Tuli mies. Nuorehko, salskean näköinen. Heti ovesta tultuaan hän loi nopean yleissilmäyksen läsnäolijoihin, merkitsi minut katseellaan. Minut, vaikka paikalla oli kymmenittäin minua nuorempia ja kauniimpia naisia! Määrätietoisin askelin hän käveli luokseni niin että tunsin käpertyväni kokoon pelkästä jännityksestä ja otin vaistomaisesti askeleen taakse päin. Mutta hän ei siitä välittänyt vaan ojensi kätensä ja vei minut lattialle. Osaankohan edes tanssia hänen kanssaan, ehdin ajatella ennen kuin olin jo valssin pyörteissä! Askelemme sopivat yhteen, vartalomme olivat kuin samasta puusta veistetyt, niin täydellisesti ne sulautuivat toisiinsa. Saisinpa tanssia hänen kanssaan koko illan, toivoin. Ja minä sain! Mies ei edes vilkaissut muita naisia. Hän kertoi etsineensä elämänsä naista pitkään ja heti ovella, luotuaan ensi silmäyksen minuun oli tiennyt, että tuossa, tuossa hän on! Minä, joka olin melkoisesti vanhempi häntä! Mutta aivan kuin arvaten ajatukseni hän kertoi aina olleensa kiinnostunut itseään vanhemmista naisista. Ja minä itseäni nuoremmista miehistä, ajattelin mutta en sanonut. Oli itsestään selvää että lähtisimme yhdessä pois, oli itsestään selvää että menisimme jomman kumman luo, oli itsestään selvää että... Mutta kesken juhlatilaisuuden ei olisi ollut sopivaa lähteä, niinpä me tanssimme tanssimme, liitelimme lattialla niin että toiset katsoivat sitä menoa, jotkut ihaillen, jotkut kateudesta keltaisina. Mietin, kenen kutsumana mies oli mahtanut tulla? Kävellyt kadulta juhlahuoneiston avoimesta ovesta sisään ja suoraa päätä minun luokseni! Kiihkeän tulisen tangon päätteeksi hän kumartuu puoleeni, huulemme ovat kohtaamaisillaan kun...
Suonenveto saamari! Parahdin tuskasta, vääntäydyin sängyn laidalle istumaan, painoin jalkaterää lattiaan, työnsin yöpöydällä olevasta purkista merisuolarakeita kielen alle, vedin villasukat jalkaani. Vähitellen pohjelihas alkoi pehmetä, kipu laantua. Että mistä nämä lähes joka öiset suonenvetokohtaukset johtuvat? Korkeakorkoisista kengistä, joku on sanonut. Mutta enhän minä ole käyttänyt korkkareita aikoihin. Elleivät ne sitten johdukin siitä että vuosikymmenten korkeilla koroilla kopsuttelun jälkeen jalat vieroksuvatkin matalakantaisia. Vai olisiko kyse paljon puhutusta feng shui-ilmiöstä? Siitä että nukkumahuoneeni on väärässä paikassa tai ainakin sänky on väärällä puolella huonetta? Viimeksi kun annoin makuuhuoneen vappuvieraan käyttöön ja nukuin olohuoneen sohvalla, suonenvetoa ei ollut yhtenäkään yönä. Mutta kun auki vedetty sohva täyttää puolet huoneen lattiasta, jatkuvasti en halua siellä nukkua. No, oli miten oli, nyt tilanne oli taas voitettu ja koska kello oli vasta viisi aamulla, päätin yrittää jatkaa nukkumista, vaikka ihana uneni tuskin enää jatkuisi. Voi itku. Turhaan yritin tavoitella unen tunnelmaa, se oli hiipunut kuin hiillos nuotiolla. En saanut enää palautettua edes miehen ulkonäköä mieleeni, en muistanut mistä kaikesta olimme puhuneet, mennyttä mennyttä kaikki! Sama riipaiseva tunne kuin joskus vanhoja valokuvia katsellessa.
Eräitä vanhoja valokuvia etsiessäni käteni osuu kirjoituspöydän kaapin perällä olevaan, punaisella kapealla silkkinauhalla sidottuun paksuun kirjenippuun. Omista vastauskirjeistäni ottamani kopiot ovat isossa ruskeassa kirjekuoressa. Jonakin päivänä luen ne läpi, elän sen tarinan uudestaan. Mutta sen aika ei ole nyt, varsinkin kun tarina jatkuu (silloin tällöin vaihdettujen sähköpostiviestien muodossa) yhä. Nyt lähden kauppaan, saan illalla rakkaan nuoren ruokavieraan.
torstai 24. toukokuuta 2012
maanantai 14. toukokuuta 2012
Unkarin kukkia
Takatalvi. Pihlajan kukkien päälle satelee hiljalleen lunta. Aamukolean Helsingin yllä raskaina riippuneet lyijynharmaat pilvet kääntyvät paksuksi pumpulimatoksi, jonka yläpuolella kohoaa huikaisevan sininen avaruus. Pikkuruisesta ikkunasta näkyy kaistale lentokoneen huuruista metallisiipeä, siellä täällä aurinkoisen avaruusmaiseman keskellä kohoaa epäsymmetrisiä tötteröitä kuin pursotettua kermavaahtoa pehmisjäätelön päällä. Pian pilvet repeilevät, muuttuvat ohuiksi harsomaisiksi riekaleiksi ja savunharmaan autereen alta häämöttää kaukainen maa.
Tämä on minun ensimmäinen lentoni, ensimmäinen varsinainen ulkomaanmatkani ellei naapurimaita oteta lukuun. - Katsokaa, Karpaatit näkyvät! Katsoin. Kaukana alhaalla vuorten huiput kohosivat usvan keskeltä mustina ja terävinä kuin aavelinnan tornit. Vaaleat harsopilvet nuoleskelivat niitä ohuina pyörteinä peittäen ne välillä kokonaan. Näky oli oudon kaunis ja juhlallinen ja samassa se oli poissa. Alkoi miesten keskeinen kinastelu siitä, olivatko ne olleet Karpaatit vai jokin muu vuorijono. Ruokailun jälkeen lentoemännät tuovat täytettäviksemme maahantulokaavakkeet, joihin jostain kumman syystä tulee merkitä myös äidin tyttönimi.
- Siellä se Budapest keinuu iloisesti allamme, joku nainen huudahtaa. Mielessäni häilähtää kuva operetin rakastavaisista kukkivan mantelipuun alla. - Ihme ellei Tonavasta vesi karkaa kun tällä lailla keikuttaa, Unto, vanha patu musta baskeri päässä, huomauttaa. - Tubolev laskeutuu toisella tapaa, sillä lailla tasaisesti alaviistoon, matkanjohtaja tietää. - No kai se riippuu vähän paikastakin, mihin laskeudutaan, joku toteaa. Finnairin DC-8 kaarteli kaupungin yllä aivan kuin empien, mennäkö vai eikö mennä. Sitten alkoi pudotus. Talojen katot tulevat kohti! Käytävän toisella puolella pitkätukkainen tyttö pitelee korviaan. Lentämisessä minä eniten rakastan laskeutumista, ajattelin kun koneen pyörät koskettivat maata ja matkustajat alkoivat taputtaa vaikka kiidettiin vielä vinhaa vauhtia eteen päin. Kentän laidalla vilahteli kulottuneen näköisiä ruohotupsuja, ränsistyneen näköisen rakennuksen katolla kaiteen takana seisoi joitakin ihmisiä vilkuttamassa. Helsingissä oli sataa rätkittänyt räntää matkalaisten niskaan, Budapestissa leppeä kesätuuli hipaisi paljasta käsivartta kuin ystävän kosketus. Laskuportaiden edessä oli punainen matto odottamassa. Ei kuitenkaan meitä, vaan edellisellä koneella saapunutta Suomen opetusministeriä seurueineen, mutta sitä mattoa pitkin mekin saimme kulkea.
Lentoaseman uloskäynnin vierellä seisoi 16 punavalkoista Ikarusbussia viedäkseen yli kaksisataa suomalaista turistivaltuuskuntien jäsentä omiin ystävyyskaupunkeihinsa eri puolille Unkaria. Laitakaupungin lohduttomuus. Noen mustuttamia kerrostaloja, parempiakin aikoja nähnyt keltainen raitsikka kolistelee vastaan, ohi ajavien autojen pakokaasun katku pöllähtelee bussin avoimista tuuletusikkunoista sisään. Puoliksi jalkakäytävälle nostetun vaaleansinisen Trabantin irti repsottavasta eutovesta ruskea pahvisisus tursuaa esiin. - Varsinaiset Budapestin nähtävyydet odottavat teitä neljän päivän kuluttua, tulkki, harmaakiharainen Magdolna-rouva huomauttaa.
Unkarin matkaesitteessä oli ollut aukeaman kokoinen kuva unikkopellosta, pellon laidalla punapukuinen nainen leveälierisessä hatussaan, kukkakori käsivarrella oli hymyillyt puoliksi kameraan kääntyneenä. Toisessa kuvassa hevoslauma oli kiitänyt aron poikki ruskeat kyljet auringossa kiiltäen. Tämän maiseman ainoa piristys: hoitamattomien pihojen punaruusut! Rähjäisen näköistä esikaupunkialuetta kilometrikaupalla. Rusehtavia, kulottuneita peltoja, poppeleiden yksinäiset hoikat hahmot selin toisiinsa kääntyneinä kuin riitaantuneet puolisot. Operettien idyllisistä kylänäkymistä, husaareista, tanssitytöistä ei tietoakaan!
Mutta maisema muuttui sitä kumpuilevammaksi, mitä etelämmäksi tultiin. Tie polveili metsäisten vuorten keskellä, autereen takaa paistavan auringon kajossa luonto näytti utuiselta, puut kuin vihreää pumpulia, taustalla vuorten rinteiden vihreä vaahto. Välillä vuoret vetäytyivät kauemmaksi, antoivat kullankeltaisille viljapelloille tilaa kunnes sukellettiin taas metsän varjoihin. Puiden rungot vilistävät taakse päin, auringonläikät lepattelevat ikkunalasissa. Bussin käytävällä totisen näköinen mustapukuinen mies, joka oli ollut meitä vastassa lentoasemalla, tarjoilee virvoitusjuomia ja pálinkaa sekä pieniä suolaisia vehnäpullia, pogácsoja. Puoluevirkailija, kuten myöhemmin ilmeni.
Kauempana tien varrella oli omakotitaloja, joiden pihoilla hääri ihmisiä, ohut sinertävä savujuova väreili ilmaan. - Ne keittävät pihalla ruokaa, edessäni istuva Unto sanoi. Vaatimattoman näköisiä pikkumökkejä lepäsi loivalla rinteellä ympärillään viinipensaiden viivasuorat rivit. - Unkarilaisten kesätaloja, Magdolna huomautti. - Nuo harjakattoiset tuolla ovat viinikellareita, Unto tiesi. - Aikoinaan näistäkin maista yli puolet kuului Esterházyjen aatelissuvulle, hän jatkoi, teki sikaria pitelevällä kädellään ilmaan kaaren.
Lähes neljän tunnin bussimatkan jälkeen ystävyyskaupungin kirkontornit piirtyivät peltojen takana taivasta vasten, mutta yllättäen auto kääntyikin sivutielle. Vastaan tullut tyhjillään ajanut taksi, tummanininen lada väistyi sivuun että mahduimme ohittamaan toisemme. - Mitä siinä tienviitassa luki? Keijo kysyi, taitteli matkan aikana tutkimansa kartan kokoon. - Jotain aallamigazdasaagia, Unto sanoi. - Valtion maatila, Magdolna tulkkaa. Muhkean näköinen kaksikerroksinen keltainen rakennus, ullakkokerros kolmantena. Ruskeatiilinen katto aivan kuin talolla olisi ollut hattu päässä, lierit lerpallaan alaspäin, myös auki jätetyt ikkunaluukut olivat ruskeat. - Tämä barokkilinna on entinen aateliskartano, nykyään valtion omistuksessa, Magdolna selittää. Kuvitelmissani kaunis nainen kuljeskelee kartanon puutarhassa valkoisissaan, katsoo kujeillen päivänvarjonsa alta. Sissi-keisarinna! Unkarin kuningattareksi aikoinaan kruunattu Erzsébet (Elisabet) seuranaistensa saattelemana. Myös kuningattaren unkarinopettaja, kreivi Andrássy kuuluu seurueeseen. Nurkan takaa karauttavat valkoisten hevosten vetämät kullatut vaunut, vaunuissa jämerän näköinen keisari Frans Joosef suoraselkäisenä istumassa. Wieniläisvalssi soi.
Kartanon pihalla seisoi sinipaitainen mies. Kuin maasta kasvaneena, siihen juurtuneena. Kädet selän takana hän kääntelee päätään, seuraa katseellaan kun Ikarusbussi kärryn pyörien painaumissa notkahdellen vyöryy pihaan. - Täällä onkin jo isäntämme, Isänmaallisen kansanrintaman sihteeri Géza K. meitä odottamassa, Magdolna toteaa. - Näissä maissahan sihteeri on suurempi herra kuin puheenjohtaja, Markku, matkanjohtajamme huomauttaa. Géza K. kävelee rauhallisin askelin auton luo, pieni mies, kookas nenä, korkeat poskipäät. Hän ojentaa jokaiselle autosta astuvalle naiselle kätensä. Toinen sandaalini on kateissa bussin penkkien alla, lyhyen kiihkeän etsinnän jälkeen se löytyy. Astun autosta viimeisenä. Pihlajanmarjan punaiset varpaan kynnet. Géza K:n raukea katse valpastuu, hänen kädenpuristuksensa on kuiva ja lämmin, hän hymyilee, lausuu pitkän sametinpehmeän litanian, jonka Magdolna tulkkaa: "Tervetuloa Unkariin."
Riennän Keijon ja Annelin luo suurten vanhojen puiden alle varjoon, viileään. Lenseä iltapäivän hetki. Aurinko ohuen autereen takana, värien kontrastit ovat pehmeämmät kuin Suomessa. Ilma väreilee aivan kuin katselisi sitä veden läpi. Hiekkapäällysteisillä pihapoluilla on pieniä keltaisia kiviä kuin linnunmunia, kartanon takaiselta pellolta kantautuu tuulen mukana hienoinen lannan haju, kuuluu kyyhkysten huhuileva alakuloinen kujerrus. Tunne siitä, että olen ollut täällä ennenkin. Valkotukkainen bussinkuljettaja, joka kasvojen sileydestä päätellen on tuskin vielä viittäkymmentäkään, nostelee bussin tavaratilasta matkalaukkuja kuin valaan vatsasta esiin. Akaasiat ovat jo kukkineet, on ruusujen aika, perjantai, kesäkuun yhdestoista vuonna 1982, Suomi-Unkari ystävyysviikon ensimmäinen päivä. Tunnelma pidättyväisen odottava.
Géza K. näkyy tarttuvan Ilmin, vanhan rouvan matkalaukkuun, alkaa retuuttaa sitä pääovea kohti. - No johan oli vastaanotto! Ilmi hykertelee. - Meijän Kalle sanoo, että elähän kompuroi, paahtaa itse edeltä. Ruokailun alussa, Géza K:n pitämän puheen jälkeen kohotetaan tervetuliaismaljat, minkä jälkeen kotikaupunkimme nimeämä matkanjohtaja Markku vastaa puheeseen, nostetaan toiset, ystävyyden maljat. Näinköhän virallista tämä tulee koko ajan olemaan, ajattelin. Samalla rahalla olisin päässyt viikoksi etelään. Pihalla vanhojen puiden katveessa olin kokenut lyhyen olla-olemassa-tunteen, ollut siinä hetkessä kokonaisvaltaisesti läsnä kunnes sekin oli sekoittunut majoittumisen hässäkkään. Vai niinkö sen tuli ollakin? Hyvä fiilis oli filmin tavoin pätkittävä lyhyiksi kohtauksiksi, liimattava erillisiksi kuviksi yksiväristä taustaa vasten, sillä muuten se lakkaisi olemasta hyvä? Matkanjohtaja sekä Anneli ja Keijo, aviopari, olivat saaneet keskimmäisen kerroksen kaksi komeaa, tyylihuonekaluin kalustettua sviittiä, meidät muut, "rupusakki", niin kuin Ilmi sanoi, oli majoitettu jyrkkien portaiden päähän ullakkokamareihin, joihin kaikkiin kuului oma suihku ja wc. Mustakiharainen kaunis tarjoilijapoika kantaa höyryävän liemimaljan sisään. Sen jälkeen kunkin ruokailijan eteen tuodaan lautanen, jossa riisipedillä köllöttää kokonainen paistettu kana! - Onko teillä unkarilaisilla aina tapana syödä näin runsas lounas? Anneli huudahtaa. - Unkarilaiset syövät kolme kertaa päivässä, Magdolna toteaa. Jälkiruoaksi tarjotaan mansikoita sokerin ja kermavaahdon kera. Ruokailun aikana kartanon pihalle on ilmestynyt linja-auto, vain hieman pienempi kuin se millä olimme lentoasemalta tulleet. Sivuikkunaan kiinnitettyyn pahvikylttiin on tekstattu "különjárat" - erikoiskuljetus. - Kylänjäärät, Unto vitsailee.- Mehetünk, Géza K. sanoo. - Menkäämme, Magdolna toistaa.
Ilta-aurinko kultasi kaupungin keskustan barokinkeltaiset matalat kerrostalot, pehmensi seinien rappeumat. Aukean laidalla vanhan kivitalon seinässä oli pieni valkoinen laatta, johon oli kaiverrettu runoilija Ady Endren nimi ja päivämäärä 10 lokakuuta v. 1910. Tuolloin Ady Endre oli sillä paikalla lukenut ohikulkijoille runojaan. Avoimesta ikkunasta, ilmeisesti radiosta, kantautui naisäänen laulamana haikean kaunis unkarilainen kansansävelmä. Menneisyys ja nykyisyys olivat vahvasti läsnä. Pienten kukkien hiljainen kauneus tylynharmaata tiilimuuria vasten. Unkari. Vastakohtien, runon ja realismin maa. Heidän omalla kielellään Magyarország, madjaarien maa. Kotitekoisen näköisiä hellemekkoja, kauniisti puettuja pikkulapsia, farkkuihin ja teepaitaan pukeutuneella nätillä tytöllä sauhusi tupakka keskellä suuta. Laiha kirjava kissa luikahti aidan alitse pihaan, harmaatukkainen sokea mies ylitti vaimonsa taluttamana katua, punainen skoda pysähtyi odottamaan. Kesäillan viipyilevä rauha lepäsi kolhiintuneiden katujen yllä. Tai ehkä vain matkalaisen mielessä, sillä tämä oli leikkauspiste, jossa paikallisten asukkaiden arki ja hetki sitten saapuneen vieraan kokema uutuudenviehätys kohtaavat toisensa ja muualta tullut katselee vielä kaikkea näkemäänsä ulkopuolisen silmin.
Ajettiin kaupungin toiselle laidalle. Siistit kadut, vieri viereen rakennetut eri väriset korkeat elementtitalot pyöreäkattoisine parvekeaukkoineen edustivat kokeilevaa arkkitehtuuria. Pidin enemmän kaupungin keskustan vanhojen talojen sisäpihoista, pelargonioista ikkunalaudoilla. Maalauksellinen kadunpätkä sopisi operetin lavasteeksi, ajattelin. Metsäisen vuoren rinteellä oli vauraan näköisiä valkoisia omakotitaloja, mutta keskustan katukiveys oli paikoin pahoin lohkeillut, talot remontin tarpeessa. Entisöintitöiden kerrottiinkin olevan aluillaan. Aivan kaupungin sydämessä oli arvokkaita kirkkoja ja katedraaleja. Piispan palatsin parvekkeella oli kromiteräksestä valmistettu Franz (unkarilaisittain Ferenz) Lisztin patsas. Hampputukkainen säveltäjä nojasi parvekkeen kaiteeseen hätkähdyttävän elävänä. Kaupunki oli suurempi kuin olin luullut. Mutta metsän peittämien pehmeälakisten vuorten keskellä se oli kuin kattilassa, huohotti ja höyrysi kesäpäivän kuumuudessa eikä vettä missään.
Nuorisotalossa kaksi pitkätukkaista poikaa esitteli toimitiloja. Vaatimatonta mutta tarkoituksenmukaista. Istuttiin koville tuoleille katsomaan poikien tekemää videota. Utuisia kuvia ystävyyskaupungista, hiljaista melankolista musiikkia. Olin kuulevinani siinä veden solinaa. - Tämä on nyt kai sitä korkeakulttuuria, Ilmi supattaa. - Fantastista! Riikka, pitkätukkainen nuori nainen huokaa. - Onneksi taidetta, taiteen henkeä ei voida kahlita yhteiskuntajärjestelmien raameihin, Anneli sanoi. - Kyllä jossain niinkin tapahtuu, Keijo huomautti. - Mutta jos kansanperinne ja kulttuuri on yhtä vanhaa ja vahvaa kuin täällä, se kyllä tunkee itsensä esiin, oli järjestelmä mikä tahansa, Unto, jo 15. kertaa Unkarissa, sanoi. Jo tuon musiikkihetken vuoksi kannatti lähteä matkalle, ajattelin.
Isänmaallisen kansanrintaman kaksikerroksinen puoluetoimisto sijaitsi hiljaisella kadulla. Sisäänkäynnin edessä seisoi joukko unkarilaisia meitä odottamassa. - Sunnuntain perhevierailujen isäntäväkeä, Magdolna sanoi. Esittäydyttiin. Ruskeakiharainen nainen, jonka poskipäät olivat kuin ohutta rypistynyttä paperia, rientää kädet ojossa luokseni. - Minä teidän emäntä, Molnár Arpádné Horváth Judit, hän esittelee itsensä, maiskauttaa huuliaan kummankin poskeni kohdalla, katsoo minua käsivarsiensa päästä. - Olette kaunis, hän sanoo. - Kiitos, hymyilin hämilläni. - Hän on Arpád Molnárin vaimo, omaa sukuaan Judit Horváth, Magdolna selvitti. - Useimmat naimisissa olevat naiset käyttävät miehensä nimeä ja liite né ("nee") aviomiehen etunimen perässä ilmaisee, että kyseessä on sen ja sen nimisen miehen vaimo, hän jatkoi. - Entäs ne kellä ei miestä ole? - He siintyvät tyttönimellään, sukunimi ennen etunimeä. - Halonen Kallenee! Ilmi joka oli oitis omaksunut unkarilaisen käytännön, esittäytyi Untolle. - Tässä on minun poika Gábor, Judit sanoi. - Csókolom, äitinsä takana seisoskellut mustapartainen nuorukainen tervehti minua kunnioittavasti. - Minulla myös toinen, nuori poika, n u o r e m p i poika, Judit korjasi kiireesti kielivirheensä. - Puhutta hyvin suomea, sanoin. - Minä opiskellut suomalaisia kieliä kaksi vuotta, mutta tämä hyvin hyvin vaikea. Minulla vanha pää! Judit nauroi remakasti, koputti etusormellaan ohimoaan. - Iloitsen että sinä tulet minun perheni vieraaksi. Nah, mutta nyt on mentävä, tapaamme sunnuntai-iltana tässä. T ä s s ä, hän toisti, näytti katukiveystä aivan kuin olisi halunnut naputtaa sitäkin kynnellään. Samalla hän loihti kasvoilleen murheellisen ilmeen, vilkaisi puolueen toimitaloon päin, kohautti olkapäitään ja huokaisi teatraalisesti. Ele, joka kertoi enemmän kuin sata sanaa. Sitten hän hymyili taas, halasi minua, moiskautti pusun poskilleni ja riensi pois. Aivan kuin pyörremyrsky olisi pyyhkäissyt ohitseni. Siitä alkoi Juditin ja minun lähes kolmekymmentä vuotta kestänyt ystävyys.
Vähän ennen puolta yötä meidät saatettiin takaisin kymmenen kilometrin päässä kaupungista olevaan majapaikkaamme, kartanohotelliin. Seuraavana päivänä ohjelmassa olisi mm. retki maaseudulle. Isäntämme Géza K. ja lentoasemalla vastassa ollut János sanoivat tulevansa hakemaan meitä aamuseitsemältä. - Seitsemältä! Ei voi olla totta! Riikka ja Päivikki, seurueemme nuorimmat parkuivat yhteen ääneen.
-----------------------------
Tarinassa esiintyvien henkilöiden nimet on muutettu.
Tämä on minun ensimmäinen lentoni, ensimmäinen varsinainen ulkomaanmatkani ellei naapurimaita oteta lukuun. - Katsokaa, Karpaatit näkyvät! Katsoin. Kaukana alhaalla vuorten huiput kohosivat usvan keskeltä mustina ja terävinä kuin aavelinnan tornit. Vaaleat harsopilvet nuoleskelivat niitä ohuina pyörteinä peittäen ne välillä kokonaan. Näky oli oudon kaunis ja juhlallinen ja samassa se oli poissa. Alkoi miesten keskeinen kinastelu siitä, olivatko ne olleet Karpaatit vai jokin muu vuorijono. Ruokailun jälkeen lentoemännät tuovat täytettäviksemme maahantulokaavakkeet, joihin jostain kumman syystä tulee merkitä myös äidin tyttönimi.
- Siellä se Budapest keinuu iloisesti allamme, joku nainen huudahtaa. Mielessäni häilähtää kuva operetin rakastavaisista kukkivan mantelipuun alla. - Ihme ellei Tonavasta vesi karkaa kun tällä lailla keikuttaa, Unto, vanha patu musta baskeri päässä, huomauttaa. - Tubolev laskeutuu toisella tapaa, sillä lailla tasaisesti alaviistoon, matkanjohtaja tietää. - No kai se riippuu vähän paikastakin, mihin laskeudutaan, joku toteaa. Finnairin DC-8 kaarteli kaupungin yllä aivan kuin empien, mennäkö vai eikö mennä. Sitten alkoi pudotus. Talojen katot tulevat kohti! Käytävän toisella puolella pitkätukkainen tyttö pitelee korviaan. Lentämisessä minä eniten rakastan laskeutumista, ajattelin kun koneen pyörät koskettivat maata ja matkustajat alkoivat taputtaa vaikka kiidettiin vielä vinhaa vauhtia eteen päin. Kentän laidalla vilahteli kulottuneen näköisiä ruohotupsuja, ränsistyneen näköisen rakennuksen katolla kaiteen takana seisoi joitakin ihmisiä vilkuttamassa. Helsingissä oli sataa rätkittänyt räntää matkalaisten niskaan, Budapestissa leppeä kesätuuli hipaisi paljasta käsivartta kuin ystävän kosketus. Laskuportaiden edessä oli punainen matto odottamassa. Ei kuitenkaan meitä, vaan edellisellä koneella saapunutta Suomen opetusministeriä seurueineen, mutta sitä mattoa pitkin mekin saimme kulkea.
Lentoaseman uloskäynnin vierellä seisoi 16 punavalkoista Ikarusbussia viedäkseen yli kaksisataa suomalaista turistivaltuuskuntien jäsentä omiin ystävyyskaupunkeihinsa eri puolille Unkaria. Laitakaupungin lohduttomuus. Noen mustuttamia kerrostaloja, parempiakin aikoja nähnyt keltainen raitsikka kolistelee vastaan, ohi ajavien autojen pakokaasun katku pöllähtelee bussin avoimista tuuletusikkunoista sisään. Puoliksi jalkakäytävälle nostetun vaaleansinisen Trabantin irti repsottavasta eutovesta ruskea pahvisisus tursuaa esiin. - Varsinaiset Budapestin nähtävyydet odottavat teitä neljän päivän kuluttua, tulkki, harmaakiharainen Magdolna-rouva huomauttaa.
Unkarin matkaesitteessä oli ollut aukeaman kokoinen kuva unikkopellosta, pellon laidalla punapukuinen nainen leveälierisessä hatussaan, kukkakori käsivarrella oli hymyillyt puoliksi kameraan kääntyneenä. Toisessa kuvassa hevoslauma oli kiitänyt aron poikki ruskeat kyljet auringossa kiiltäen. Tämän maiseman ainoa piristys: hoitamattomien pihojen punaruusut! Rähjäisen näköistä esikaupunkialuetta kilometrikaupalla. Rusehtavia, kulottuneita peltoja, poppeleiden yksinäiset hoikat hahmot selin toisiinsa kääntyneinä kuin riitaantuneet puolisot. Operettien idyllisistä kylänäkymistä, husaareista, tanssitytöistä ei tietoakaan!
Mutta maisema muuttui sitä kumpuilevammaksi, mitä etelämmäksi tultiin. Tie polveili metsäisten vuorten keskellä, autereen takaa paistavan auringon kajossa luonto näytti utuiselta, puut kuin vihreää pumpulia, taustalla vuorten rinteiden vihreä vaahto. Välillä vuoret vetäytyivät kauemmaksi, antoivat kullankeltaisille viljapelloille tilaa kunnes sukellettiin taas metsän varjoihin. Puiden rungot vilistävät taakse päin, auringonläikät lepattelevat ikkunalasissa. Bussin käytävällä totisen näköinen mustapukuinen mies, joka oli ollut meitä vastassa lentoasemalla, tarjoilee virvoitusjuomia ja pálinkaa sekä pieniä suolaisia vehnäpullia, pogácsoja. Puoluevirkailija, kuten myöhemmin ilmeni.
Kauempana tien varrella oli omakotitaloja, joiden pihoilla hääri ihmisiä, ohut sinertävä savujuova väreili ilmaan. - Ne keittävät pihalla ruokaa, edessäni istuva Unto sanoi. Vaatimattoman näköisiä pikkumökkejä lepäsi loivalla rinteellä ympärillään viinipensaiden viivasuorat rivit. - Unkarilaisten kesätaloja, Magdolna huomautti. - Nuo harjakattoiset tuolla ovat viinikellareita, Unto tiesi. - Aikoinaan näistäkin maista yli puolet kuului Esterházyjen aatelissuvulle, hän jatkoi, teki sikaria pitelevällä kädellään ilmaan kaaren.
Lähes neljän tunnin bussimatkan jälkeen ystävyyskaupungin kirkontornit piirtyivät peltojen takana taivasta vasten, mutta yllättäen auto kääntyikin sivutielle. Vastaan tullut tyhjillään ajanut taksi, tummanininen lada väistyi sivuun että mahduimme ohittamaan toisemme. - Mitä siinä tienviitassa luki? Keijo kysyi, taitteli matkan aikana tutkimansa kartan kokoon. - Jotain aallamigazdasaagia, Unto sanoi. - Valtion maatila, Magdolna tulkkaa. Muhkean näköinen kaksikerroksinen keltainen rakennus, ullakkokerros kolmantena. Ruskeatiilinen katto aivan kuin talolla olisi ollut hattu päässä, lierit lerpallaan alaspäin, myös auki jätetyt ikkunaluukut olivat ruskeat. - Tämä barokkilinna on entinen aateliskartano, nykyään valtion omistuksessa, Magdolna selittää. Kuvitelmissani kaunis nainen kuljeskelee kartanon puutarhassa valkoisissaan, katsoo kujeillen päivänvarjonsa alta. Sissi-keisarinna! Unkarin kuningattareksi aikoinaan kruunattu Erzsébet (Elisabet) seuranaistensa saattelemana. Myös kuningattaren unkarinopettaja, kreivi Andrássy kuuluu seurueeseen. Nurkan takaa karauttavat valkoisten hevosten vetämät kullatut vaunut, vaunuissa jämerän näköinen keisari Frans Joosef suoraselkäisenä istumassa. Wieniläisvalssi soi.
Kartanon pihalla seisoi sinipaitainen mies. Kuin maasta kasvaneena, siihen juurtuneena. Kädet selän takana hän kääntelee päätään, seuraa katseellaan kun Ikarusbussi kärryn pyörien painaumissa notkahdellen vyöryy pihaan. - Täällä onkin jo isäntämme, Isänmaallisen kansanrintaman sihteeri Géza K. meitä odottamassa, Magdolna toteaa. - Näissä maissahan sihteeri on suurempi herra kuin puheenjohtaja, Markku, matkanjohtajamme huomauttaa. Géza K. kävelee rauhallisin askelin auton luo, pieni mies, kookas nenä, korkeat poskipäät. Hän ojentaa jokaiselle autosta astuvalle naiselle kätensä. Toinen sandaalini on kateissa bussin penkkien alla, lyhyen kiihkeän etsinnän jälkeen se löytyy. Astun autosta viimeisenä. Pihlajanmarjan punaiset varpaan kynnet. Géza K:n raukea katse valpastuu, hänen kädenpuristuksensa on kuiva ja lämmin, hän hymyilee, lausuu pitkän sametinpehmeän litanian, jonka Magdolna tulkkaa: "Tervetuloa Unkariin."
Riennän Keijon ja Annelin luo suurten vanhojen puiden alle varjoon, viileään. Lenseä iltapäivän hetki. Aurinko ohuen autereen takana, värien kontrastit ovat pehmeämmät kuin Suomessa. Ilma väreilee aivan kuin katselisi sitä veden läpi. Hiekkapäällysteisillä pihapoluilla on pieniä keltaisia kiviä kuin linnunmunia, kartanon takaiselta pellolta kantautuu tuulen mukana hienoinen lannan haju, kuuluu kyyhkysten huhuileva alakuloinen kujerrus. Tunne siitä, että olen ollut täällä ennenkin. Valkotukkainen bussinkuljettaja, joka kasvojen sileydestä päätellen on tuskin vielä viittäkymmentäkään, nostelee bussin tavaratilasta matkalaukkuja kuin valaan vatsasta esiin. Akaasiat ovat jo kukkineet, on ruusujen aika, perjantai, kesäkuun yhdestoista vuonna 1982, Suomi-Unkari ystävyysviikon ensimmäinen päivä. Tunnelma pidättyväisen odottava.
Géza K. näkyy tarttuvan Ilmin, vanhan rouvan matkalaukkuun, alkaa retuuttaa sitä pääovea kohti. - No johan oli vastaanotto! Ilmi hykertelee. - Meijän Kalle sanoo, että elähän kompuroi, paahtaa itse edeltä. Ruokailun alussa, Géza K:n pitämän puheen jälkeen kohotetaan tervetuliaismaljat, minkä jälkeen kotikaupunkimme nimeämä matkanjohtaja Markku vastaa puheeseen, nostetaan toiset, ystävyyden maljat. Näinköhän virallista tämä tulee koko ajan olemaan, ajattelin. Samalla rahalla olisin päässyt viikoksi etelään. Pihalla vanhojen puiden katveessa olin kokenut lyhyen olla-olemassa-tunteen, ollut siinä hetkessä kokonaisvaltaisesti läsnä kunnes sekin oli sekoittunut majoittumisen hässäkkään. Vai niinkö sen tuli ollakin? Hyvä fiilis oli filmin tavoin pätkittävä lyhyiksi kohtauksiksi, liimattava erillisiksi kuviksi yksiväristä taustaa vasten, sillä muuten se lakkaisi olemasta hyvä? Matkanjohtaja sekä Anneli ja Keijo, aviopari, olivat saaneet keskimmäisen kerroksen kaksi komeaa, tyylihuonekaluin kalustettua sviittiä, meidät muut, "rupusakki", niin kuin Ilmi sanoi, oli majoitettu jyrkkien portaiden päähän ullakkokamareihin, joihin kaikkiin kuului oma suihku ja wc. Mustakiharainen kaunis tarjoilijapoika kantaa höyryävän liemimaljan sisään. Sen jälkeen kunkin ruokailijan eteen tuodaan lautanen, jossa riisipedillä köllöttää kokonainen paistettu kana! - Onko teillä unkarilaisilla aina tapana syödä näin runsas lounas? Anneli huudahtaa. - Unkarilaiset syövät kolme kertaa päivässä, Magdolna toteaa. Jälkiruoaksi tarjotaan mansikoita sokerin ja kermavaahdon kera. Ruokailun aikana kartanon pihalle on ilmestynyt linja-auto, vain hieman pienempi kuin se millä olimme lentoasemalta tulleet. Sivuikkunaan kiinnitettyyn pahvikylttiin on tekstattu "különjárat" - erikoiskuljetus. - Kylänjäärät, Unto vitsailee.- Mehetünk, Géza K. sanoo. - Menkäämme, Magdolna toistaa.
Ilta-aurinko kultasi kaupungin keskustan barokinkeltaiset matalat kerrostalot, pehmensi seinien rappeumat. Aukean laidalla vanhan kivitalon seinässä oli pieni valkoinen laatta, johon oli kaiverrettu runoilija Ady Endren nimi ja päivämäärä 10 lokakuuta v. 1910. Tuolloin Ady Endre oli sillä paikalla lukenut ohikulkijoille runojaan. Avoimesta ikkunasta, ilmeisesti radiosta, kantautui naisäänen laulamana haikean kaunis unkarilainen kansansävelmä. Menneisyys ja nykyisyys olivat vahvasti läsnä. Pienten kukkien hiljainen kauneus tylynharmaata tiilimuuria vasten. Unkari. Vastakohtien, runon ja realismin maa. Heidän omalla kielellään Magyarország, madjaarien maa. Kotitekoisen näköisiä hellemekkoja, kauniisti puettuja pikkulapsia, farkkuihin ja teepaitaan pukeutuneella nätillä tytöllä sauhusi tupakka keskellä suuta. Laiha kirjava kissa luikahti aidan alitse pihaan, harmaatukkainen sokea mies ylitti vaimonsa taluttamana katua, punainen skoda pysähtyi odottamaan. Kesäillan viipyilevä rauha lepäsi kolhiintuneiden katujen yllä. Tai ehkä vain matkalaisen mielessä, sillä tämä oli leikkauspiste, jossa paikallisten asukkaiden arki ja hetki sitten saapuneen vieraan kokema uutuudenviehätys kohtaavat toisensa ja muualta tullut katselee vielä kaikkea näkemäänsä ulkopuolisen silmin.
Ajettiin kaupungin toiselle laidalle. Siistit kadut, vieri viereen rakennetut eri väriset korkeat elementtitalot pyöreäkattoisine parvekeaukkoineen edustivat kokeilevaa arkkitehtuuria. Pidin enemmän kaupungin keskustan vanhojen talojen sisäpihoista, pelargonioista ikkunalaudoilla. Maalauksellinen kadunpätkä sopisi operetin lavasteeksi, ajattelin. Metsäisen vuoren rinteellä oli vauraan näköisiä valkoisia omakotitaloja, mutta keskustan katukiveys oli paikoin pahoin lohkeillut, talot remontin tarpeessa. Entisöintitöiden kerrottiinkin olevan aluillaan. Aivan kaupungin sydämessä oli arvokkaita kirkkoja ja katedraaleja. Piispan palatsin parvekkeella oli kromiteräksestä valmistettu Franz (unkarilaisittain Ferenz) Lisztin patsas. Hampputukkainen säveltäjä nojasi parvekkeen kaiteeseen hätkähdyttävän elävänä. Kaupunki oli suurempi kuin olin luullut. Mutta metsän peittämien pehmeälakisten vuorten keskellä se oli kuin kattilassa, huohotti ja höyrysi kesäpäivän kuumuudessa eikä vettä missään.
Nuorisotalossa kaksi pitkätukkaista poikaa esitteli toimitiloja. Vaatimatonta mutta tarkoituksenmukaista. Istuttiin koville tuoleille katsomaan poikien tekemää videota. Utuisia kuvia ystävyyskaupungista, hiljaista melankolista musiikkia. Olin kuulevinani siinä veden solinaa. - Tämä on nyt kai sitä korkeakulttuuria, Ilmi supattaa. - Fantastista! Riikka, pitkätukkainen nuori nainen huokaa. - Onneksi taidetta, taiteen henkeä ei voida kahlita yhteiskuntajärjestelmien raameihin, Anneli sanoi. - Kyllä jossain niinkin tapahtuu, Keijo huomautti. - Mutta jos kansanperinne ja kulttuuri on yhtä vanhaa ja vahvaa kuin täällä, se kyllä tunkee itsensä esiin, oli järjestelmä mikä tahansa, Unto, jo 15. kertaa Unkarissa, sanoi. Jo tuon musiikkihetken vuoksi kannatti lähteä matkalle, ajattelin.
Isänmaallisen kansanrintaman kaksikerroksinen puoluetoimisto sijaitsi hiljaisella kadulla. Sisäänkäynnin edessä seisoi joukko unkarilaisia meitä odottamassa. - Sunnuntain perhevierailujen isäntäväkeä, Magdolna sanoi. Esittäydyttiin. Ruskeakiharainen nainen, jonka poskipäät olivat kuin ohutta rypistynyttä paperia, rientää kädet ojossa luokseni. - Minä teidän emäntä, Molnár Arpádné Horváth Judit, hän esittelee itsensä, maiskauttaa huuliaan kummankin poskeni kohdalla, katsoo minua käsivarsiensa päästä. - Olette kaunis, hän sanoo. - Kiitos, hymyilin hämilläni. - Hän on Arpád Molnárin vaimo, omaa sukuaan Judit Horváth, Magdolna selvitti. - Useimmat naimisissa olevat naiset käyttävät miehensä nimeä ja liite né ("nee") aviomiehen etunimen perässä ilmaisee, että kyseessä on sen ja sen nimisen miehen vaimo, hän jatkoi. - Entäs ne kellä ei miestä ole? - He siintyvät tyttönimellään, sukunimi ennen etunimeä. - Halonen Kallenee! Ilmi joka oli oitis omaksunut unkarilaisen käytännön, esittäytyi Untolle. - Tässä on minun poika Gábor, Judit sanoi. - Csókolom, äitinsä takana seisoskellut mustapartainen nuorukainen tervehti minua kunnioittavasti. - Minulla myös toinen, nuori poika, n u o r e m p i poika, Judit korjasi kiireesti kielivirheensä. - Puhutta hyvin suomea, sanoin. - Minä opiskellut suomalaisia kieliä kaksi vuotta, mutta tämä hyvin hyvin vaikea. Minulla vanha pää! Judit nauroi remakasti, koputti etusormellaan ohimoaan. - Iloitsen että sinä tulet minun perheni vieraaksi. Nah, mutta nyt on mentävä, tapaamme sunnuntai-iltana tässä. T ä s s ä, hän toisti, näytti katukiveystä aivan kuin olisi halunnut naputtaa sitäkin kynnellään. Samalla hän loihti kasvoilleen murheellisen ilmeen, vilkaisi puolueen toimitaloon päin, kohautti olkapäitään ja huokaisi teatraalisesti. Ele, joka kertoi enemmän kuin sata sanaa. Sitten hän hymyili taas, halasi minua, moiskautti pusun poskilleni ja riensi pois. Aivan kuin pyörremyrsky olisi pyyhkäissyt ohitseni. Siitä alkoi Juditin ja minun lähes kolmekymmentä vuotta kestänyt ystävyys.
Vähän ennen puolta yötä meidät saatettiin takaisin kymmenen kilometrin päässä kaupungista olevaan majapaikkaamme, kartanohotelliin. Seuraavana päivänä ohjelmassa olisi mm. retki maaseudulle. Isäntämme Géza K. ja lentoasemalla vastassa ollut János sanoivat tulevansa hakemaan meitä aamuseitsemältä. - Seitsemältä! Ei voi olla totta! Riikka ja Päivikki, seurueemme nuorimmat parkuivat yhteen ääneen.
-----------------------------
Tarinassa esiintyvien henkilöiden nimet on muutettu.
tiistai 1. toukokuuta 2012
Anteeksi kuinka?
Sunnuntaina juhlittiin ekaluokkalaisen synttäreitä. - Kahdeksan vuotta sitten äitienpäivän aattona sinä olit ensimmäistä kertaa luonani, pötkötit sylissäni ja minä lepertelin sinulle, mutta sinä et osannut vielä puhua mitään. - Eikä sun tarvinnut koko ajan kysyä että "mitä?" Hän huomauttaa, vetäisee kahden uuden rautahampaan komistaman ilkikurisen hymyn.
Siis - mitä? - No sitä kun sä et kuule, vaan kaikki täytyy sanoa kahteen kertaan, hän täsmentää. - Olen huomannut saman, vappuvieraani nyökkäilee toisaalta. No johan nyt! Mahdoton sitä on kuulla kun ekaluokkalainen suoltaa sanoja hirvittävällä nopeudella ja vappuvieras huutelee toisesta huoneesta kovalla kumealla äänellä, joka särkyy tuhansiksi sirpaleiksi ennen kuin tavoittaa minut keittiöstä ja minun on pakko tulla kauha kourassa ovelle kysymään että mitä? Asuntoni on melkoinen kaikukammio, jossa oma äänikin kumisee korviini niin että ensin säikähdän, mikä tietysti johtuu siitäkin että harvoinpa minä yksinäni kovalla äänellä keskustelen. Pehmenisikö akustiikka jos vaihtaisin ohuet verhot ja matot paksumpiin? Ja onhan niitä olemassa kangastapettejakin. Olkoot, turhan kallista ja monimutkaista minulle.
Jo aikoinaan lasteni isä huomautteli huonokuuloisuudestani. Ehkä kyse oli silloin valikoivasta kuulosta, itse hän osoittautui joissakin tilanteissa suorastaan umpikuuroksi. Pari vuotta sitten sukulaismies kehotti minua hankkimaan kuulolaitteen. Mitäs puhua mökeltää nikotiinipurkka suussa niin epäselvästi, ettei siitä kuulolaitteen avullakaan saisi selvää! Ja sisko taas puhuu hiljaa ja matalalta kuin maan alta. Paikallisbussissa puolituttu nainen äheltää vierelleni istumaan, vaikka kokonaisia tyhjiä penkkirivejäkin olisi vapaina, alkaa ohuella äänellä piipittää jotain joka hukkuu toisen, kännykkäänsä räpeltävän matkustajan kailotukseen. Mutta nainen ei ilmeisesti odotakaan minun kommentoivan, koska silloin tällöin ynähtämäni "niin" tuntuu riittävän. Sitten hän yllättäen kysyy ikääni. - No ei uskoisi, hän huudahtaa kun kerron. - Kuvittelitko ehkä vanhemmaksi, kysyn. - En kun nuoremmaksi (tämän kuulen jo oikein hyvin). - Omasta mielestäni olen ikäiseni näköinen, sanon tekohurskaasti. - Vaaleat pysyvät kauemmin nuorina, hän, tummatukkainen toteaa, jatkaa kesken jäänyttä jorinaansa, jonka minä suljen kuuloetäisyyden tuolle puolen, jää onneksi minua ennen bussista pois.
Kuulo huononee, näkö himmenee ja merkillistä, miten sekään että joku sanoo mun näyttävän ikäistäni nuoremmalta, ei hivele enää mieltä niin kuin joskus. Ei se tietenkään pahaltakaan tunnu, mutta mitä sillä on merkitystä, minkä ikäiseltä jonkun mielestä näyttää kun kuitenkin on sen ikäinen kuin on, aamupeilissä ehkä jopa ikäistään vanhemman näköinen ja kaupungille laittautuneena päinvastoin. Muuttuuko ihmisen ikäkäsitys jotenkin sallivammaksi samalla kun hän itse vanhenee? Kun aikaisemmin on mielikuvissaan jaoitellut ihmiset nuoriin, keski-ikäisiin ja vanhoihin, enää onkin vain erilaisia ihmisiä, joiden iällä ei ole merkitystä sen rinnalla, millaisia he muuten ovat? Mitä ajattelevat, tekevät, harrastavat. Vai lieneekö tämäkin yksilökohtaista.
- Ihan hyviä nuo seitileikkeet, kuulen vappuvieraani sanovan sen jälkeen kun hän on pessyt asuntoni ikkunat ja syönyt laittamani aterian. - Niin minustakin, ovat vielä sopivasti neljän kappaleen pakkauksissa, sanon. - No minä kyllä puhuin siideristä enkä seitileikkeistä, sanoin että ihan hyvää tuo ostamasi päärynäsiideri, hän huomauttaa. Hiljenen. - Tämmöistä tämä tulee olemaan, huokaan alistuneena, hymyilemme yhteisymmärryksessä. Juttelemme niitä näitä eikä hänen äänensä tältä etäisyydeltä tunnu lainkaan liian kovalta ja kumealta eikä minun tarvitse kertaakaan kysyä että mitä. Samalla muistan ekaluokkalaisen huomauttaneen, että on kohteliaampaa kysyä "anteeksi kuinka" kuin töksäyttää "mitä." Siis muistini ainakin vielä pelaa.
Toisaalta voisi olla kiehtovaakin pikkuhiljaa muuttua arvaamattomaksi mummon huupeloksi,joka laukoo mitä tahansa milloin tahansa ja missä tahansa, laulaa kovaa ja korkealta penkin alle, soittelee, lähettelee kortteja ja viestejä väärille henkilöille ja vääriin osoitteisiin, karkailee (siis itsekin eikä vain virtsa!) eikä osaa kotiin muuten kuin etsimään hälytetyn pelastuslaitoksen salskean näköisen kaverin saattelemana... Oivoi mitä mahdollisuuksia onkaan vielä edessä päin! - Eri asia, huomaisiko kukaan minun karanneen, sanon vappuvieraalleni, omalle kultakuopukselleni, joka ainoastaan hymähtää huvittuneena.
Siispä sittenkin varminta yrittää pitää hoksottimet terävinä niin kauan kuin mahdollista ja vappuvieraan lähdettyä laittaa lankapuhelimesta vastaaja pois päältä siltä varalta, että muuan selkeä- ja seksikäs ääninen mies, jonka kanssa emme vieläkään ole tavanneet muualla kuin puhelimessa, sattuisi soittamaan myöhäisen vapputervehdyksen.
Siis - mitä? - No sitä kun sä et kuule, vaan kaikki täytyy sanoa kahteen kertaan, hän täsmentää. - Olen huomannut saman, vappuvieraani nyökkäilee toisaalta. No johan nyt! Mahdoton sitä on kuulla kun ekaluokkalainen suoltaa sanoja hirvittävällä nopeudella ja vappuvieras huutelee toisesta huoneesta kovalla kumealla äänellä, joka särkyy tuhansiksi sirpaleiksi ennen kuin tavoittaa minut keittiöstä ja minun on pakko tulla kauha kourassa ovelle kysymään että mitä? Asuntoni on melkoinen kaikukammio, jossa oma äänikin kumisee korviini niin että ensin säikähdän, mikä tietysti johtuu siitäkin että harvoinpa minä yksinäni kovalla äänellä keskustelen. Pehmenisikö akustiikka jos vaihtaisin ohuet verhot ja matot paksumpiin? Ja onhan niitä olemassa kangastapettejakin. Olkoot, turhan kallista ja monimutkaista minulle.
Jo aikoinaan lasteni isä huomautteli huonokuuloisuudestani. Ehkä kyse oli silloin valikoivasta kuulosta, itse hän osoittautui joissakin tilanteissa suorastaan umpikuuroksi. Pari vuotta sitten sukulaismies kehotti minua hankkimaan kuulolaitteen. Mitäs puhua mökeltää nikotiinipurkka suussa niin epäselvästi, ettei siitä kuulolaitteen avullakaan saisi selvää! Ja sisko taas puhuu hiljaa ja matalalta kuin maan alta. Paikallisbussissa puolituttu nainen äheltää vierelleni istumaan, vaikka kokonaisia tyhjiä penkkirivejäkin olisi vapaina, alkaa ohuella äänellä piipittää jotain joka hukkuu toisen, kännykkäänsä räpeltävän matkustajan kailotukseen. Mutta nainen ei ilmeisesti odotakaan minun kommentoivan, koska silloin tällöin ynähtämäni "niin" tuntuu riittävän. Sitten hän yllättäen kysyy ikääni. - No ei uskoisi, hän huudahtaa kun kerron. - Kuvittelitko ehkä vanhemmaksi, kysyn. - En kun nuoremmaksi (tämän kuulen jo oikein hyvin). - Omasta mielestäni olen ikäiseni näköinen, sanon tekohurskaasti. - Vaaleat pysyvät kauemmin nuorina, hän, tummatukkainen toteaa, jatkaa kesken jäänyttä jorinaansa, jonka minä suljen kuuloetäisyyden tuolle puolen, jää onneksi minua ennen bussista pois.
Kuulo huononee, näkö himmenee ja merkillistä, miten sekään että joku sanoo mun näyttävän ikäistäni nuoremmalta, ei hivele enää mieltä niin kuin joskus. Ei se tietenkään pahaltakaan tunnu, mutta mitä sillä on merkitystä, minkä ikäiseltä jonkun mielestä näyttää kun kuitenkin on sen ikäinen kuin on, aamupeilissä ehkä jopa ikäistään vanhemman näköinen ja kaupungille laittautuneena päinvastoin. Muuttuuko ihmisen ikäkäsitys jotenkin sallivammaksi samalla kun hän itse vanhenee? Kun aikaisemmin on mielikuvissaan jaoitellut ihmiset nuoriin, keski-ikäisiin ja vanhoihin, enää onkin vain erilaisia ihmisiä, joiden iällä ei ole merkitystä sen rinnalla, millaisia he muuten ovat? Mitä ajattelevat, tekevät, harrastavat. Vai lieneekö tämäkin yksilökohtaista.
- Ihan hyviä nuo seitileikkeet, kuulen vappuvieraani sanovan sen jälkeen kun hän on pessyt asuntoni ikkunat ja syönyt laittamani aterian. - Niin minustakin, ovat vielä sopivasti neljän kappaleen pakkauksissa, sanon. - No minä kyllä puhuin siideristä enkä seitileikkeistä, sanoin että ihan hyvää tuo ostamasi päärynäsiideri, hän huomauttaa. Hiljenen. - Tämmöistä tämä tulee olemaan, huokaan alistuneena, hymyilemme yhteisymmärryksessä. Juttelemme niitä näitä eikä hänen äänensä tältä etäisyydeltä tunnu lainkaan liian kovalta ja kumealta eikä minun tarvitse kertaakaan kysyä että mitä. Samalla muistan ekaluokkalaisen huomauttaneen, että on kohteliaampaa kysyä "anteeksi kuinka" kuin töksäyttää "mitä." Siis muistini ainakin vielä pelaa.
Toisaalta voisi olla kiehtovaakin pikkuhiljaa muuttua arvaamattomaksi mummon huupeloksi,joka laukoo mitä tahansa milloin tahansa ja missä tahansa, laulaa kovaa ja korkealta penkin alle, soittelee, lähettelee kortteja ja viestejä väärille henkilöille ja vääriin osoitteisiin, karkailee (siis itsekin eikä vain virtsa!) eikä osaa kotiin muuten kuin etsimään hälytetyn pelastuslaitoksen salskean näköisen kaverin saattelemana... Oivoi mitä mahdollisuuksia onkaan vielä edessä päin! - Eri asia, huomaisiko kukaan minun karanneen, sanon vappuvieraalleni, omalle kultakuopukselleni, joka ainoastaan hymähtää huvittuneena.
Siispä sittenkin varminta yrittää pitää hoksottimet terävinä niin kauan kuin mahdollista ja vappuvieraan lähdettyä laittaa lankapuhelimesta vastaaja pois päältä siltä varalta, että muuan selkeä- ja seksikäs ääninen mies, jonka kanssa emme vieläkään ole tavanneet muualla kuin puhelimessa, sattuisi soittamaan myöhäisen vapputervehdyksen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)