Joulupullia leipoessani tein aina lapsilleni pullapojan ja -tytön, nyt lapsenlapsilleni. Rusinoista silmät ja takin napit, kirsikanpuolikkaasta suu. Tytölle palmikot, pojalle lippalakki päähän, raesokeria koristeeksi. Tällä kerralla päätin pursottaa kirsikkasuun tilalle punaista sokerikuorrutusta, sillä värjäisin myös poskipäät ja vihreää takin koristeeksi. Vaan toisin kävi.
Se pahuksen töhnä ei suostunut tulemaan tuubista ulos! Ei vaikka olin puhkaissut nuppineulalla korkin päähän reiän ja pitänyt putkiloa kuumassa vedessä. Pari kovalla voimalla puristettua tippaa sain tulemaan, minkä jälkeen minulta meni hermo. Olkoot! Laitoin pullatytön ja -pojan muiden pullien mukana pakastimeen. Tällä kerralla ne toisetkaan eivät olleet "tissipullia", niin kuin lasteni isä oli punaisen tai vihreän kirsikan koristamaa pikkupullaa kutsunut. Tyttären perheestä oli nimittäin viestitetty, että heillä ei oikein tykätä kirsikoista, siinä suurin syy niistä luopumiseen. Olihan oma kuopuksenikin aikoinaan pyytänyt: "Äiti, älä laita risunoita." En laittanut ennen kuin vasta viime aikoina. Poika kun ei enää syö mitään makeaa, ei siis pullaakaan, monenlaista muuta jouluhyvää sen sijaan sitäkin mieluummin.
Joka kerta, jolloin havunneulaset vielä keväälläkin ovat "öyhähdelleet" villasukan läpi jalkapohjaan, olen päättänyt että ei enää ikinä kuusta tähän huusholliin. Kertaakaan se päätös ei ole pitänyt. Paitsi nyt. Vuosikymmeniä vanha lohikäärmepuu nimittäin kyllästyi olemaan kukka ja karisti kaikki lehtensä niin että jäljelle jäi monihaarainen harmahtava karahka kiemuraisine kauniisti kaartuvine oksineen. Ripustin oksille muutaman kuusenkoristeen; punaisen ja sinisen pallon, kolme herkän kaunista, ohuesta kullanvärisestä metallista valmistettua pukki- ja enkelihahmoa, jotka helposti hukkuvat kuusen vihreyteen, mutta lehdettömän karahkan oksilta riippuessaan pääsevät oikeuksiinsa. Muutama pieni hopeatiuku ja ohutta, hopeanväristä kimalletta pallojen vierelle sädehtimään. Korkeimman oksan päähän voisi vielä laittaa pienen hopeatähden. Ohutlehtinen viherkasvi - mikä lienee nimeltään - kurkistaa karahkan juurelta kuin hiuspehko. - Ihana! Tyttärentytär huudahti joulupuuni nähdessään.
Jouluvalmistelujen ohessa olen lukenut Raija Orasen lähes 600-sivuisen kirjan "Nimeltään Kekkonen." En ennen ole tajunnutkaan tai sitten olen unohtanut, miten hauras se, v. 1944 solmittu rauha olikaan! Millaisen veitsen terällä sen ajan päättäjät vielä vuosia rauhan teon jälkeenkin joutuivat elämään. Samoihin aikoihin, jolloin minä, "Mökin tyttö" leikin viimeistä kesää varhaislapsuuteni kodin pihamaalla, jolloin minulla oli pieni vauvasisko ja sodasta palannut, lavantaudista selvinnyt isä teki tuvan nurkassa suutarintöitään, tapahtui monenlaista, mistä meillä lapsilla ei onneksi ollut aavistustakaan. Mutta joulu oli juhla silloinkin, ehkä jopa suurempi kuin nyt.
Pula-ajan joulujen kunniaksi olen tänä vuonna käärinyt lahjani, joista suurin osa itse tehtyjä, sanomalehtipaperiin! Olen kerännyt jouluisia mainoskuvia ym. tarkoitukseen sopivia lehtiä usean viikon ajan. Siltä varalta että painomuste ei tartu lahjaan, sen voi ensin laittaa ohueen muovipussiin, kietoa lahjan kaksinkertaiseen sanomalehteen ja vasta päällimmäiseksi kuvan, jonka haluaa paketin päällä näkyvän. Teipin ja paperinarun tms. avulla paketti pysyy koossa, nimikortti ja kiehkura hopea- tai muuta edellisvuoden lahjanauhaa koristeeksi. Ehkä kaunein paketti tuli paikallislehden adventtisunnuntain etusivusta, jossa oli kuva sinisävyisestä raamattuaiheisesta lasimaalauksesta.
Tiedän kaipaavani kuusen tuoksua, joten olisikohan loukkaus em. joulupuutani kohtaan jos tänne tuotaisiin vielä tuore ja tuoksuva, syvänvihreä joulukuusi...
sunnuntai 18. joulukuuta 2011
lauantai 3. joulukuuta 2011
Joki
Oli vielä kerran palattava Mökin tytön tarinaan. Seuraava katkelma on lainaus aiemmin kirjoittamastani sukukirjasta:
Talvella joki jäätyi siitä missä oli matalinta, muualla rannoille kertyneen jäähileen keskellä virtasi musta vesi. Vedessä uiskenteli kauempaa yläjuoksulta irronneita jäälauttoja. Metsän keskellä luikerrelleen, navetan taitse jokeen johtaneen puron päällä sen sijaan oli kova kirkas jää, jota pitkin lapikkaan pohjilla luisteltiin. Kerran koulupäivän jälkeen menimme purolle opettajan tyttöjen ja joidenkin muiden koulukavereiden kanssa leikkimään. Opettajan tytöillä oli hiihtohousut ja puolitakki, minulla äidin tekemä musta palttoo. Lumessa peuhatessa lapaset kastuivat, lähdin kotiin vaihtamaan toiset. Hellan laidalla oli puhtaiksi pestyjä öljylampun laseja kuivumassa. Kuinka ollakaan, huitaisin yhden niistä nurin ja se särkyi! Äkkiä ulos ennen kuin isä tulee verstaan puolelta remmin kanssa! Olisihan ollut noloa jos kesken leikin olisin joutunut selkäsaunaan, varsinkin kun purolla oli poikiakin, seikka josta olin aivan erityisen tohkeissani. En muista, mitä seurauksia rikkoutuneesta lampun lasista oli vai oliko mitään. Se oli vahinko ja äiti oli sitä mieltä, että vahingosta ei pidä antaa selkään.
Tuvan katossa riippui kaasulyhty, jonka valo oli niin kirkas että silmiä häikäisi. Vai isän verstaassako se lyhty oli? Kammarissa ainakin oli öljylamppu. Talvella tupa oli niin kylmä, että aamuisin ikkunat olivat puoleen väliin asti jäässä ja kaikkein kovimmilla pakkasilla vesi jäätyi ämpäriin. Kammarissa oli korkea peltiuuni, suutarin verstaassa kamina ja vaikka väliovia pidettiin auki, tuvasta lämpö katosi samalla kun hellan uunista sammui tuli. Mutta kevättä kohti mentiin.
Keväällä joki virtasi vuolaana. Joen yläjuoksulla naiset huuhtoivat pyykkejä, koulun kohdalla oli opettajien lasten uimapaikka. Mutkan jälkeen maa viettää alas päin niin että meidän saunan kohdalla oli jo niin "juumaa", että aikuinen mies hupsahti kainaloitaan myöten veteen, jalat upposivat pohjamutaan. Oli joutuin kivuttava takaisin laiturille tai heittäydyttävä uimaan. Muistan isän joskus hätääntyneen näköisenä kauhoneen muutaman vedon vastavirtaan. Minä en osannut uida. Menin saunan löylyistä laiturille istumaan, huljutin vettä jaloillani tai kahlasin rantavedessä laiturin reunasta kiinni pitäen, reisissä tuntui virtaavan veden imu ja voima.
Saunan alapuolella joki levenee, vesi on mustaa ja pyörteiset vaahtopäitä. Takaniityn vasenta reunaa halkonut joenhaara juoksutti vetensä samaan uomaan ja tahoillaan metsämaisemien halki yksinäisinä virranneet vedet ryöpsähtivät toisensa tavattuaan sellaiseen riemuun, että syöksyivät suin päin karikkoon, paiskautuivat kivien kylkiä vasten, pärskyivät valkeina patsasmaisina ryöppyinä korkealle ilmaan! Ja tuuli rynni riemulla juhliin mukaan, vatkasi vettä kivikossa, pärskytteli pisaroita kosken yli johtavalle maantiesillalle asti, kunnes aikansa reuhattuaan väsyi ja pilvihelmat hulmuten ujelsi uusiin maisemiin. Sillan alitettuaan, viimeisimmän karikon yhdessä kuljettuaan vedet toisiinsa tottuneina rauhoittuivat ja matkasivat tasaisesti juoksevana voimakkaana virtana läpi synkkärantaisten korpimaisemien, halki asutustaajamien isoon järveen, jonka vesimassoista niitä oli enää mahdoton tunnistaa.
Talvella joki jäätyi siitä missä oli matalinta, muualla rannoille kertyneen jäähileen keskellä virtasi musta vesi. Vedessä uiskenteli kauempaa yläjuoksulta irronneita jäälauttoja. Metsän keskellä luikerrelleen, navetan taitse jokeen johtaneen puron päällä sen sijaan oli kova kirkas jää, jota pitkin lapikkaan pohjilla luisteltiin. Kerran koulupäivän jälkeen menimme purolle opettajan tyttöjen ja joidenkin muiden koulukavereiden kanssa leikkimään. Opettajan tytöillä oli hiihtohousut ja puolitakki, minulla äidin tekemä musta palttoo. Lumessa peuhatessa lapaset kastuivat, lähdin kotiin vaihtamaan toiset. Hellan laidalla oli puhtaiksi pestyjä öljylampun laseja kuivumassa. Kuinka ollakaan, huitaisin yhden niistä nurin ja se särkyi! Äkkiä ulos ennen kuin isä tulee verstaan puolelta remmin kanssa! Olisihan ollut noloa jos kesken leikin olisin joutunut selkäsaunaan, varsinkin kun purolla oli poikiakin, seikka josta olin aivan erityisen tohkeissani. En muista, mitä seurauksia rikkoutuneesta lampun lasista oli vai oliko mitään. Se oli vahinko ja äiti oli sitä mieltä, että vahingosta ei pidä antaa selkään.
Tuvan katossa riippui kaasulyhty, jonka valo oli niin kirkas että silmiä häikäisi. Vai isän verstaassako se lyhty oli? Kammarissa ainakin oli öljylamppu. Talvella tupa oli niin kylmä, että aamuisin ikkunat olivat puoleen väliin asti jäässä ja kaikkein kovimmilla pakkasilla vesi jäätyi ämpäriin. Kammarissa oli korkea peltiuuni, suutarin verstaassa kamina ja vaikka väliovia pidettiin auki, tuvasta lämpö katosi samalla kun hellan uunista sammui tuli. Mutta kevättä kohti mentiin.
Keväällä joki virtasi vuolaana. Joen yläjuoksulla naiset huuhtoivat pyykkejä, koulun kohdalla oli opettajien lasten uimapaikka. Mutkan jälkeen maa viettää alas päin niin että meidän saunan kohdalla oli jo niin "juumaa", että aikuinen mies hupsahti kainaloitaan myöten veteen, jalat upposivat pohjamutaan. Oli joutuin kivuttava takaisin laiturille tai heittäydyttävä uimaan. Muistan isän joskus hätääntyneen näköisenä kauhoneen muutaman vedon vastavirtaan. Minä en osannut uida. Menin saunan löylyistä laiturille istumaan, huljutin vettä jaloillani tai kahlasin rantavedessä laiturin reunasta kiinni pitäen, reisissä tuntui virtaavan veden imu ja voima.
Saunan alapuolella joki levenee, vesi on mustaa ja pyörteiset vaahtopäitä. Takaniityn vasenta reunaa halkonut joenhaara juoksutti vetensä samaan uomaan ja tahoillaan metsämaisemien halki yksinäisinä virranneet vedet ryöpsähtivät toisensa tavattuaan sellaiseen riemuun, että syöksyivät suin päin karikkoon, paiskautuivat kivien kylkiä vasten, pärskyivät valkeina patsasmaisina ryöppyinä korkealle ilmaan! Ja tuuli rynni riemulla juhliin mukaan, vatkasi vettä kivikossa, pärskytteli pisaroita kosken yli johtavalle maantiesillalle asti, kunnes aikansa reuhattuaan väsyi ja pilvihelmat hulmuten ujelsi uusiin maisemiin. Sillan alitettuaan, viimeisimmän karikon yhdessä kuljettuaan vedet toisiinsa tottuneina rauhoittuivat ja matkasivat tasaisesti juoksevana voimakkaana virtana läpi synkkärantaisten korpimaisemien, halki asutustaajamien isoon järveen, jonka vesimassoista niitä oli enää mahdoton tunnistaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)