- Nyt äkkiä vaatteet päältä pois ja suihkuun! Kotiavustaja huutaa perjantaiaamuna ovesta tullessaan lähes yhdeksänkymppiselle yksin asuvalle rouvalle. Vanharouva ehtii riisua itsensä melkein "kelteisilleen" kun avustaja lukee viestivihkosta, että hänethän onkin suihkutettu edellisenä maanantaina, joten seuraava suihkupäivä olisi vasta seuraava maanantai! Avustajalla kiire toisen hoidokin luokse, vanharouva jää pukemaan vaatteita päälleen, toivoo että joku omaisista ehtisi tulla auttamaan ettei hänen tarvitsisi olla hikisenä ja likaisena viikonlopun yli.
Jonakin toisena päivänä toinen kotiavustaja oli imuroinut hänen lattiaansa. Vanharouva oli pyytänyt että imuroisi samalla sohvankin. Ei onnistu, kotiavustajilla on lupa imuroida ainoastaan lattia ja lattiamatot. Kolmantena päivänä kolmas avustaja tekee hänelle ruokaa, riisiä ja broilerikastiketta, sekoittaa salaatinkin, ehtii jopa hetken aikaa haastelemaankin, mutta ulkoiluttamaan hänkään ei vanhaa rouvaa ehdi. Vanha rouva arvelee, että "joka vanhoja (ihmisiä) muistaa, sitä tikulla silmään!"
Olen käymässä maaseutukirkonkylässä yksin asuvan tätini luona kun hänen ovikellonsa soi ja samalla joku tulee sisään omilla avaimillaan, syöksyy keittiöön ja sujahtaa saman tien ovesta ulos kuin ampiaisen ajamana. - Mikä se oli? Ihmettelin. - Ateriapalvelu, tätini toteaa, raottaa pöydälle jätetyn valkoisen tyrox-rasian kantta. Rasiassa lötköttää kaksi isoa keitettyä perunaa, ympärillä pari lusikallista vetisen näköistä harmahtavaa kastiketta, pari lihapalaa, ehkä veltto porkkanansuikale ja jokunen keitetty herne. Pienessä kannellisessa muovikupissa on jälkiruoaksi marjakiisseliä. - Ota sie puolet, miulle tässä on liikaa, tätini sanoo. Sääli kouraisee sydäntäni. Ehdotan että laitetaan loppu jääkaappiin myöhemmin lämmitettäväksi. Kertomistani tapauksista on aikaa yli kymmenen vuotta ja kotipalvelun kriteerit (vai onko sen nimistä palvelua enää olemassakaan?) voivat olla muuttuneet, mutta tuskin ainakaan parempaan suuntaan.
Toimittaja Minna Lindgrenin kirjassa "Kuolema Ehtoolehdossa" kuvataan yli 90-vuotiaiden asukkaiden elämää yksityisen hoivapalvelufirman ylläpitämässä palvelutalossa. Vaikka, tai ehkä juuri siksi että kirja on osittain fiktiota, se on hyvin todentuntuinen, sekä riemukas että traaginen kuvaus tämän päivän vanhustenhuollosta. Samalla kun Minna Lindgren on aihevalinnallaan osunut oivaan markkinarakoon, on hän avannut uusia näkökulmia vanhustenhuoltoon liittyvään keskusteluun. Sellainenkin tuli mieleeni, että olisiko kirjoittaja tarkoituksella valinnut päähenkilöiksi 90-94 vuotiaita, että seitsemänkymppinen lukijakin voisi tuntea itsensä vielä nuoreksi ja hyväkuntoiseksi. Päähenkilöt ajelevat raitsikoilla kaupungin vanhoja ja uusia asuinalueita katselemassa, käyvät kirjastossa, kaupoissa ja kahviloissa. Yksi heistä on entinen konekirjoittajatar, toinen äidinkielenopettaja jonka korvia särkee toisten huolimaton kielenkäyttö. Yksi miesasukkaista on entinen suurlähettiläs, toinen alapäävitseihin mieltynyt, puoliksi dementoitunut herra, jota hänen vaimonsa työntelee pyörätuolissa. Yksi asukkaista lääkitään dementiapuolen hoidokiksi, mutta onneksi vain tilapäisesti. Toinen on ovelampi ja piilottaa pöydälleen ilmestyneen lääkedosetin sisällön kirjahyllyyn. Hänen raha-asioitaan hoitava pojantyttärentyttären poikaystävä tms. ihmettelee tililtä veloitettuja, vierasperäisen firman laskuttamia perättömiä toimeksiantoja. Kyseinen nainen päättääkin 95-vuotispäivänsä kunniaksi mennä kursseille ja hankkia itselleen tietokoneen ja nettipankkiyhteyden. Toinen huomauttaa, että niitä ei enää kutsuta tietokoneiksi, vaan tableteiksi.
Kirjaa lukiessani tuli välillä samankaltainen, hiukka ahdistava olo kuin senioreillle suunnattuja lehtiä lukiessa. Mutta kokonaisuutena "Kuolema Ehtoolehdossa" oli hyvä ja mielenkiintoinen lukukokemus ja odotan lähiaikoina saavani jatko-osan, "Ehtoolehdon pakolaiset", jossa asukkaat joutuvat palvelutalon remontin ajaksi evakkoon.
Moni, joka vielä pystyy hoitamaan kotinsa ja asiansa itse, ajattelee kauhulla aikaa, jolloin ehkä on turvauduttava toisten apuun. Sioille kuten monille muillekin eläimille on kyllä määrätty, minkä verran niitä on päivittäin ulkoilutettava jne., ihmisille ei! Miten monella on varaa maksaa ulkoiluttamisesta montakymmentä euroa tunnilta? Vessassa käyttämisen maksu määräytyisi sen mukaan, onko kyseessä iso vai pieni hätä. Housujen alas laskeminen ja ylös nosto olisi hinnoiteltu erikseen. Ja miltä tuntuisi istua pyörätuolissa lounaalla toisten seurassa vaippa täynnä tavaraa, koska seuraava vaipanvaihtoaika olisi vasta tunnin kulutta jolloin lounasaika olisi jo ohi? Televisiossa joku hyvinvoivan oloinen herra ehdotti, että sellaiset vanhukset, joilla on oma asunto, myisivät sen ja käyttäisivät rahat palveluasumiseen. Just joo.
