Anteeksi kuinka?

Sunnuntaina juhlittiin ekaluokkalaisen synttäreitä. - Kahdeksan vuotta sitten äitienpäivän aattona sinä olit ensimmäistä kertaa luonani, pötkötit sylissäni ja minä lepertelin sinulle, mutta sinä et osannut vielä puhua mitään. - Eikä sun tarvinnut koko ajan kysyä että "mitä?" Hän huomauttaa, vetäisee kahden uuden rautahampaan komistaman ilkikurisen hymyn.

Siis - mitä? - No sitä kun sä et kuule, vaan kaikki täytyy sanoa kahteen kertaan, hän täsmentää. - Olen huomannut saman, vappuvieraani nyökkäilee toisaalta. No johan nyt! Mahdoton sitä on kuulla kun ekaluokkalainen suoltaa sanoja hirvittävällä nopeudella ja vappuvieras huutelee toisesta huoneesta kovalla kumealla äänellä, joka särkyy tuhansiksi sirpaleiksi ennen kuin tavoittaa minut keittiöstä ja minun on pakko tulla kauha kourassa ovelle kysymään että mitä? Asuntoni on melkoinen kaikukammio, jossa oma äänikin kumisee korviini niin että ensin säikähdän, mikä tietysti johtuu siitäkin että harvoinpa minä yksinäni kovalla äänellä keskustelen. Pehmenisikö akustiikka jos vaihtaisin ohuet verhot ja matot paksumpiin? Ja onhan niitä olemassa kangastapettejakin. Olkoot, turhan kallista ja monimutkaista minulle.

Jo aikoinaan lasteni isä huomautteli huonokuuloisuudestani. Ehkä kyse oli silloin valikoivasta kuulosta, itse hän osoittautui joissakin tilanteissa suorastaan umpikuuroksi. Pari vuotta sitten sukulaismies kehotti minua hankkimaan kuulolaitteen. Mitäs puhua mökeltää nikotiinipurkka suussa niin epäselvästi, ettei siitä kuulolaitteen avullakaan saisi selvää! Ja sisko taas puhuu hiljaa ja matalalta kuin maan alta. Paikallisbussissa puolituttu nainen äheltää vierelleni istumaan, vaikka kokonaisia tyhjiä penkkirivejäkin olisi vapaina, alkaa ohuella äänellä piipittää jotain joka hukkuu toisen, kännykkäänsä räpeltävän matkustajan kailotukseen. Mutta nainen ei ilmeisesti odotakaan minun kommentoivan, koska silloin tällöin ynähtämäni "niin" tuntuu riittävän. Sitten hän yllättäen kysyy ikääni. - No ei uskoisi, hän huudahtaa kun kerron. - Kuvittelitko ehkä vanhemmaksi, kysyn. - En kun nuoremmaksi (tämän kuulen jo oikein hyvin). - Omasta mielestäni olen ikäiseni näköinen, sanon tekohurskaasti. - Vaaleat pysyvät kauemmin nuorina, hän, tummatukkainen toteaa, jatkaa kesken jäänyttä jorinaansa, jonka minä suljen kuuloetäisyyden tuolle puolen, jää onneksi minua ennen bussista pois.

Kuulo huononee, näkö himmenee ja merkillistä, miten sekään että joku sanoo mun näyttävän ikäistäni nuoremmalta, ei hivele enää mieltä niin kuin joskus. Ei se tietenkään pahaltakaan tunnu, mutta mitä sillä on merkitystä, minkä ikäiseltä jonkun mielestä näyttää kun kuitenkin on sen ikäinen kuin on, aamupeilissä ehkä jopa ikäistään vanhemman näköinen ja kaupungille laittautuneena päinvastoin. Muuttuuko ihmisen ikäkäsitys jotenkin sallivammaksi samalla kun hän itse vanhenee? Kun aikaisemmin on mielikuvissaan jaoitellut ihmiset nuoriin, keski-ikäisiin ja vanhoihin, enää onkin vain erilaisia ihmisiä, joiden iällä ei ole merkitystä sen rinnalla, millaisia he muuten ovat? Mitä ajattelevat, tekevät, harrastavat. Vai lieneekö tämäkin yksilökohtaista.

- Ihan hyviä nuo seitileikkeet, kuulen vappuvieraani sanovan sen jälkeen kun hän on pessyt asuntoni ikkunat ja syönyt laittamani aterian. - Niin minustakin, ovat vielä sopivasti neljän kappaleen pakkauksissa, sanon. - No minä kyllä puhuin siideristä enkä seitileikkeistä, sanoin että ihan hyvää tuo ostamasi päärynäsiideri, hän huomauttaa. Hiljenen. - Tämmöistä tämä tulee olemaan, huokaan alistuneena, hymyilemme yhteisymmärryksessä. Juttelemme niitä näitä eikä hänen äänensä tältä etäisyydeltä tunnu lainkaan liian kovalta ja kumealta eikä minun tarvitse kertaakaan kysyä että mitä. Samalla muistan ekaluokkalaisen huomauttaneen, että on kohteliaampaa kysyä "anteeksi kuinka" kuin töksäyttää "mitä." Siis muistini ainakin vielä pelaa.

Toisaalta voisi olla kiehtovaakin pikkuhiljaa muuttua arvaamattomaksi mummon huupeloksi,joka laukoo mitä tahansa milloin tahansa ja missä tahansa, laulaa kovaa ja korkealta penkin alle, soittelee, lähettelee kortteja ja viestejä väärille henkilöille ja vääriin osoitteisiin, karkailee (siis itsekin eikä vain virtsa!) eikä osaa kotiin muuten kuin etsimään hälytetyn pelastuslaitoksen salskean näköisen kaverin saattelemana... Oivoi mitä mahdollisuuksia onkaan vielä edessä päin! - Eri asia, huomaisiko kukaan minun karanneen, sanon vappuvieraalleni, omalle kultakuopukselleni, joka ainoastaan hymähtää huvittuneena.

Siispä sittenkin varminta yrittää pitää hoksottimet terävinä niin kauan kuin mahdollista ja vappuvieraan lähdettyä laittaa lankapuhelimesta vastaaja pois päältä siltä varalta, että muuan selkeä- ja seksikäs ääninen mies, jonka kanssa emme vieläkään ole tavanneet muualla kuin puhelimessa, sattuisi soittamaan myöhäisen vapputervehdyksen.