Olen kaivellut jutun juurta mieleni uumenista kuin multaa kukkapurkin pinnalta, mutta mikään aihe ei ole ottanut tulta niin että sillä olisi voinut kunnolla räväyttää. Räväyttää niin että nekin jotka tähän asti eivät ole blogissani vierailleet, olisivat heti otsikon nähtyään kilvan rynnineet paikalle. On siis tyytyminen pieniin arjen asioihin, kuten kukkamullan vaihtoon, mikä toteutettuna ei tosin ihan pieni asia olekaan. Sottaista ja rasittavaa puuhaa, mutta palkitsevaa kunhan sen on saanut tehtyä ja jäljet siivottua.
Ainoa minkä vaihdoin isompaan ruukkuun ja uuteen multaan, on posliinikukka, muut saivat tyytyä pelkän pintamullan vaihtoon. Kasvi komeilee nyt naapurirapun rouvan lahjoittamassa kehikossa, jossa voisi vaikka ryhtyä kukkimaan. Vaan kun ei voi. Puutarhuriystäväni sanoi posliinikukan jurottavan (siis vihoittelevan?) aina mullan vaihdon jälkeen eikä ehkä kukkivan ennen kuin seuraavana vuonna!
Luin tässä välillä paperille painetun päivän lehden, laitoin kakkoskahvin tippumaan. Ja kas vain, tietokoneen ruutuun jämähtänyt facebook-aukeama oli sillä aikaa alkanut rullata taas! Silmäilin ylen uutiset, iltapäivälehtien otsikot, vastasin siskon lähettämään sähköpostiin sekä puhelimeen, jossa naisääni kertoi minulle karttuneen niin paljon bonuksia, että saisin minulle tutun lehden siihen ja siihen hintaan. Vastasin että kyseinen lehti ei ole minulle tuttu eikä minulla nyt ole varaa siihen tutustuakaan. Fiksu myyjä, uskoi asian yhdellä selittämällä ja toivotimme toisillemme hyvää päivän jatkoa. Onnittelin itseäni siitä että olin kohtalaisen nopeasti osannut vastata uuteen puhelimeeni, joka ei ole älyselleinan vaan niin älytön, että sen toiminnoissa ei tunnu olevan logiikkaa lainkaan. Ehkä kyse on kuitenkin vain harjoituksen puutteesta. En yleensä katso aamu-televisiota, en avaa radiota, haluan kuulla omat ajatukseni. Mutta nyt oli tehtävä poikkeus, halusin katsoa erään aiemmin esitetyn ohjelman, jonka tietysti olisi voinut etsiä yle-areenastakin, mutta telkassa on terävämpi kuva. Tosin tämä surffailu siellä sun täällä voi kohta olla taakse jäänyttä elämää, mikäli Jussi Valtosen "He eivät tiedä mitä tekevät" Finlandiapalkitun romaanin tulevaisuuden visioihin on uskominen.
Tulevaisuudessa älypuhelimet, läppärit, tabletit ja telkkarit korvaa nimittäin pieni sukkulanmuotoinen iAm-niminen laite, jonka kaksi pientä tassua kiinnitetään korvien taakse ja kas, kadulla hölkätessäsi voit samalla lukea kirjaa tai päivän lehteä, katsella formula-ajoja, bongailla ja postailla kaikkein moderneimmissa some-sovelluksissa, tarkistaa sähköpostit, vastailla niihin, kuunnella musiikkia, viestitellä ja jutella kuten ennen vanhaan puhelimessa. Ja aamiaispöydässä jossa äiti arvailee lapsen lyhyiden ynähdysten ja lasittuneen katseen johtuvan joko liian vähästä yöunesta, kavereiden kanssa nautitusta alkoholista tai - herravarjele huumekokeiluista- lapsi yksinkertaisesti vain katselee mielileffaansa! Ja tylsiksi käyneissä illan istujaisissa voit kenenkään huomaamatta välillä piipahtaa iAm:n välittämillä viihdesivustoilla, hartaustilaisuudessa tai jalkapallo-ottelussa. Eikä tarvita muuta kuin että ajatuksesi vain hipaisee uusien lenkkikenkien ostoa, silmiesi eteen alkaa vyöryä eri liikkeiden toinen toistaan houkuttelevampia lenkkaritarjouksia. Ja näkökentän ala- ja ylälaidasta, oikealta ja vasemmalta voit vain hiukan katsettasi kääntämällä valita mitä ikinä mieleen juolahtaa oheis- ja erikoistoimintoja. Onneksi aivojen näkö- kuulo ym. hermojen kautta välittyvän elävän kuvan läpi voi halutessaan katsoa niin että ei törmää vastaantulijoihin. Minulle ei selvinnyt tai en vain muista, pitikö kirjassa kuvailtua laitetta kuljettaa mukana vai voiko sen jättää kotiin. Päähän kiinnitettävät pienen pienet tassut ainakin taisivat olla langattomat.
Edellä mainitsemani 557 sivun paksuinen kirja piti otteessaan alusta loppuun asti. Pelottavia tulevaisuuden visioita tärkeämpänä koin kirjassa kuvatun ihmissuhteiden kipeyden kaikkine seuraamuksineen. Muita teemoja ovat eläinkokeet ja niiden vastustus, eri kulttuureiden riemastuttavatkin yhteentörmäykset jne. Niinkö se todellakin on, että "maailmaa hallitsee sattuma ja mielivalta", kuten joku kirjan henkilöistä toteaa? Kaiken kaikkiaan mahtava lukukokemus, jonka sulattelu ottaa aikansa, vasta sen jälkeen voin tarttua toiseen kirjaan. Postiluukusta rapsahti juuri Suomi-Unkarilehti, jonka yleensä luen kannesta kanteen. Sitä ennen kuitenkin sauvakävelylenkille!
