashuoneista. Keskeneräistä työtä ei tule arvostella, totesin edellisessä blogijutussani, jossa kerroin kaupunkimme uusitun torin ilmeestä. Nyt torin avajaiset on pidetty, ensimmäiset kuukausimarkkinat koettu. Torin alla olevat parkkitilat ovat saaneet pääosin kiittäviä kommentteja, samoin torialueen päällyste, jolla voi kävellä korkkareillakin, torilla on tilaa, sinne ja sieltä pois pääsee paikallisbussilla tulipa miltä suunnalta tahansa. Kovimman kritiikin kohteeksi ovat joutuneet toriparkin porrashuoneet, ikävän näköiset harmaat peltilaatikot.

- Ei, eivät ne ole peltiä, vaan arvostettua seinämateriaalia rheinzinkiä, mitä on käytetty mm. Kiasmassa. Kaupunginarkkitehdin mukaan materiaali elää ajan ja valon kanssa, se tummuu muttei vaihda väriä kuten kupari. "Ydinkeskustassa ei ole puurakentamista ja puun käyttö olisi vaatinut muutakin materiaalia", hän vastaa niille joiden mielestä ne  olisi pitänyt tehdä lämpimämmän näköisestä puusta. "Rakennelmat toimivat poistumisteinä ( torilta toriparkkiin ja päinvastoin), ovat porrashuone- ja huoltorakennuksia eikä niitä ole tarkoitettukaan torin vetonauloiksi", hän tähdentää. Että silleen. Varovaisen myönteisiäkin arvioita on ollut luettavissa, mutta kauniiksi en ole kuullut niitä kenenkään sanovan. "Kuin parakkiluokkia tai vaarallisten kemikaalien kierrätyspisteitä", toteaa paikallinen kirjailija paikallislehden kolumnissaan. Olen samaa mieltä.   

Vai olenko sittenkään? Viikko sitten hautausmaalta palatessani kauppatori kylpi auringonpaisteessa, ihmiset istuskelivat joutilaan näköisinä torikahviloissa, myyntikojuja oli vielä harvakseltaan, kukkiakin vain parilla kauppiaalla, mutta tila ja valoisuus tekivät vaikutuksen. Ja torin kulmalla seisonut (yksi niistä neljästä) parakkimainen harmaa rakennelma näytti lähes juhlalliselta. Mikäs tunne tämä tämmöinen nyt on, kysyin itseltäni. Minäkö en muka enää inhoakaan toriparkin porrashuonetta? Yhtäkkiä en tiennyt, mitä ajatella, mitä mieltä siitä oikeasti olen. Onhan se ruma, sitä ei voi kieltää, vai olisiko rumankaunis osuvampi ilmaisu?  Porrashuoneet kaipaisivat ympärilleen viheristutuksia ja kukkasia, jolloin harmaa tausta olisi ehkä selkeämpi kuin joidenkin ehdottamat värikkäät seinägraffitit tms. Matalissa betonilaatikoissaan värjöttelevät alkukevään orvokit eivät ole kyllin näyttäviä, mutta eiköhän kesä tuo kukkaset tullessaan ja torin laidalle istutetut hennot lehmuksentaimet avaa vihreät lehtensä, joten eletään toivossa.

Entä talvella? Alaston harmaa aukioko muulloin paitsi markkinapäivinä? Jotain vihreää harmaiden parakkien, anteeksi, porrashuoneiden ympärille voisi talveksikin istuttaa. Kiittelin edellisessä jutussani unkarilaisen ystävyyskaupungin keskusaukion kauneutta. Ehkä se ei kuitenkaan ole vertailukelpoinen kotikaupunkini keskusaukion kanssa, koska siellä ei tehdä kauppaa. Heillä kauppatori on  toisaalla ja ainakin eräänä 1990-luvun harmaana sadepäivänä näytti melkoisen ankealta paikalta sekin. 

Valitettavasti en voi liittää porrashuoneen kuvaa tämän jutun yhteyteen, kamerani on rikki enkä löytänyt googlestakaan kuvaa. 

JK. Oheinen kuva toriparkin suurimmasta porrashuoneesta löytyi Etelä-Suomen sanomien nettisivuilta, kuvaajan nimeä ei näkynyt.

Kesä tulee, kunpa vaaleanvihreään heppoiseen huntuun verhoutunut pihakoivu voisi pysyä yhtä utuisen kauniina koko kesän!