Merkillisen paljon ja merkillisen monenlaisia muistoja ja mielikuvia sunnuntainen ystävyysseuran vuosijuhla synnytti, vaikka itse juhla oli tyypillinen pönötyssellainen puheineen, tervehdyksineen, ansiomerkkien jakoineen. Tasokkaat musiikkiesitykset pehmensivät kuitenkin tunnelmaa ja taidokas tanssiryhmä toi tuulahduksen Unkarista. Ja hyvä idea puheenjohtajalta oli nostattaa välillä juhlakansa kovilta tuoleiltaan pariksi minuutiksi jaloilleen, päästää tapailemaan tuttujaan. Suomalais-unkarilainen noutopöytä oli katettu opiston ruokalaan. Lasi viiniä olisi piristänyt vakavailmeistä perisuomalaista tunnelmaa, jonka vallassa monet samaan pöytään sattuneet, toisilleen tuntemattomat ruokaansa pureskelivat, mutta viinitarjoilua ko.tiloihin ei ilmeisesti saanut järjestää. Muistelinkin kaiholla erästä aikaisempaa, ravintolassa järjestettyä riemullista vuosijuhlaa samalla kun yritin varjella puseroni leveitä tönkköhihoja ryvettymästä ruokaan. Oli jotenkin poissaoleva "ohi on" tunne vielä kotiin tultuakin. Mutta sitten tulivat muistot! Hiljalleen, kuin sulavan lumen alta nuppujaan kohottelevat, auringon lämpöön heräilevät kevään ensi kukkaset.
Juhla oli sittenkin tehnyt tehtävänsä. Kyynelsilmin kuuntelin rahisevalta kasetilta musiikkia, jonka siivittämänä kolmekymmentä vuotta sitten olin lähtenyt ensimmäiselle Unkarinmatkalleni, etsimään sanoja, tarinaa siihen musiikkiin. No, se hanke sittemmin kaatui, mutta sen tilalle syntyi monta muuta tarinaa. Sillä ensimmäisellä matkallani olin ollut sunnuntai-illan perhevierailulla Juditin (nimi muutettu) luona ja olimme siitä lähtien pitäneet yhteyttä, paitsi nyt en ollut kuullut hänestä aikoihin mitään. Judit ei ollut koskaan kertonut ikäänsä, Unkarissa naisen ikä on tabu, mutta eräiden muualta saamieni tietojen perusteella arvelin hänen jo olevan lähempänä yhdeksää kuin kahdeksaakymmentä vuotta. Olimme viimeksi nähneet toisemme kymmenen vuotta sitten, mutta kirjeitä, kortteja ja pieniä lahjoja oli lähetelty. Olin lähettänyt hänelle joulutervehdyksen ja nyt, juhlan jälkeisissä tunnelmissa ex-tempore ostanut kirjakaupasta hempeän kuvakortin, kirjoittanut Juditille "kevättervehdyksen Suomesta." Samalla olin vastannut erääseen Unkarista juhlapäivän aamuna tulleeseen sähköpostiviestiin ja ohimennen maininnut, että en ole kuullut Juditista pitkään aikaan mitään. Toiminnan miehenä kyseinen henkilö oli alkanut ottaa asiasta selvää ja kun seuraavana aamuna avasin sähköpostini, siellä oli suruviesti odottamassa.
Kaikkein järkyttävimmältä minusta tuntuu se, että Judit on kuollut jo viime vuoden syksyllä. Jotenkin olisin odottanut, että hänen poikansa, jotka olin tavannut monet kerrat, olisivat ilmoittaneet asiasta. Vai oliko Judit halunnut kaiken tapahtuvan hiljaisuudessa, ehkä ennen kuolemaansa kieltänyt ilmoittamasta kenellekään? Oliko joulutervehdykseni, johon olin laittanut yhteystietoni, mennyt lainkaan perille? Oliko Juditin ja hänen muutamaa kuukautta aikaisemmin kuolleen miehensä (siitäkin sain nyt samalla tietää) talo myyty jo tuolloin ja millainen käytäntö heillä on edesmenneelle henkilölle tulevan postin kanssa? Ei aavistustakaan. Omaa, valmiiksi kirjoittamaani kevättervehdystä en ollut vielä ehtinyt postittaa.
Itkuinen olo lopun päivää, illalla sytytin Juditin muistolle kynttilän, kaadoin lasiin konjakin, "vain pieni malja" niin kuin Juditilla oli ollut tapana sanoa. Kuvat soljuivat mielessäni, muistin Juditin remakasti nauramassa, hänen teatraalisen ilmeensä kun jokin asia ei mennyt mieltä myöten, katselin hänen maalaamaansa taulua, pieniä emalitöitä ja lukemattomia häneltä saatuja ruukkuja ja maljakoita kodissani. Mietin, miten ne, joilla on menoa ja juhlaa tämän tästä, kestävät ne ja niiden synnyttämät jälkitunnelmat. Minun psyykeni ei kestäisi, tarvitsen ainakin parin päivän palautumisajan. Muistoihin voi asettua lekottelemaan mutta ei jäädä olemaan, ne ovat kuin eilen syöty jäätelö... Ainoa mikä ON, on tämä hetki tässä, nyt. Tiikerikakku uunissa.
perjantai 27. huhtikuuta 2012
tiistai 17. huhtikuuta 2012
Palaneen käryä
Eilen olin vähällä polttaa kotini. Silmäilin päivällä kirjastosta mukaani tarttunutta teosta, katselin toisella silmällä tv:n viidakkoperhettä, unohduin seuraamaan nuoren naisen pakoa leijonien kynsistä kun tunsin nenässäni voimakkaan ruoan hajun.Yläkerran naapurissako käristetään kastiketta?
Ei, vaan käry tuli omasta keittiöstäni! Olin laittanut hellan päälle, nokareen voita paistinpannulle, ottanut kananmunakotelon pöydälle ja ilmeisesti aikonut vain piipahtaa toimittamassa jonkin asian olkkarin puolella. Ihme että palovaroitin ei reagoinut mustuneen rasvan käryyn. On kai vaihdettava patteri ja samalla öljyttävä omat hoksottimeni.
Tätä ei voitane laskea ikääntymisen piikkiin, sillä vastaavaa on tapahtunut ennenkin. Aikoinaan avioeroni jälkeen kun oli haaveissa löytää uusi kumppani, muuan harrastuspiirissä tapaamani mies tuntui niin mukavalta että kutsuin hänet eräiden tekosyiden varjolla kahville kotiini. Kävi ilmi että hän oli onnettomasta avioliitosta onnettomaan avoliittoon päätynyt ikuinen onnen etsijä, jolla oli tarve kertoa elämäntarinaansa niin että minun elämäni tarinalle ei aikaa ja kiinnostusta riittänyt lainkaan. Sen verran hänen tapaamisensa kuitenkin vaikutti että unohdin tyhjän paistokasarin kuumalle hellalle niin että kasarin kannesta jäi vain nuppi käteeni. Seuraava kumppaniehdokas oli kapakassa kohtaamani rehdin tuntuinen ammattimies, joka viikonloput voiteli viinalla itseään. Siinä ei tainnut kärähtää muuta kuin hiukan sydämen syrjää, joka sekin parani pian, mutta sitä seuraavan, toisella paikkakunnalla asuneen herrahenkilön kanssa olin vähällä polttaa siipeni. Poltinkin. Sen jälkeen olen keskittynyt polttelemaan pääasiassa tuikkukynttilöitä, mitä nyt eilen oli vähällä roihahtaa koko koti. Onni onnettomuudessa oli että en ollut lähtenyt viemään roskia ulos ja unohtunut lörpöttelemään jonkun naapurin kanssa. Mutta nyt on huusholli tuuletettu, munat paistettu ja syöty ja voin suunnata uusiin seikkailuihin, mikä tänä päivänä tarkoittaa lähikaupassa käyntiä.
Parin kilon painonpudotus tähtäimessä aion ostaa vain jotain kevyttä syötävää. Viikonlopun juhlien jälkeen voi sitten taas vähän aikaa syödä tuhdimmin. Juhlapusero on jo katsottuna. Metallinhohtoinen rusehtava, valmiiksi rypistyneen näköinen röyhelökauluksinen kietaisujuttu, jonka hihat levenevät kyynärpäistä alas päin, kaunis, vaikka sen itse sanonkin. Ja itsehän se on sanottava, sillä harvoinpa toiset naiset saavat sellaista sanotuksi eivätkä miehet rohkene. Mutta alapuoli on vielä avoin. Jos kyseessä olisi iltatilaisuus, ilman muuta pitkä musta halkiohame, mutta iltapäivällä oppilaitoksen juhlasalissa pidettävään tilaisuuteen parempi vaihtoehto lienee mustat pitkät housut, varsinkin kun joudun kävelemään melkoisen matkan bussipysäkiltä juhlapaikalle. Polvipituinen kapea musta hame vaatisi nimittäin korkeakorkoiset avokkaat, mutta koukkuvarpaani viihtyy paremmin matalahkokorkoisissa. Että voi tätä naisen elämää! Parasta laatua olevat mustat pitkikseni ovat kuitenkin liian kapeat em. puseron kumppaniksi, joten pesin toiseksi parhaat leveämpilahkeiset ja kun prässään niiden prässit näkymättömiin, ne saavat kelvata. Harkitsin kyllä uusien juhlahousujen ostamista, mutta muistin tyttäreni kehotuksen käyttää entisiä vaatteita, joita minulla on kuulemma kaapit täynnä ja joista monet ovat ehkä vain kerran käytettyjä, hinnakkaita pukimia. Hiuksista ei tällä kerralla liene ongelmaa kunhan vain pidän ne pesemättöminä juhlapäivään asti, ettei pari viikkoa sitten sävytetty lempeä hiekka ennen aikojaan hulahda hiirenharmaaksi.
Ei, vaan käry tuli omasta keittiöstäni! Olin laittanut hellan päälle, nokareen voita paistinpannulle, ottanut kananmunakotelon pöydälle ja ilmeisesti aikonut vain piipahtaa toimittamassa jonkin asian olkkarin puolella. Ihme että palovaroitin ei reagoinut mustuneen rasvan käryyn. On kai vaihdettava patteri ja samalla öljyttävä omat hoksottimeni.
Tätä ei voitane laskea ikääntymisen piikkiin, sillä vastaavaa on tapahtunut ennenkin. Aikoinaan avioeroni jälkeen kun oli haaveissa löytää uusi kumppani, muuan harrastuspiirissä tapaamani mies tuntui niin mukavalta että kutsuin hänet eräiden tekosyiden varjolla kahville kotiini. Kävi ilmi että hän oli onnettomasta avioliitosta onnettomaan avoliittoon päätynyt ikuinen onnen etsijä, jolla oli tarve kertoa elämäntarinaansa niin että minun elämäni tarinalle ei aikaa ja kiinnostusta riittänyt lainkaan. Sen verran hänen tapaamisensa kuitenkin vaikutti että unohdin tyhjän paistokasarin kuumalle hellalle niin että kasarin kannesta jäi vain nuppi käteeni. Seuraava kumppaniehdokas oli kapakassa kohtaamani rehdin tuntuinen ammattimies, joka viikonloput voiteli viinalla itseään. Siinä ei tainnut kärähtää muuta kuin hiukan sydämen syrjää, joka sekin parani pian, mutta sitä seuraavan, toisella paikkakunnalla asuneen herrahenkilön kanssa olin vähällä polttaa siipeni. Poltinkin. Sen jälkeen olen keskittynyt polttelemaan pääasiassa tuikkukynttilöitä, mitä nyt eilen oli vähällä roihahtaa koko koti. Onni onnettomuudessa oli että en ollut lähtenyt viemään roskia ulos ja unohtunut lörpöttelemään jonkun naapurin kanssa. Mutta nyt on huusholli tuuletettu, munat paistettu ja syöty ja voin suunnata uusiin seikkailuihin, mikä tänä päivänä tarkoittaa lähikaupassa käyntiä.
Parin kilon painonpudotus tähtäimessä aion ostaa vain jotain kevyttä syötävää. Viikonlopun juhlien jälkeen voi sitten taas vähän aikaa syödä tuhdimmin. Juhlapusero on jo katsottuna. Metallinhohtoinen rusehtava, valmiiksi rypistyneen näköinen röyhelökauluksinen kietaisujuttu, jonka hihat levenevät kyynärpäistä alas päin, kaunis, vaikka sen itse sanonkin. Ja itsehän se on sanottava, sillä harvoinpa toiset naiset saavat sellaista sanotuksi eivätkä miehet rohkene. Mutta alapuoli on vielä avoin. Jos kyseessä olisi iltatilaisuus, ilman muuta pitkä musta halkiohame, mutta iltapäivällä oppilaitoksen juhlasalissa pidettävään tilaisuuteen parempi vaihtoehto lienee mustat pitkät housut, varsinkin kun joudun kävelemään melkoisen matkan bussipysäkiltä juhlapaikalle. Polvipituinen kapea musta hame vaatisi nimittäin korkeakorkoiset avokkaat, mutta koukkuvarpaani viihtyy paremmin matalahkokorkoisissa. Että voi tätä naisen elämää! Parasta laatua olevat mustat pitkikseni ovat kuitenkin liian kapeat em. puseron kumppaniksi, joten pesin toiseksi parhaat leveämpilahkeiset ja kun prässään niiden prässit näkymättömiin, ne saavat kelvata. Harkitsin kyllä uusien juhlahousujen ostamista, mutta muistin tyttäreni kehotuksen käyttää entisiä vaatteita, joita minulla on kuulemma kaapit täynnä ja joista monet ovat ehkä vain kerran käytettyjä, hinnakkaita pukimia. Hiuksista ei tällä kerralla liene ongelmaa kunhan vain pidän ne pesemättöminä juhlapäivään asti, ettei pari viikkoa sitten sävytetty lempeä hiekka ennen aikojaan hulahda hiirenharmaaksi.
keskiviikko 11. huhtikuuta 2012
Mökin tyttö maailmalla; kauan sitten Kanadassa
Vuonna 1912, jolloin muuttoliike Suomesta Kanadaan oli vilkkaimmillaan, lähti muuan suomalaistyttö, jota tässä tarinassa kutsun Matildaksi, ison veden taakse parempia elämisen mahdollisuuksia etsimään. Koti- Suomeen, mummon ja papan luokse häneltä jäi pieni tytär. Kanadassa Matilda pääsi hyvään perheeseen apulaiseksi, tapasi sittemmin toisen Suomen siirtolaisen, savolaispojan, jonka kanssa meni naimisiin. Perheeseen syntyi viisi lasta ja Matildan Suomeen jäänyt tytär kutsuttiin kuudenneksi. Mutta tyttö sanoi, että ei lähde Suomesta mummon luota mihinkään. Tästä päättäväisestä tytöstä tuli sitten aikanaan minun anoppini. Myöhemmin hän kävi monta kertaa Kanadassa, sukulaiset sieltä kävivät Suomessa ja kesällä 1989 meidät mieheni kanssa kutsuttiin kolmeksi viikoksi Kanadaan.
Seisomme Matildan haudalla, kukattomalla, kivettömällä jalkapallokentän kokoisella ilta-auringon kultaamalla hautausmaalla, viitisenkymmentä kilometriä Vancouverista itään. Toinen toistensa kaltaiset tummat muistolaatat on painettu tiiviisti nurmikkoon kiinni. Matildan laatan vuosiluvuista voi päätellä hänen olleen kuollessaan yhdeksänkymmentävuotias. Taivaanrannalle utuisena piirtyvästä vuorijonosta erottuvat metsän peittämä "Blue Mountain" sekä lumihuippuinen vuoripari "Kultaiset korvat." Matildan ja hänen miehensä rakentaman talon, "farmin" seinistä jo maali rapisee, porras narahtaa askelten alla, muistojen talo natisee liitoksissaan. Mutta pihamaalla ruusut hehkuvat kuten ennenkin, pihlajan marjat ovat jo alkaneet punertua. Täällä Matilda hoiti perhettään, kasvatti kanoja ja lapsiaan, ompeli vaatteita sekä omille että vieraille, täältä hän ajoi "kaarallaan haalille" näytelmäharjoituksiin, täältä lähtivät kirjeet ja paketit Suomeen. Nyt toinen pojista asuu farmilla koiransa kanssa. Hänen seitsemänkymppisen, valkoisiin pukeutuneen Doris-sisarensa (nimi muutettu) valkoisten avokkaiden piikkikorot kopisevat pihapolun kiveyksellä. Kuusi ohutta hopeista rannerengasta helähtelee vienosti ladyn käännellessä valkoisen pontiacinsa rattia. Rekisterilaatassa, numerotietojen alapuolella lukee maakunnan tunnus: "Beautiful British Columbia."
Vancouver kaupunki sinivuorten syleilyssä. Puhdas, kaunis, vauraan näköinen. Pilvenpiirtäjät peilautuvat toistensa kylkiin, tuhannet valot kuvastuvat pastellinpehmeinä Tyynenmeren tummaan veteen. Tyylikkäitä siltoja. Punaseinäiset hissit liukuvat Harbour Centren, näköalapaikan ulkoseinää kuin kuoriaiset ylös, alas. Kaupungin keskellä uiskentelevassa pitkulaisessa saaressa sijaitsee Stanley Park, rannoillaan intialaisten tekemien värikkäiden toteemien uljaat rivit. Puiston laidalla olevalla juomapaikalla tapaamme muutaman sanan suomea puhuvan saksalaisherran, joka on tullut hakemaan vettä koiralleen (vaiko vaimolleen?) Hän, "Helsingin rakastaja" kertoo käyneensä monta kertaa Suomessa. Ihailemme kuningatar Elisabetin puiston kukkaloistoa, kuuntelemme trooppisten lintujen kutsuhuutoja puiston keskellä jättiläismäisen lasikuvun kattamassa sademetsässä. "Kuin Hawaijilla", Doris huomauttaa. Parikymmentä vuotta sitten Kanadaan muuttanut suomalainen liikemies tulee juttelemaan kanssamme kun kuulee puhuttavan suomea. Hän kutsuisi meidät kotiinsa ellei olisi seuraavana aamuna lähdössä liikematkalle. Seuraavana päivänä Doris vie meidät japanilaiseen puistoon, jonka koristepensaiden kukinta-aika on jo ohi, lammen vesi myrkynvihreää, mutta jossa vallitsee hyvää tekevä rauha, hiljaisuus, jota kauempaa vienosti kuuluva veden solina vain täydentää. Hääpari saapuu puiston kaarisillalle kuvattavaksi. Morsiustyttöjen ja sulhaspoikien asut ovat mustavalkoiset. Myös morsiusparia kuljettavaa valkoista autoa koristava jättiläissydän on mustavalkoinen, auton kylkiin teipatut tekoruusut - mustia.
Doris asuu kaupungin keskustassa. Pienkerrostalon hulppeaa ala-aulaa, samoin kuin portaita ja asunnon lattioita peittää kokolattiamatto. Suuren yrityksen sihteerinä elämäntyönsä tehneen Doriksen koti on kuin koru. Tyylihuonekaluin sisustetussa olohuoneessa on posliinisia koriste-esineitä joka puolella. Televisiossa pyörii "tyttökullat", unelmanohuen vaalean verhon peittämä ovi punakukkaiselle pikkuparvekkeelle on raollaan. Sisar miehineen on kutsuttu illalliselle. Puolen yön maissa Doris piipahtaa pitkässä emännän asussaan läheiseen supermarketiin maitoa ostamaan. Monet elintarvikeliikkeet ovat auki yötä päivää, myös sunnuntaisin. Työaikalaki samoin kuin työntekijöiden irtisanomissuoja lienevät olemattomat. Parhaiten täällä pärjää se joka "osaa tehdä rahaa." Muun muassa sairaalamaksut ovat korkeat, Amerikan puolella suorastaan huikeat. Silti elämänmeno "lännellä" näyttää olevan iloisen kepeää, huoltenkin keskellä hymyä läpi kyynelten; "just fine!" Kanadassa, eri kansallisuuksien "suuressa sulattamossa", silmään pistää kiinalaisten suuri määrä. Monet heistä ovat halunneet muuttaa pois Hongkongista ennen kuin se liitetään Kiinaan. Heidät tunnetaan hyvinä ja ahkerina työntekijöinä. Vancouverissa he ovat ostaneet kauppoja, hotelleja, kerrostaloja, jopa kokonaisia kortteleita. Idyllisen vanhan kaupungin, Gastownin monissa matkamyymälöissä sekä myyjät että kaikki kaupan olevat tuotteet ovat kiinalaisia.
Vancouverin saari sijaitsee parin tunnin laivamatkan päässä kaupungista. Matildan tyttäristä yksi asuu siellä eläkkeellä olevan lääkärimiehensä kanssa. Meidät majoitetaan talon takana olevaan luxus-luokan asuntovaunuun, jonka varusteisiin kuuluu mm. sinapinkelta-valkoinen kylpyhuone. Pihan perällä komeilee isännän itsensä tekemä sauna. Puolikaaren muotoiset seinät ovat seetripuuta, päreet päreiden lomassa, ikkunanpuitteet on tuotu puretusta farmin kanalasta, suihku ja vesihanat Suomesta. Savu tuprahtelee pitkästä piipusta paksuina pöllähdyksinä, pihamaalla käyskentelevän isännän ääni kumisee tienoon yllä. Sauna on niin uusi, että saamme kunnian olla ensimmäiset saunojat siellä. Hyvät ovat löylyt, minulle ehkä vähän liiankin kipakat. Kasvimaalla kukoistavat biodynaamisesti viljellyt juurekset. Punajuurista keitetään lehdetkin, jotka maistuvat pinaatille. Vadelmapensaiston alle upotetun vesiputken tarina jää minulle hiukan epäselväksi, mutta marjat ovat suuria ja meheviä. Retkeilemme punahonkametsässä, jossa puiden korkeus on 70-80 metriä, läpimitta neljästä viiteen metriin. Syömme piknikpaikalla eväitämme, poimimme vuoroveden paljastamalta merenpohjan kivikolta ostereita, joilla isäntämme kertoman mukaan on miehiin erikoinen, mieskuntoisuutta kohentava vaikutus. Ostereistako johtunee se, että pariskunta vaikuttaa hyvin onnelliselta. Lapset ovat jo maailmalla, vaimo on keskittynyt passaaman miestään, joka puolestaan muistaa kiitellä aamupuuron erinomaisuutta. Ostereiden tyhjät kuoret pitää palauttaa rannalle, peltiset tyhjät oluttölkit kauppaan, jossa niistä hyvitetään 5 senttiä per kappale. Luontoa suojellaan. Muun muassa laki lyijyttömästä bensiinistä astuu niin Kanadassa kuin USA:n puoellakin seuraavan vuoden alusta voimaan. Jonakin päivänä ajamme 800 kilometriä pitkän saaren eteläkärjessä olevaan British Columbian pääkaupunkiin, postikortinkauniiseen Victoriaan. Täältä jostakin lähtivät aikoinaan ankeissa olosuhteissa työskennelleet kaivosmiehet Sointulaan, Matti Kurikan perustamaan toisenlaiseen, sosialistiseen yhteiskuntaan. Sittemmin yhteisö hajosi sekä sisäisten erimielisyyksien että ulkoapäin tulleen painostuksen vuoksi.
"Vuorilla pää kevenee" sanoo vaimonsa kanssa Ontariosta asti tullut Matildan vanhin poika, kolmipäiväisen Kalliovuorten retkemme isäntä seistessämme Albertan puolella olevan Lake Louisen rannalla. Taivaanrannalla riippuvat valkeat poutapilvet sulautuvat vuorilla hohtavaan lumeen. Pari kolme kilometriä meren pinnan yläpuolelle kohoavien rosoisten vuorten kainalossa välkehtivän järven vesi on hellepäivänäkin viisiasteista. Mutta siinä missä Louise-järvi houkuttelee matkailijoita loistohotellillaan, rantapuistoillaan, lumoaa Moraine Lake koskemattomuudellaan. Pieni erämaajärvi säihkyy turkoosin eri vivahteissa, majesteetillisten vuorten edessä nuppineulankorkuiselta näyttävä syvänvihreä kuusimetsä korostaa järven omalaatuista kauneutta. Moraine Lake on yksi lumoavimmista paikoista, missä koskaan olen käynyt. "Puhutaan vuoriston hurmasta, juopumuksesta, joka lähentelee hulluutta", kirjoittaa Han Suyin teoksessaan "Vuoret ovat nuoria." Kalliovuorten ikiaikainen kauneus, valkoisena vaahtona ryöppyävien vuoripurojen raikkaus todellakin synnyttävät euforiaa lähentelevän hyvänolon tunteen. Aika on pysähtynyt käsillä olevaan hetkeen. Mutta vuoret voivat olla myös julmia. Odotamme autojonossa tien poikki lasketun puomin takana puoli tuntia kun ajotielle vierinyttä talon kokoista kivilohkaretta hinataan sivuun. Pysähdymme vuonna 1965 tapahtuneen onnettomuuden muistomerkillä. Tuolloin, lievän maanjäristyksen seurauksena vuoresta lohkesi osa haudaten alleen kokonaisen järven sekä kymmenien metrien pituisen matkan ajotietä. Kaksi tiellä ajanutta autoa jäi vyörymän alle, yhtä uhreista ei koskaan löydetty. "Kolmen laakson solan" ylellisessä motellissa viettämämme yön jälkeen aloitamme paluumatkan Oganagin kautta, eteläistä tietä, jonka varrella vuoret ovat loivempia, järvet suuria. Ohitamme hedelmänviljelyalueita. Iltamyöhällä huomaamme tienviitassa tutun nimen: Vancouver, - 389 kilometriä! Voi ei... Seuraavana päivänä lähtisimme Matildan kolmannen tyttären ja hänen miehensä Jimmyn asuntoautolla USA:n puolelle.
Seattle.Ihmisiä liassa ja rääsyissä, ihmisiä hyvissä vaatteissa. Tämä on Amerikka! Kadun kulmassa iso mies tukka savessa, enpä arvaa ottaa kuvaa. Täällä voisi vain istuskella, katsella ohi kulkevia ihmisiä kuin näytelmää. Täällä voisi kai ihmisen tappaa kuin kärpäsen. Siinä missä Kanada on kuin hyvinkasvatettu perhetyttö, on Amerikka villi ja vapaa, puoliboheemi kiertolainen. Seattlen kauppahallin ovensuussa tummaihoinen soittaja villapipo päässä kumartuneena bassonsa puoleen, vierellään farkkuhousuinen keski-ikäinen huilisti silmät kiinni, vartalo musiikin tahdissa huojuen. Suklaanruskea ihoinen kaunis tyttö vaalean, enkelikasvoisen pojan käsipuolessa kiinni. Myyntipöydillä on röykkiöittäin hedelmiä, kaloja, simpukoita, äyriäisiä, säilykkeitä, leipiä... - Täällä ei pidä levitellä rahojaan, täällä on myös hyviä juoksijoita, valistaa purkkaa jauhava, golfkentillä ruskettunut, tyylikkäästi harmaantunut, siniseen paitaan ja valkoisiin shortseihin ja polvisukkiin sonnustautunut Jimmy meitä. Kanadan ja USA:n rajanylityspaikalla hän on kertonut vaimon lisäksi mukanaan olevan "two people from Finland". Passimme katsotaan, täytämme maahantulokaavakkeet. Viisumit tätä päivän pituista Amerikan turnettamme varten olemme hankkineet jo Suomessa. Pitkän etsimisen jälkeen olemme löytäneet Seattlen esikaupunkialueelta isolle asuntoautolle parkkipaikan, huristaneet sitten yksiraiteisella monotrainilla kaupungin keskustaan. "Oh, from Finland! Tehän sitä annoitte Neuvostoliitolle turpiin!" Remahtaa pyssyin ja pampuin varustettu katupoliisi, jolta joudumme kysymään jotain osoitetta. - Mutta nykyään olemme hyviä ystäviä, vakuutan hänelle. - Hyviä naapureita, mieheni täsmentää. Teemme joitakin ostoksia, kuljeskelemme kaupungilla, edessämme koko täkäläisen elämän kiehtova kirjo! Täältä olisi hyvä jatkaa länsirannikkoa alas San Franciscoon, poiketa Hollywoodissa, käydä Kaliforniassa, viettää talvi Meksikossa...
Siinä vaiheessa kun silmät ovat jo väsyneet paljosta näkemisestä, kun tuntuu että aivot eivät enää jaksaisi ottaa uusia vaikutteita vastaan, kun huomaamme ensimmäiset roskat huippusiistinä pitämämme kaupungin kaduilla, pääsemme vielä käymään parisataa kilometriä Vancouverista olevassa ihastuttavassa alppikaupungissa, Whistlerissä, laskettelijoiden ja pyöräilijöiden paratiisissa, jossa hiihtoa voi harrastaa kesälläkin. (Kahdenkymmenen yhden vuoden kuluttua, v. 2010 siellä järjestettäisiin Vancouverin talviolympialaisten pohjoismaiden lajien kilpailut.) Keskellä heinäkuista hellepäivää siellä voi myös kokea joulun tunnelmaa. Kokonainen kauppa on täpötäynnä joulukamaa, kattoon ulottuvia koristeltuja muovikuusia, tonttuja, joulukelloja, enkeleitä. Innostumme ostamaan kuusen koristeita ja seuraavana päivänä, jolloin oikeaan jouluun on tasan viisi kuukautta aikaa, kaivamme farmin vintiltä kuusen sekä Matildan vanhan, yhdellä jalalla tanssivan vieteripukin ja järjestämme muistojen talossa suomalaisen joulun.
---------------------------
Tämä on hiukan muunneltu versio matkakertomuksestani, joka aikoinaan julkaistiin eräässä lehdessä. Mahdollisesti tästä on ollut katkelmia "e-marketin" blogisivustoillakin.
Seisomme Matildan haudalla, kukattomalla, kivettömällä jalkapallokentän kokoisella ilta-auringon kultaamalla hautausmaalla, viitisenkymmentä kilometriä Vancouverista itään. Toinen toistensa kaltaiset tummat muistolaatat on painettu tiiviisti nurmikkoon kiinni. Matildan laatan vuosiluvuista voi päätellä hänen olleen kuollessaan yhdeksänkymmentävuotias. Taivaanrannalle utuisena piirtyvästä vuorijonosta erottuvat metsän peittämä "Blue Mountain" sekä lumihuippuinen vuoripari "Kultaiset korvat." Matildan ja hänen miehensä rakentaman talon, "farmin" seinistä jo maali rapisee, porras narahtaa askelten alla, muistojen talo natisee liitoksissaan. Mutta pihamaalla ruusut hehkuvat kuten ennenkin, pihlajan marjat ovat jo alkaneet punertua. Täällä Matilda hoiti perhettään, kasvatti kanoja ja lapsiaan, ompeli vaatteita sekä omille että vieraille, täältä hän ajoi "kaarallaan haalille" näytelmäharjoituksiin, täältä lähtivät kirjeet ja paketit Suomeen. Nyt toinen pojista asuu farmilla koiransa kanssa. Hänen seitsemänkymppisen, valkoisiin pukeutuneen Doris-sisarensa (nimi muutettu) valkoisten avokkaiden piikkikorot kopisevat pihapolun kiveyksellä. Kuusi ohutta hopeista rannerengasta helähtelee vienosti ladyn käännellessä valkoisen pontiacinsa rattia. Rekisterilaatassa, numerotietojen alapuolella lukee maakunnan tunnus: "Beautiful British Columbia."
Vancouver kaupunki sinivuorten syleilyssä. Puhdas, kaunis, vauraan näköinen. Pilvenpiirtäjät peilautuvat toistensa kylkiin, tuhannet valot kuvastuvat pastellinpehmeinä Tyynenmeren tummaan veteen. Tyylikkäitä siltoja. Punaseinäiset hissit liukuvat Harbour Centren, näköalapaikan ulkoseinää kuin kuoriaiset ylös, alas. Kaupungin keskellä uiskentelevassa pitkulaisessa saaressa sijaitsee Stanley Park, rannoillaan intialaisten tekemien värikkäiden toteemien uljaat rivit. Puiston laidalla olevalla juomapaikalla tapaamme muutaman sanan suomea puhuvan saksalaisherran, joka on tullut hakemaan vettä koiralleen (vaiko vaimolleen?) Hän, "Helsingin rakastaja" kertoo käyneensä monta kertaa Suomessa. Ihailemme kuningatar Elisabetin puiston kukkaloistoa, kuuntelemme trooppisten lintujen kutsuhuutoja puiston keskellä jättiläismäisen lasikuvun kattamassa sademetsässä. "Kuin Hawaijilla", Doris huomauttaa. Parikymmentä vuotta sitten Kanadaan muuttanut suomalainen liikemies tulee juttelemaan kanssamme kun kuulee puhuttavan suomea. Hän kutsuisi meidät kotiinsa ellei olisi seuraavana aamuna lähdössä liikematkalle. Seuraavana päivänä Doris vie meidät japanilaiseen puistoon, jonka koristepensaiden kukinta-aika on jo ohi, lammen vesi myrkynvihreää, mutta jossa vallitsee hyvää tekevä rauha, hiljaisuus, jota kauempaa vienosti kuuluva veden solina vain täydentää. Hääpari saapuu puiston kaarisillalle kuvattavaksi. Morsiustyttöjen ja sulhaspoikien asut ovat mustavalkoiset. Myös morsiusparia kuljettavaa valkoista autoa koristava jättiläissydän on mustavalkoinen, auton kylkiin teipatut tekoruusut - mustia.
Doris asuu kaupungin keskustassa. Pienkerrostalon hulppeaa ala-aulaa, samoin kuin portaita ja asunnon lattioita peittää kokolattiamatto. Suuren yrityksen sihteerinä elämäntyönsä tehneen Doriksen koti on kuin koru. Tyylihuonekaluin sisustetussa olohuoneessa on posliinisia koriste-esineitä joka puolella. Televisiossa pyörii "tyttökullat", unelmanohuen vaalean verhon peittämä ovi punakukkaiselle pikkuparvekkeelle on raollaan. Sisar miehineen on kutsuttu illalliselle. Puolen yön maissa Doris piipahtaa pitkässä emännän asussaan läheiseen supermarketiin maitoa ostamaan. Monet elintarvikeliikkeet ovat auki yötä päivää, myös sunnuntaisin. Työaikalaki samoin kuin työntekijöiden irtisanomissuoja lienevät olemattomat. Parhaiten täällä pärjää se joka "osaa tehdä rahaa." Muun muassa sairaalamaksut ovat korkeat, Amerikan puolella suorastaan huikeat. Silti elämänmeno "lännellä" näyttää olevan iloisen kepeää, huoltenkin keskellä hymyä läpi kyynelten; "just fine!" Kanadassa, eri kansallisuuksien "suuressa sulattamossa", silmään pistää kiinalaisten suuri määrä. Monet heistä ovat halunneet muuttaa pois Hongkongista ennen kuin se liitetään Kiinaan. Heidät tunnetaan hyvinä ja ahkerina työntekijöinä. Vancouverissa he ovat ostaneet kauppoja, hotelleja, kerrostaloja, jopa kokonaisia kortteleita. Idyllisen vanhan kaupungin, Gastownin monissa matkamyymälöissä sekä myyjät että kaikki kaupan olevat tuotteet ovat kiinalaisia.
Vancouverin saari sijaitsee parin tunnin laivamatkan päässä kaupungista. Matildan tyttäristä yksi asuu siellä eläkkeellä olevan lääkärimiehensä kanssa. Meidät majoitetaan talon takana olevaan luxus-luokan asuntovaunuun, jonka varusteisiin kuuluu mm. sinapinkelta-valkoinen kylpyhuone. Pihan perällä komeilee isännän itsensä tekemä sauna. Puolikaaren muotoiset seinät ovat seetripuuta, päreet päreiden lomassa, ikkunanpuitteet on tuotu puretusta farmin kanalasta, suihku ja vesihanat Suomesta. Savu tuprahtelee pitkästä piipusta paksuina pöllähdyksinä, pihamaalla käyskentelevän isännän ääni kumisee tienoon yllä. Sauna on niin uusi, että saamme kunnian olla ensimmäiset saunojat siellä. Hyvät ovat löylyt, minulle ehkä vähän liiankin kipakat. Kasvimaalla kukoistavat biodynaamisesti viljellyt juurekset. Punajuurista keitetään lehdetkin, jotka maistuvat pinaatille. Vadelmapensaiston alle upotetun vesiputken tarina jää minulle hiukan epäselväksi, mutta marjat ovat suuria ja meheviä. Retkeilemme punahonkametsässä, jossa puiden korkeus on 70-80 metriä, läpimitta neljästä viiteen metriin. Syömme piknikpaikalla eväitämme, poimimme vuoroveden paljastamalta merenpohjan kivikolta ostereita, joilla isäntämme kertoman mukaan on miehiin erikoinen, mieskuntoisuutta kohentava vaikutus. Ostereistako johtunee se, että pariskunta vaikuttaa hyvin onnelliselta. Lapset ovat jo maailmalla, vaimo on keskittynyt passaaman miestään, joka puolestaan muistaa kiitellä aamupuuron erinomaisuutta. Ostereiden tyhjät kuoret pitää palauttaa rannalle, peltiset tyhjät oluttölkit kauppaan, jossa niistä hyvitetään 5 senttiä per kappale. Luontoa suojellaan. Muun muassa laki lyijyttömästä bensiinistä astuu niin Kanadassa kuin USA:n puoellakin seuraavan vuoden alusta voimaan. Jonakin päivänä ajamme 800 kilometriä pitkän saaren eteläkärjessä olevaan British Columbian pääkaupunkiin, postikortinkauniiseen Victoriaan. Täältä jostakin lähtivät aikoinaan ankeissa olosuhteissa työskennelleet kaivosmiehet Sointulaan, Matti Kurikan perustamaan toisenlaiseen, sosialistiseen yhteiskuntaan. Sittemmin yhteisö hajosi sekä sisäisten erimielisyyksien että ulkoapäin tulleen painostuksen vuoksi.
"Vuorilla pää kevenee" sanoo vaimonsa kanssa Ontariosta asti tullut Matildan vanhin poika, kolmipäiväisen Kalliovuorten retkemme isäntä seistessämme Albertan puolella olevan Lake Louisen rannalla. Taivaanrannalla riippuvat valkeat poutapilvet sulautuvat vuorilla hohtavaan lumeen. Pari kolme kilometriä meren pinnan yläpuolelle kohoavien rosoisten vuorten kainalossa välkehtivän järven vesi on hellepäivänäkin viisiasteista. Mutta siinä missä Louise-järvi houkuttelee matkailijoita loistohotellillaan, rantapuistoillaan, lumoaa Moraine Lake koskemattomuudellaan. Pieni erämaajärvi säihkyy turkoosin eri vivahteissa, majesteetillisten vuorten edessä nuppineulankorkuiselta näyttävä syvänvihreä kuusimetsä korostaa järven omalaatuista kauneutta. Moraine Lake on yksi lumoavimmista paikoista, missä koskaan olen käynyt. "Puhutaan vuoriston hurmasta, juopumuksesta, joka lähentelee hulluutta", kirjoittaa Han Suyin teoksessaan "Vuoret ovat nuoria." Kalliovuorten ikiaikainen kauneus, valkoisena vaahtona ryöppyävien vuoripurojen raikkaus todellakin synnyttävät euforiaa lähentelevän hyvänolon tunteen. Aika on pysähtynyt käsillä olevaan hetkeen. Mutta vuoret voivat olla myös julmia. Odotamme autojonossa tien poikki lasketun puomin takana puoli tuntia kun ajotielle vierinyttä talon kokoista kivilohkaretta hinataan sivuun. Pysähdymme vuonna 1965 tapahtuneen onnettomuuden muistomerkillä. Tuolloin, lievän maanjäristyksen seurauksena vuoresta lohkesi osa haudaten alleen kokonaisen järven sekä kymmenien metrien pituisen matkan ajotietä. Kaksi tiellä ajanutta autoa jäi vyörymän alle, yhtä uhreista ei koskaan löydetty. "Kolmen laakson solan" ylellisessä motellissa viettämämme yön jälkeen aloitamme paluumatkan Oganagin kautta, eteläistä tietä, jonka varrella vuoret ovat loivempia, järvet suuria. Ohitamme hedelmänviljelyalueita. Iltamyöhällä huomaamme tienviitassa tutun nimen: Vancouver, - 389 kilometriä! Voi ei... Seuraavana päivänä lähtisimme Matildan kolmannen tyttären ja hänen miehensä Jimmyn asuntoautolla USA:n puolelle.
Seattle.Ihmisiä liassa ja rääsyissä, ihmisiä hyvissä vaatteissa. Tämä on Amerikka! Kadun kulmassa iso mies tukka savessa, enpä arvaa ottaa kuvaa. Täällä voisi vain istuskella, katsella ohi kulkevia ihmisiä kuin näytelmää. Täällä voisi kai ihmisen tappaa kuin kärpäsen. Siinä missä Kanada on kuin hyvinkasvatettu perhetyttö, on Amerikka villi ja vapaa, puoliboheemi kiertolainen. Seattlen kauppahallin ovensuussa tummaihoinen soittaja villapipo päässä kumartuneena bassonsa puoleen, vierellään farkkuhousuinen keski-ikäinen huilisti silmät kiinni, vartalo musiikin tahdissa huojuen. Suklaanruskea ihoinen kaunis tyttö vaalean, enkelikasvoisen pojan käsipuolessa kiinni. Myyntipöydillä on röykkiöittäin hedelmiä, kaloja, simpukoita, äyriäisiä, säilykkeitä, leipiä... - Täällä ei pidä levitellä rahojaan, täällä on myös hyviä juoksijoita, valistaa purkkaa jauhava, golfkentillä ruskettunut, tyylikkäästi harmaantunut, siniseen paitaan ja valkoisiin shortseihin ja polvisukkiin sonnustautunut Jimmy meitä. Kanadan ja USA:n rajanylityspaikalla hän on kertonut vaimon lisäksi mukanaan olevan "two people from Finland". Passimme katsotaan, täytämme maahantulokaavakkeet. Viisumit tätä päivän pituista Amerikan turnettamme varten olemme hankkineet jo Suomessa. Pitkän etsimisen jälkeen olemme löytäneet Seattlen esikaupunkialueelta isolle asuntoautolle parkkipaikan, huristaneet sitten yksiraiteisella monotrainilla kaupungin keskustaan. "Oh, from Finland! Tehän sitä annoitte Neuvostoliitolle turpiin!" Remahtaa pyssyin ja pampuin varustettu katupoliisi, jolta joudumme kysymään jotain osoitetta. - Mutta nykyään olemme hyviä ystäviä, vakuutan hänelle. - Hyviä naapureita, mieheni täsmentää. Teemme joitakin ostoksia, kuljeskelemme kaupungilla, edessämme koko täkäläisen elämän kiehtova kirjo! Täältä olisi hyvä jatkaa länsirannikkoa alas San Franciscoon, poiketa Hollywoodissa, käydä Kaliforniassa, viettää talvi Meksikossa...
Siinä vaiheessa kun silmät ovat jo väsyneet paljosta näkemisestä, kun tuntuu että aivot eivät enää jaksaisi ottaa uusia vaikutteita vastaan, kun huomaamme ensimmäiset roskat huippusiistinä pitämämme kaupungin kaduilla, pääsemme vielä käymään parisataa kilometriä Vancouverista olevassa ihastuttavassa alppikaupungissa, Whistlerissä, laskettelijoiden ja pyöräilijöiden paratiisissa, jossa hiihtoa voi harrastaa kesälläkin. (Kahdenkymmenen yhden vuoden kuluttua, v. 2010 siellä järjestettäisiin Vancouverin talviolympialaisten pohjoismaiden lajien kilpailut.) Keskellä heinäkuista hellepäivää siellä voi myös kokea joulun tunnelmaa. Kokonainen kauppa on täpötäynnä joulukamaa, kattoon ulottuvia koristeltuja muovikuusia, tonttuja, joulukelloja, enkeleitä. Innostumme ostamaan kuusen koristeita ja seuraavana päivänä, jolloin oikeaan jouluun on tasan viisi kuukautta aikaa, kaivamme farmin vintiltä kuusen sekä Matildan vanhan, yhdellä jalalla tanssivan vieteripukin ja järjestämme muistojen talossa suomalaisen joulun.
---------------------------
Tämä on hiukan muunneltu versio matkakertomuksestani, joka aikoinaan julkaistiin eräässä lehdessä. Mahdollisesti tästä on ollut katkelmia "e-marketin" blogisivustoillakin.
maanantai 2. huhtikuuta 2012
Pustalle päin
Budapestin lentoasema Ferihegy 1 heinäkuisena lauantai-iltana vuonna 1992. Aurinko kumottaa autereen takaa, ilma on kuin linnunmaitoa. Taksikuskit seisoskelevat uutuuttaan kiiltelevien länsiautojensa lähettyvillä. Finnairin kone on juuri laskeutunut.
Passijonosta päästyäni kiiruhdan ulos. Olen matkalla Debreceniin, 220 km Budapestistä itään. Junan lähtöön on puoli tuntia aikaa. - Haluaisin mennä Köbányaan, sanon ensimmäisenä jonossa olevalle taksisöförille unkariksi. Köbánya (Kivikaivos) on esikaupunkiasema, jolla itään menevät junat pysähtyvät. Kaupungin keskustassa olevalle lähtöasemalle tuskin enää ehtisinkään. Taksinkuljettaja ei vaikuta mitenkään palvelualttiilta. - Matka on kyllä aika kallis, hän sanoo, silmäilee minua päästä jalkoihin. - Mennyi az? Paljonko, kysyn. Saan vastaukseksi kaksituhatta yhdeksänsataa forinttia eli noin 160 Suomen markkaa. Todellakin, hiukan liian paljon matkasta, jonka Ikarus-bussikin köröttelee viidessätoista minuutissa.
Bussi seisookin läheisellä pysäkillä lähtövalmiina. Ennen kuin olen raahannut laukkuni sinne asti, on pari kolme muuta taksikuskia rientänyt kysymään, minne olen matkalla. Jokainen heistä haluaisi niin mielellään viedä minut aina Debreceniin asti! Sanon meneväni junalla. - Mutta taksikyyti olisi paljon miellyttävämpi, inttää komea nuori husaari - eikä maksaisi kuin yhdeksäntuhatta forinttia. Sanon meneväni junalla.
Bussinkuljettaja istuskelee ratin takana, vilkaisee syrjäsilmällä, mutta ei hievahdakaan paikaltaan kun alan hilata laukkujani auton ovesta sisään. Lentoasemalla sattumalta tapaamaani toista Debreceniin matkalla ollutta suomalaisnaista ei näy ei kuulu. On ilmeisesti juuttunut rahanvaihtopaikan jonoon. Pyydän kuljettajaa odottamaan hetken. - Ei tässä ole aikaa odotella, auton on lähdettävä ajallaan. Totta. Ovi rojahtaa kiinni, bussi nytkähtää liikkeelle. Käytävän toisella puolella istuva äidillisen näköinen unkarilaisrouva alkaa jutella kanssani. Hän jää ennen minua pois, kertoo Köbányan, jota myös Kispestiksi kutsutaan, olevan päätepysäkin. Matka sinne maksaa 18 forinttia eli yhden markan. Tarjoan kuljettajalle 20 forintin kolikkoa, mutta hän ei voi ottaa rahaa vastaan, pitäisi olla lippu. Mistä minä sellaisen olisin tähän hätään ehtinyt saada? Onko niitä lentoasemalla edes myytävänä? - Antaa olla, bussinkuljettaja huitaisee kädellään. Revin laukut autosta alas, kysyn, tietääkö hän, missä päin junalippuja myydään. - Se on kyllä kirjoitettuna lippuluukun yläpuolelle seinään, hän sanoo jo suorastaan ystävällisesti.
Aseman liukuportaissa olen laukkuineni lentää selälleni. Ensimmäisellä luukulla myydään vain metrolippuja, Köbánya on nimittäin myös metron pääteasema. Siinä olisi nyt bussilippu
automaattikin, mutta tällä hetkellä en tarvitse niitä. Ehdin juuri kuvitella, miten siinä olisi saattanut käydä jos todella olisin lentänyt nurin, miten hiukseni olisivat tarttuneet liukuportaiden väliin... kun huomaan Marjatan, lentoasemalla tapaamani suomalaisnaisen seisovan koko komeudessaan eräällä lippuluukulla vierellään sama taksikuski, jolta itsekin olin kyytiä kysynyt! Puhuvat englantia keskenään. Siinä samalla saan minäkin junalippuni ostettua. Ensimmäisen luokan lippu Debreceniin maksaa 780 forinttia. Taksinkuljettaja saattelee meidät asemalaiturille. - How much? Marjatta kysyy. - Kaksituhatta viisisataa forinttia. (Neljäsataa forinttia vähemmän kuin hän oli minulle ilmoittanut.) Marjatta maksaa. Taksikuski sipaisee rahat taskuunsa ja hyvät matkat toivoteltuaan poistuu paikalta. - Ei kannata ostaa ensimmäisen luokan lippua, sillä seisomapaikan silläkin vain saa, Marjattaa on jo ehditty valistaa. Minä puolestani olin kuullut, että ensimmäisessä luokassa on rattoisampi matkustaa, mutta siellä saattaa saada vaikka kanan polvelleen.
Juna saapuu asemalle. Vaunu on vanha, mutta siisti. Punaisella verhoillut korkeaselkäiset istuimet näyttävät mukavan pehmeiltä. - Ovatkohan nämä paikat vapaat? Kysyn liukuovella varustetun osaston nurkassa istuvalta pönäkän näköiseltä mustatukkaiselta mieheltä. Hän nyökkää vastaukseksi. - Seuraava osasto olisi muuten ollut ihan tyhjä, Marjatta huomauttaa. Asetumme junaan taloksi. Alkaa melkoinen pälätys kun meillä Marjatan kanssa on viimein aikaa ja tilaisuus ryhtyä tutustumaan toisiimme. Siinä ilta ehtii hämärtyä, hieman rähjäisen näköiset esikaupunkialueet vaihtua avariksi, pehmeälatvaisten akaasiapuurivistöjen halkomiksi vihreiksi niityiksi. Ehdimme nähdä viehättävän unkarilaisen kylän, joen ja pikkukaupungin ennen kuin kaiken kattava pimeys nielaisee maiseman emmekä näe muuta kuin omat hahmomme ikkunalasissa ja sieltä täältä pimeyden keskeltä pilkottavan yksinäisen valon.
Konduktöörin tullessa ilmenee, että samassa vaunuosastossa torkkuvalla mustatukkaisella miehellä on toisen luokan lippu, mutta maksamalla - meikäläisittäin pienen - lisämaksun hänen ei tarvitsisi vaihtaa vaunua. Mies ei heti ymmärrä, hän ei puhu unkaria, mutta Marjatan avustamana homma saadaan hoidetuksi ja mies mies maksaa erotuksen. Siemaistuaan pitkäkaulaisesta limonaadipullostaan kulauksen hän jatkaa uniaan kasvoillaan nukkuvan lapsen autuas, viaton ilme. Vatsan päällä lepäävän pullean käden nimettömässä kiiltelee ohut sileä sormus. - Varmaan saksalainen, Marjatta kuiskaa. Minä veikkaisin, että italiaano, ei... vaan paremminkin bulgarialainen, armenialainen tai jostain sieltä päin.
Seisoskelen välillä vaunun käytävässä. Ylös nostetuista ikkunaluukuista tulvii lämmintä pustan ilmaa sisään. Pimeyden keskeltä häämöttää jonkin ohittamamme aseman nimi. Vauhti hidastuu... pysähtyy, odotellaan vastaan tulevaa junaa. Matka Budapestista Debreceniin kestää lähes kolme tuntia. Kun palaan paikalleni, Marjatta kertoo vaihtaneensa matkaseuralaisemme kanssa muutaman saksankielisen sanan. Alan vilkuilla kelloani. Päinvastoin kuin Suomessa, asemien nimiä ei kuuluteta junassa. Onneksi Debrecenissä asuva ystävättäreni on lähettänyt junan tarkan saapumisajan. Ja kun kello on sen verran, vauhti hidastuu. Alamme hilata laukkuja käytävään. - Debrecen? Nurkassa istuva mieskin herää. - Kyllä, vakuutamme Marjatan kanssa. Mies ottaa tavaratelineeltä laukkunsa, heittää hihattoman verkkopaitansa päälle pusakan ja painelemme peräkanaa vaunun ovelle.
Unkarilaisherra, joka on auttanut asemalle jääneen naisen matkatavaroineen alas, haluaa auttaa myös meitä. On jo kaksin käsin kiinni matkalaukussani kun minä kuikuilen junan rappusilla, toinen jalka asemasillalla, Marjatta ja muukalainen, matkaseuralaisemme oviaukossa kahta askelmaa ylempänä. - Onhan tämä Debrecen? Varmistan. - Ei, tämä on Hájdúszobosló!
Äkkiä junaan takaisin!
- Debreceniin on vielä kymmenen minuttia, asemalta junaan hypännyt unkarilaismies toteaa, näyttää rannekelloaan. Meillä Marjatan kanssa on hauskaa, mutta matkaseuralaisemme luo meihin ainoastaan pitkän, merkitsevän katseen. Ja kun kymmenen minuutin kuluttua olemme taas jäämässä junasta, ei minkään valtakunnan prinssiä, husaaria ole auttamassa meitä ja matkaseuralaisemmekin pysyttelee omissa oloissaan emmekä tapaa häntä enää. Juna jatkaa matkaansa. Unkarilaisystävättäreni odottaa asemalla. Marjatalla ei ole yösijasta tietoa, sanoo menevänsä hotelliin. Loppujen lopuksi pötkötämme kumpikin varpaat vastatusten ystävättäreni olohuoneen seinän pituisella sohvalla.
Seuraavana aamuna menemme ilmoittautumaan yliopistolle, jonka kampuksella me ja viitisensataa muuta eri puolilta maailmaa saapunutta kielenopiskelijaa tulemme majailemaan seuraavan kahden viikon ajan. Ennen yliopistolle lähtöämme Marjatta näyttää totiselta. - Minulta on mennyt hirveästi rahaa, hän sanoo. - Mutta ethän sinä ole vielä ostanutkaan mitään, ihmettelen. - Minä annoin siellä asemalaiturilla sille taksikuskille erehdyksessä viidentuhannen forintin setelin, vaikka minun piti kahden tonnin setelin lisäksi antaa vain viisisataa. Laskemme rahat yhdessä. Marjatalla oli ollut sekä viidentuhannen että viidensadan forintin seteli, nyt oli ainoastaan jälkimmäinen. Taksinkuljettaja oli siis saanut seitsemäntuhatta forinttia - yli neljäsataa markkaa - eli keskivertounkarilaisen reilun puolen kuukauden palkan yhdestä muutaman minuutin pituisesta matkasta! Huomasiko hän erehdyksen heti vaiko vasta myöhemmin, sitä emme saisi kosaan tietää.
JK. Lentoasemalla olisi ollut bussilippuautomaatti heti ulko-oven vieressä ja bussissa voi kanssamatkustajilta pyytää (ostaa) lippuja eivätkä läheskään kaikki taksiautoilijat ole edellä kerrotun kaltaisia, mutta kyydin hinnasta on kuitenkin hyvä sopia etukäteen.
-------------------------------------------------
Tämä kertomukseni on julkaistu silloisen työnantajani asiakaslehdessä ja mahdollisesti myös edellisen blogiyhteisömme sivuilla. Silloinen Ferihegyn lentokenttä on nykyiseltä nimeltään Ferenc Lisztin kansainvälinen lentoasema, terminaali on uusittu, ilmeisesti myös liikenneyhteydet ovat muuttuneet. Ja kaikkien EU-maiden 65 vuotta täyttäneet kansalaiset saavat Unkarissa matkustaa julkisilla kulkuneuvoilla (bussit, junat, metrot) ilmaiseksi.
Passijonosta päästyäni kiiruhdan ulos. Olen matkalla Debreceniin, 220 km Budapestistä itään. Junan lähtöön on puoli tuntia aikaa. - Haluaisin mennä Köbányaan, sanon ensimmäisenä jonossa olevalle taksisöförille unkariksi. Köbánya (Kivikaivos) on esikaupunkiasema, jolla itään menevät junat pysähtyvät. Kaupungin keskustassa olevalle lähtöasemalle tuskin enää ehtisinkään. Taksinkuljettaja ei vaikuta mitenkään palvelualttiilta. - Matka on kyllä aika kallis, hän sanoo, silmäilee minua päästä jalkoihin. - Mennyi az? Paljonko, kysyn. Saan vastaukseksi kaksituhatta yhdeksänsataa forinttia eli noin 160 Suomen markkaa. Todellakin, hiukan liian paljon matkasta, jonka Ikarus-bussikin köröttelee viidessätoista minuutissa.
Bussi seisookin läheisellä pysäkillä lähtövalmiina. Ennen kuin olen raahannut laukkuni sinne asti, on pari kolme muuta taksikuskia rientänyt kysymään, minne olen matkalla. Jokainen heistä haluaisi niin mielellään viedä minut aina Debreceniin asti! Sanon meneväni junalla. - Mutta taksikyyti olisi paljon miellyttävämpi, inttää komea nuori husaari - eikä maksaisi kuin yhdeksäntuhatta forinttia. Sanon meneväni junalla.
Bussinkuljettaja istuskelee ratin takana, vilkaisee syrjäsilmällä, mutta ei hievahdakaan paikaltaan kun alan hilata laukkujani auton ovesta sisään. Lentoasemalla sattumalta tapaamaani toista Debreceniin matkalla ollutta suomalaisnaista ei näy ei kuulu. On ilmeisesti juuttunut rahanvaihtopaikan jonoon. Pyydän kuljettajaa odottamaan hetken. - Ei tässä ole aikaa odotella, auton on lähdettävä ajallaan. Totta. Ovi rojahtaa kiinni, bussi nytkähtää liikkeelle. Käytävän toisella puolella istuva äidillisen näköinen unkarilaisrouva alkaa jutella kanssani. Hän jää ennen minua pois, kertoo Köbányan, jota myös Kispestiksi kutsutaan, olevan päätepysäkin. Matka sinne maksaa 18 forinttia eli yhden markan. Tarjoan kuljettajalle 20 forintin kolikkoa, mutta hän ei voi ottaa rahaa vastaan, pitäisi olla lippu. Mistä minä sellaisen olisin tähän hätään ehtinyt saada? Onko niitä lentoasemalla edes myytävänä? - Antaa olla, bussinkuljettaja huitaisee kädellään. Revin laukut autosta alas, kysyn, tietääkö hän, missä päin junalippuja myydään. - Se on kyllä kirjoitettuna lippuluukun yläpuolelle seinään, hän sanoo jo suorastaan ystävällisesti.
Aseman liukuportaissa olen laukkuineni lentää selälleni. Ensimmäisellä luukulla myydään vain metrolippuja, Köbánya on nimittäin myös metron pääteasema. Siinä olisi nyt bussilippu
automaattikin, mutta tällä hetkellä en tarvitse niitä. Ehdin juuri kuvitella, miten siinä olisi saattanut käydä jos todella olisin lentänyt nurin, miten hiukseni olisivat tarttuneet liukuportaiden väliin... kun huomaan Marjatan, lentoasemalla tapaamani suomalaisnaisen seisovan koko komeudessaan eräällä lippuluukulla vierellään sama taksikuski, jolta itsekin olin kyytiä kysynyt! Puhuvat englantia keskenään. Siinä samalla saan minäkin junalippuni ostettua. Ensimmäisen luokan lippu Debreceniin maksaa 780 forinttia. Taksinkuljettaja saattelee meidät asemalaiturille. - How much? Marjatta kysyy. - Kaksituhatta viisisataa forinttia. (Neljäsataa forinttia vähemmän kuin hän oli minulle ilmoittanut.) Marjatta maksaa. Taksikuski sipaisee rahat taskuunsa ja hyvät matkat toivoteltuaan poistuu paikalta. - Ei kannata ostaa ensimmäisen luokan lippua, sillä seisomapaikan silläkin vain saa, Marjattaa on jo ehditty valistaa. Minä puolestani olin kuullut, että ensimmäisessä luokassa on rattoisampi matkustaa, mutta siellä saattaa saada vaikka kanan polvelleen.
Juna saapuu asemalle. Vaunu on vanha, mutta siisti. Punaisella verhoillut korkeaselkäiset istuimet näyttävät mukavan pehmeiltä. - Ovatkohan nämä paikat vapaat? Kysyn liukuovella varustetun osaston nurkassa istuvalta pönäkän näköiseltä mustatukkaiselta mieheltä. Hän nyökkää vastaukseksi. - Seuraava osasto olisi muuten ollut ihan tyhjä, Marjatta huomauttaa. Asetumme junaan taloksi. Alkaa melkoinen pälätys kun meillä Marjatan kanssa on viimein aikaa ja tilaisuus ryhtyä tutustumaan toisiimme. Siinä ilta ehtii hämärtyä, hieman rähjäisen näköiset esikaupunkialueet vaihtua avariksi, pehmeälatvaisten akaasiapuurivistöjen halkomiksi vihreiksi niityiksi. Ehdimme nähdä viehättävän unkarilaisen kylän, joen ja pikkukaupungin ennen kuin kaiken kattava pimeys nielaisee maiseman emmekä näe muuta kuin omat hahmomme ikkunalasissa ja sieltä täältä pimeyden keskeltä pilkottavan yksinäisen valon.
Konduktöörin tullessa ilmenee, että samassa vaunuosastossa torkkuvalla mustatukkaisella miehellä on toisen luokan lippu, mutta maksamalla - meikäläisittäin pienen - lisämaksun hänen ei tarvitsisi vaihtaa vaunua. Mies ei heti ymmärrä, hän ei puhu unkaria, mutta Marjatan avustamana homma saadaan hoidetuksi ja mies mies maksaa erotuksen. Siemaistuaan pitkäkaulaisesta limonaadipullostaan kulauksen hän jatkaa uniaan kasvoillaan nukkuvan lapsen autuas, viaton ilme. Vatsan päällä lepäävän pullean käden nimettömässä kiiltelee ohut sileä sormus. - Varmaan saksalainen, Marjatta kuiskaa. Minä veikkaisin, että italiaano, ei... vaan paremminkin bulgarialainen, armenialainen tai jostain sieltä päin.
Seisoskelen välillä vaunun käytävässä. Ylös nostetuista ikkunaluukuista tulvii lämmintä pustan ilmaa sisään. Pimeyden keskeltä häämöttää jonkin ohittamamme aseman nimi. Vauhti hidastuu... pysähtyy, odotellaan vastaan tulevaa junaa. Matka Budapestista Debreceniin kestää lähes kolme tuntia. Kun palaan paikalleni, Marjatta kertoo vaihtaneensa matkaseuralaisemme kanssa muutaman saksankielisen sanan. Alan vilkuilla kelloani. Päinvastoin kuin Suomessa, asemien nimiä ei kuuluteta junassa. Onneksi Debrecenissä asuva ystävättäreni on lähettänyt junan tarkan saapumisajan. Ja kun kello on sen verran, vauhti hidastuu. Alamme hilata laukkuja käytävään. - Debrecen? Nurkassa istuva mieskin herää. - Kyllä, vakuutamme Marjatan kanssa. Mies ottaa tavaratelineeltä laukkunsa, heittää hihattoman verkkopaitansa päälle pusakan ja painelemme peräkanaa vaunun ovelle.
Unkarilaisherra, joka on auttanut asemalle jääneen naisen matkatavaroineen alas, haluaa auttaa myös meitä. On jo kaksin käsin kiinni matkalaukussani kun minä kuikuilen junan rappusilla, toinen jalka asemasillalla, Marjatta ja muukalainen, matkaseuralaisemme oviaukossa kahta askelmaa ylempänä. - Onhan tämä Debrecen? Varmistan. - Ei, tämä on Hájdúszobosló!
Äkkiä junaan takaisin!
- Debreceniin on vielä kymmenen minuttia, asemalta junaan hypännyt unkarilaismies toteaa, näyttää rannekelloaan. Meillä Marjatan kanssa on hauskaa, mutta matkaseuralaisemme luo meihin ainoastaan pitkän, merkitsevän katseen. Ja kun kymmenen minuutin kuluttua olemme taas jäämässä junasta, ei minkään valtakunnan prinssiä, husaaria ole auttamassa meitä ja matkaseuralaisemmekin pysyttelee omissa oloissaan emmekä tapaa häntä enää. Juna jatkaa matkaansa. Unkarilaisystävättäreni odottaa asemalla. Marjatalla ei ole yösijasta tietoa, sanoo menevänsä hotelliin. Loppujen lopuksi pötkötämme kumpikin varpaat vastatusten ystävättäreni olohuoneen seinän pituisella sohvalla.
Seuraavana aamuna menemme ilmoittautumaan yliopistolle, jonka kampuksella me ja viitisensataa muuta eri puolilta maailmaa saapunutta kielenopiskelijaa tulemme majailemaan seuraavan kahden viikon ajan. Ennen yliopistolle lähtöämme Marjatta näyttää totiselta. - Minulta on mennyt hirveästi rahaa, hän sanoo. - Mutta ethän sinä ole vielä ostanutkaan mitään, ihmettelen. - Minä annoin siellä asemalaiturilla sille taksikuskille erehdyksessä viidentuhannen forintin setelin, vaikka minun piti kahden tonnin setelin lisäksi antaa vain viisisataa. Laskemme rahat yhdessä. Marjatalla oli ollut sekä viidentuhannen että viidensadan forintin seteli, nyt oli ainoastaan jälkimmäinen. Taksinkuljettaja oli siis saanut seitsemäntuhatta forinttia - yli neljäsataa markkaa - eli keskivertounkarilaisen reilun puolen kuukauden palkan yhdestä muutaman minuutin pituisesta matkasta! Huomasiko hän erehdyksen heti vaiko vasta myöhemmin, sitä emme saisi kosaan tietää.
JK. Lentoasemalla olisi ollut bussilippuautomaatti heti ulko-oven vieressä ja bussissa voi kanssamatkustajilta pyytää (ostaa) lippuja eivätkä läheskään kaikki taksiautoilijat ole edellä kerrotun kaltaisia, mutta kyydin hinnasta on kuitenkin hyvä sopia etukäteen.
-------------------------------------------------
Tämä kertomukseni on julkaistu silloisen työnantajani asiakaslehdessä ja mahdollisesti myös edellisen blogiyhteisömme sivuilla. Silloinen Ferihegyn lentokenttä on nykyiseltä nimeltään Ferenc Lisztin kansainvälinen lentoasema, terminaali on uusittu, ilmeisesti myös liikenneyhteydet ovat muuttuneet. Ja kaikkien EU-maiden 65 vuotta täyttäneet kansalaiset saavat Unkarissa matkustaa julkisilla kulkuneuvoilla (bussit, junat, metrot) ilmaiseksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)