Juhlan jälkeen

Merkillisen paljon ja merkillisen monenlaisia muistoja ja mielikuvia sunnuntainen ystävyysseuran vuosijuhla synnytti, vaikka itse juhla oli tyypillinen pönötyssellainen puheineen, tervehdyksineen, ansiomerkkien jakoineen. Tasokkaat musiikkiesitykset pehmensivät kuitenkin tunnelmaa ja taidokas tanssiryhmä toi tuulahduksen Unkarista. Ja hyvä idea puheenjohtajalta oli nostattaa välillä juhlakansa kovilta tuoleiltaan pariksi minuutiksi jaloilleen, päästää tapailemaan tuttujaan. Suomalais-unkarilainen noutopöytä oli katettu opiston ruokalaan. Lasi viiniä olisi piristänyt vakavailmeistä perisuomalaista tunnelmaa, jonka vallassa monet samaan pöytään sattuneet, toisilleen tuntemattomat ruokaansa pureskelivat, mutta viinitarjoilua ko.tiloihin ei ilmeisesti saanut järjestää. Muistelinkin kaiholla erästä aikaisempaa, ravintolassa järjestettyä riemullista vuosijuhlaa samalla kun yritin varjella puseroni leveitä tönkköhihoja ryvettymästä ruokaan. Oli jotenkin poissaoleva "ohi on" tunne vielä kotiin tultuakin. Mutta sitten tulivat muistot! Hiljalleen, kuin sulavan lumen alta nuppujaan kohottelevat, auringon lämpöön heräilevät kevään ensi kukkaset.

Juhla oli sittenkin tehnyt tehtävänsä. Kyynelsilmin kuuntelin rahisevalta kasetilta musiikkia, jonka siivittämänä kolmekymmentä vuotta sitten olin lähtenyt ensimmäiselle Unkarinmatkalleni, etsimään sanoja, tarinaa siihen musiikkiin. No, se hanke sittemmin kaatui, mutta sen tilalle syntyi monta muuta tarinaa. Sillä ensimmäisellä matkallani olin ollut sunnuntai-illan perhevierailulla Juditin (nimi muutettu) luona ja olimme siitä lähtien pitäneet yhteyttä, paitsi nyt en ollut kuullut hänestä aikoihin mitään. Judit ei ollut koskaan kertonut ikäänsä, Unkarissa naisen ikä on tabu, mutta eräiden muualta saamieni tietojen perusteella arvelin hänen jo olevan lähempänä yhdeksää kuin kahdeksaakymmentä vuotta. Olimme viimeksi nähneet toisemme kymmenen vuotta sitten, mutta kirjeitä, kortteja ja pieniä lahjoja oli lähetelty. Olin lähettänyt hänelle joulutervehdyksen ja nyt, juhlan jälkeisissä tunnelmissa ex-tempore ostanut kirjakaupasta hempeän kuvakortin, kirjoittanut Juditille "kevättervehdyksen Suomesta." Samalla olin vastannut erääseen Unkarista juhlapäivän aamuna tulleeseen sähköpostiviestiin ja ohimennen maininnut, että en ole kuullut Juditista pitkään aikaan mitään. Toiminnan miehenä kyseinen henkilö oli alkanut ottaa asiasta selvää ja kun seuraavana aamuna avasin sähköpostini, siellä oli suruviesti odottamassa.

Kaikkein järkyttävimmältä minusta tuntuu se, että Judit on kuollut jo viime vuoden syksyllä. Jotenkin olisin odottanut, että hänen poikansa, jotka olin tavannut monet kerrat, olisivat ilmoittaneet asiasta. Vai oliko Judit halunnut kaiken tapahtuvan hiljaisuudessa, ehkä ennen kuolemaansa kieltänyt ilmoittamasta kenellekään? Oliko joulutervehdykseni, johon olin laittanut yhteystietoni, mennyt lainkaan perille? Oliko Juditin ja hänen muutamaa kuukautta aikaisemmin kuolleen miehensä (siitäkin sain nyt samalla tietää) talo myyty jo tuolloin ja millainen käytäntö heillä on edesmenneelle henkilölle tulevan postin kanssa? Ei aavistustakaan. Omaa, valmiiksi kirjoittamaani kevättervehdystä en ollut vielä ehtinyt postittaa.

Itkuinen olo lopun päivää, illalla sytytin Juditin muistolle kynttilän, kaadoin lasiin konjakin, "vain pieni malja" niin kuin Juditilla oli ollut tapana sanoa. Kuvat soljuivat mielessäni, muistin Juditin remakasti nauramassa, hänen teatraalisen ilmeensä kun jokin asia ei mennyt mieltä myöten, katselin hänen maalaamaansa taulua, pieniä emalitöitä ja lukemattomia häneltä saatuja ruukkuja ja maljakoita kodissani. Mietin, miten ne, joilla on menoa ja juhlaa tämän tästä, kestävät ne ja niiden synnyttämät jälkitunnelmat. Minun psyykeni ei kestäisi, tarvitsen ainakin parin päivän palautumisajan. Muistoihin voi asettua lekottelemaan mutta ei jäädä olemaan, ne ovat kuin eilen syöty jäätelö... Ainoa mikä ON, on tämä hetki tässä, nyt. Tiikerikakku uunissa.