Kun mikään ei kiinnosta

 
"Se on  kesä mennyt", oli äidilläni tapana sanoa juhannuksen jälkeisenä päivänä. Siihen isä: "Voi veikkoset, nythän se vasta alkaakin!"

Olen perinyt isäni positiivisen luonteen. Ainakin halunnut uskoa ja  uskotella niin, asennoitua asioihin positiivisesti vaikka filosofi Pekka Himanen "ei innostu edes muodikkaasta positiivisesta ajattelusta." - Se on osaksi epäherkkää, koska reaktio  kaikkeen on sama. Positiivinen ajattelu ei tunnusta mitään traagista ja se johtaa helposti välinpitämättömyyteen, hän sanoo. - Traagisten tunteiden läpikäymisen kautta syntyy kuitenkin paljon... Mitä?

Katkelma on eräästä Himasen lehtihaastattelusta ajalta jolloin häneltä tilattavasta tulevaisuustutkimuksesta ei osattu vielä unta nähdä, mutta jonka haastattelun loppuosan olen kadottanut jonnekin. Missä määrin oma positiivisuuteni on aitoa, missä määrin opeteltua, olen pohtinut tänä sateisen harmaana sunnuntaipäivänä, johon ei ole sisältynyt yhtä ainoaa positiivista ajatusta. Ei aitoa eikä opeteltua, tosin onneksi ei mitään surullista eikä traagistakaan, mutta mikään mitä olen yritellyt, ei vain ole ottanut tulta. Kävelyltä piti kääntyä takaisin kun alkoi sataa vettä. Jonakin toisena päivänä olisin ajatellut että sadekin kuuluu kesään, leväyttänyt sateensuojan auki ja jatkanut matkaa tai antanut pisaroiden putoillla päälleni. Kirjastosta lainaamastani kolmesta kiinnostavaksi kuvittelemastani kirjasta vain yksi oli mielenkiintoinen ja sekin on jo luettu. Ristisanoja ei huvittanut ratkoa. Kun sukulaismies soitti sunnuntaisoittonsa, sanoin että niin uskomattomalta kuin se ehkä kuulostaakin, minulla on tylsä päivä. - Minulla on aina, hän totesi tyynen rauhallisesti.

Tänään ei päiväunikaan tullut, vaikka pötköttelin sängyn päällä useampaankin kertaan. Classic rondokanavalla joku nainen lauloi liian kovaa ja korkealta, radio Suomen sunnuntaiaamun iskelmätunti ei ollut sytyttänyt vaikka parvekkeella istuen olin  yrittänyt sitä kuulokkeiden kautta kuunnella. Sitä paitsi parvekkeella oli tullut kylmä. Kakkoskahvit siellä olin sentään juonut, mutta nekään eivät olleet maistuneet yhtä taivaallisen ihanilta kuin eilen jolloin naapurin naisten kanssa pihalla pälätettyäni olin kipaissut kotiin niitä keittämään. Meillä oli ollutkin antoisa tapaaminen, oli käyty porukalla katsomassa perimmäisen talon takapihan kalliokukkapuutarhaa, jonka eräs aktiivinen asukas oli sinne loihtinut ja jonka jälkeen oma luonnontilassa rehottava takapihamme näytti tosi ankealta. Niin eikös vaan nyt  eilisen, monella tapaa mukavan päivän jälkeen pelkkää takapakkia koko päivä!  

Sateen tauottua lähdin vielä toiselle kävelylle siinä toivossa, että tapaisin jonkun joka ehkä tietäisi, mistä oman rappuni asunnosta oli tänään kamat kannettu muuttoautoon. Olin kyllä ovisilmästä yrittänyt seurata muuttomiesten liikkeitä, mutta koska en ollut  rohjennut avata ovea, oikea kerros ja asunto ei ollut selvinnyt. Mutta pihalla ei näkynyt ketään. Jatkoin matkaa ja koska  leikkipuisto oli tyhjä, istahdin keinuun ja potkaisin vauhtiin. Mutta vaikka keinu heiluikin korkealle, lapsen lailla kyllästyin siihen melko pian ja lähdin kotiin. Eikä vieläkään pihalla ketään enkä halunnut mennä soittamaan naapurirapun rouvan ovikelloa, koska ei sieltä ihan heti olisi tohtinut lähteä pois kuitenkaan enkä ollut nyt seurustelutuulella. Tulin siis kotiin ja menin ulkoiluvaatteissa parvekkeelle syömään jäätelöä. 

Läheiseni ovat lomilla ja toiset töissä, siis ainoa jolle voisin sunnuntai-iltana soittaa ja kertoa että ei ole minun päiväni tänään,  oli sisko. Hän oli flunssassa. Ja minä olen tylsääkin tylsempi. Eikä se paljon lohduta, vaikka joku sanoisikin, että tämmöisetkin päivät  kuuluvat elämään niin kuin vesisade kesään. Kaikkein  helppotöisintä ruokaa sentään tein ja söin, mutta tiskata en viitsinyt. Onneksi huomenna arki pyörähtää käyntiin ja lähes kaikki mikä arkena tapahtuu tai ei tapahdu, on pakostakin positiivista kun lähtötilanne on nolla, kun arjelta ei mitään merkittävää odotakaan. Ehkä huomenna selviää sekin, kuka tai ketkä muuttivat tänään tästä rapusta pois, mikäli se enää tuntuu merkittävältä.

Kaadoin konjakkipullosta tilkan lasiin ja avasin tietokoneen. Ei, ei näistä tunnelmista kertoilla facebookissa! Harkitsin, kirjoitanko blogiinkaan vai odotanko mielentilani palaavan positiivisemmaksi jolloin jutustakin saattaisi tulla iloinen, positiivinen purskahdus. Päätin kuitenkin kertoa, miten mälsä päivä mulla on tänään ollut, eihän sitä tiedä, vaikka jollakulla toisella olisi ollut samanlainen ja voitais perustaa vaikka vertaistukiryhmä!  Ne ovat muodissa nykyään ja hyvä niin. 

Ollaanks me tuttuja?

- Hei, me on varmaan tavattu ennenkin, viehättävän näköinen   nainen totesi päijät-hämäläisen viinitilan vessajonossa kesäisenä lauantaipäivänä. - Tutulta sinäkin näytät, mutta en kyllä muista, missä ollaan tavattu, sanoin, kelasin nopeasti mielessäni työ-, yhdistys- ym. kuvioitani, mutta en osannut sijoittaa häntä mihinkään niistä. - Oletko kävellyt joskus konserttitalon lavalla? Hän kysäisi. - No en todellakaan! - Mannekiinina... hän jatkoi. - En, en ole koskaan esiintynyt mannekiinina, sanoin, arvelin hänen erehtyneen henkilöstä.

Jaa... mutta hetkinen! Mannekiinikurssin loppunäytöshän pidettiin konserttitalolla! Olin silloin 19-vuotias. Nainen oli ollut samalla kurssilla ja tunnisti minut vielä! Ehkä olimme joskus myöhemminkin ohimennen nähneet, miettineet, että ollaanks me tuttuja. Minä en ollut muistanut kyseistä kurssia koskaan käyneenikään, joten vessajonosta päästyäni oikaisin oitis ryhtini ja menin retkellä mukana olleen tyttäreni luokse. - Äitisipä se onkin käynyt mannekiinikurssin, kehaisin, mutta hän oli niin keskittynyt valitsemaan tilalla myytävinä olleita mansikoita, luomutomaatteja ja vihanneksia, ettei juuri korvaansa lotkauttanut minun mannekeeraamisilleni. Viinitilan kahviossa vaihdettiin vielä kurssitoverini kanssa muutama sana. Kysyin, onko hän facebookissa. - En. Vastaus tuli sen tuntuisesti, että hän vähät välitti koko tietotekniikasta! Viinitilalle varattu aika hupeni ostoksia tehdessä niin että sen pitempiin puheisiin emme enää ehtineet. Ostin pitkulaisen pullon hiljattain tilaviinikilpailussa kultamitalin voittanutta Jalovadelmaa.    

Retkiohjelmaan kuului käynti restauroinnin jälkeen ovensa avanneessa Urajärven kartanossa. Eräs lähipiiriini kuulunut henkilö oli ollut 1930-luvulla kartanossa palvelijana, ensin keittiöapulaisena, sitten tarjoilijana, passannut mm. taidemaalari Eero Järnefeltiä ym. tunnettuja kuten myös vähemmän tunnettuja kartanon kesävieraita. Kun herrasväki oli kauniina kesäpäivänä halunnut juoda iltapäiväkahvit korkealla Valhallassa, tai Lilly ja Hugo von Heidemanin haudan lähellä järven rannalla, tai aivan  kartanon niemen kärjessä, siinä oli ollutkin palvelijoilla ponnistelemista kun suuri kahvipannu ja koreihin pakatut pullat, liinat ja astiat oli särkymättä pitänyt kantaa juurakkojen ja kivien kirjomia polkuja pitkin kilometrinkin päähän. Oman perheeni kanssa olimme 1990-luvulla vuokranneet pariksi päiväksi  huoneen kartanon piharakennuksesta. Olen myös ahminut kaikki Elisabet Ahon kirjoittamat kartanon historiaan liittyvät teokset. Nyt, restauroinnin jälkeen kartano tuntui jotenkin kuihtuneelta,  pienemmältä kuin muistin, vaikutelma saattoi johtua siitäkin että meitä pelmahti sinne kerralla bussilastillinen ihmisiä.

Kotiin palattuani etsin kuvan mannekiinikurssin päättäjäisistä. Kuvassa meitä on konserttitalon lavalla kolme tyttöä sekä kurssin johtajatar turkispuuhka olkapäillään. Silloin mannekiinikursseja järjestettiin lähes joka niemeen notkoon ja saarelmaan ja oppimishaluisia tyttöjä riitti! Olin konttorissa töissä ja koska olin konekirjoituskurssista alkaen suorittanut jos jonkinlaista kurssia, lienen pelkkää uteliaisuuttani päättänyt käydä myös mannekiinikurssin. Olisiko loppunäytökseen kuulunut  kilpailu, jossa minä olin tullut toiseksi tai kolmanneksi ja keskellä seisova paikallisen vaatetusliikkeen myyjätär-mannekiini voittanut kisan vai miksi meitä on kuvassa vain kolme? Viinitilalla tapaamaani naista siinä ei ole. Harmittaa että juttutuokiomme jäi niin lyhyeksi, että emme hoksanneet vaihtaa yhteystietojamme, toivottavasti vielä joskus törmäämme toisiimme kun ilmeisesti samalla paikkakunnalla asutaan. Ja nyt, näitä miettiessäni mieleeni juolahtaa, että on kai meidän täytynyt saada kurssilta jonkinlainen todistuskin...

Äkkiä kaapin kätköistä iso ruskea kirjekuori esiin! "Koulu- kurssi ja työtodistuksia", lukee kuoren päällä. Plaraan koulu- ja työtodistukset sivuun, keskityn nipussa alimmaisina oleviin.  Konekirjoituskoulu Näppäin, sihteerikurssi, todistuksia kielikursseilta, sanataiteen kurssi, tekstinkäsittelykurssi, tietotekniikkatutkinto; tietokoneen käyttäjän A-kortti vuodelta 1999, no eipä uskoisi että minä tumpelo sellaisenkin olen suorittanut!  Pikakirjoituskurssista ei todistusta ole, koska olin jättänyt sen  kesken. Samoin muotipiirustutuskurssi oli kaatunut piirtämieni hahmojen kömpelöihin jalkoihin. Todistus Urjalasta Pentinkulman  päivien aikaan olleelta kurssilta... ja... Siinä!

Todistus, jonka mukaan neiti se ja se on osallistunut Mannekiinikoulu Eleganz´in  toimesta järjestettyyn mannekiinikurssiin. "Kurssin ohjelma käsitti opetusta seuraavissa aineissa: mannekiiniopetusta, hiusten  hoitoa, make-up opetusta, käyttäytymistaitoa, valokuvamalliopetusta. " Alla koulun johtajattaren nimi, joka ei enää sano minulle mitään, mutta joka tuon ajan muotimaailmassa on saattanut olla hyvinkin tunnettu henkilö.  Kurssi on kestänyt lokakuun puolivälistä joulukuun loppuun. Muistankin siellä olleen asiantuntijoina kosmetologia, kampaajaa jne. Ehkä kurssilla on opiskeltu myös edellisessä  blogijutussa käsittelemääni kehonkieltäkin. Oikeaoppista istumista ainakin opeteltiin eli: naisen ei sovi istua polvi toisen päälle heitettynä niin että päällimmäinen jalka sojottaa holtittomasti eteen päin, vaan sääret asetetaan sievästi vieretysten hieman vinoon asentoon. Ja mikäli istutaan jalat vierekkäin (ei missään  tapauksessa polvet harallaan!), silloinkin näyttää sirommalta jos sääret ovat hiukan vinosti vasemmalle tai oikealle. Muitakin istuma-asentoja lienee opeteltu, samoin kuin kaunista kävelyä ja kääntyilyä, käsien asentoja... Että kummasti näitä opittuja asioita kumpuaa muistojen yöstä kun muistelemaan ryhtyy! 

Nostalgisissa tunnelmissa kokoilen todistuksia kuoreen takaisin.  No mikäs se tämä on? Ihmettelen kun lattialle lehahtaa  oranssinvärinen paperi. "Diplomi Aurinkomatkojen Marmariksen kielikoulusta! Arvoisa asiakkaamme se ja se on suorittanut hyvällä menestyksellä, suurta tarmoa ja osaamista osoittaen Turkin Kielen Erittäin Intensiivisen Pikakurssin Marmariksessa silloin ja silloin. Allekirjoituksena Melkein oikea turkinkielen lehtori."  Niinpä nyt tämän lämpimän kesäpäivän kunniaksi turkkilaisittain:  
- Bira, lütfen! Olutta, kiitos!
 

Kehon kieli

Lauantain prinsessahäissä sulhanen hipelöi vihkitoimituksen aikana paitaansa, kosketteli kunniamerkkiään. Pieniä, inhimillisiä, tilanteen aiheuttamasta jännityksestä johtuvia eleitä, joita hääväki tuskin huomasi, mutta joita television ääressä istuneet eivät voineet olla huomaamatta. Muistin erään vuosien takaisen vaalitilaisuuden, jossa silloisen presidenttiehdokkaan simpsakka puoliso pudisteli olkapäiltään sinne varisseita hiuksia, kohenteli kampaustaan ja ihmisjoukon keskellä kävellessään kiepsautti kiireessä takaperin pukemansa puolihameen toisin päin. Joku television ääressä istunut kommentaattori kirjoitti seuraavan päivän lehdessä: "Milloin olette nähneet kuningatar Silvian tai prinsessa Victorian yleisön ja kameroiden edessä hipelöivän vaatetustaan tai korjailevan kampaustaan?" Emme milloinkaan.

Kuten ei ylväsryhtinen prinsessa Madeleinekaan alttarilla seisoessaan hipelöinyt muuta kuin sulhonsa kättä. Kirkossa oli kuuma ja koska naisten varusteisiin ei enää aikoihin ole kuulunut  viuhka, jolla voisi viilentää oloaan tai luoda salaperäisiä katseita viuhkan reunan takaa, ohjelmalehtiset liplattivat kuin pienoisliput urheilukilpailun katsomossa. Ainoastaan eturivissä istuneet kuninkaalliset sekä sensuellin näköinen sulhasen äiti eivät moiseen liehutteluun sortuneet. 

Morsian oli kaunis, ja valokuvissa pidättyneen oloiselta näyttänyt  sulhanen osoittautui herkkätunteiseksi, rennoksi kaveriksi. Mutta saman kaltaista säihkettä ja säteilyä, iloa ja lemmen leiskuntaa kuin kolme vuotta sitten vietetyissä Victorian ja Danielin häissä ei  näistä häistä välittynyt. Tosin suloinen pikkuprinsessa kevensi tunnelmaa. Ja päinvastoin kuin silloin, tällä kerralla television katsojia ei päästetty seuraamaan hääjuhlallisuuksia kirkkoa ja hevosvaljakkoajelua pitemmälle.

Kehon kielestä on tehty tutkimuksia, se on oppiaineena esiintymistaidon kursseilla ja seminaareissa. Työpaikkahaastatteluissa kehon kieli voi kertoa enemmän kuin huolella valitut sanat. Kadulla, kaupassa, missä tahansa voi nähdä miehen kohentavan silmälasejaan, hipaisevan  vihkisormustaan kun hehkeän näköinen vieras nainen ilmestyy näköpiiriin.   Vastaavassa tilanteessa nainen kohentaa kampaustaan, oikaisee  ryhtiään jne. Mutta mikä logiikka mahtaa olla siinä kun mies vaikkapa eduskunnan kyselytunnilla seisomaan noustessaan näpelöi puvun takin keskimmäisen napin kiinni ennen kuin alkaa puhua? Ennen istuutumistaan hän taas avaa sen. Onko takki niin tiukka että sitä ei voi istuessa pitää kiinni? Vatsakkaat miehet eivät sitä juurikaan harrasta, ilmeisesti tietävät että nappi ei menisi kiinni kuitenkaan.     

Kehon kieli voi viestiä hermostuneisuudesta, epävarmuudesta, heikosta itsetunnosta, mutta myös tasapainoisuudesta, siitä, että ihminen on oppinut hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Eilen paikallisbussiin astunut iäkäs nainen kaivoi heti istuuduttuaan puuterirasian esiin, peilasi, mutta ei kohennellut eikä hipelöinyt itseään, vaan napsautti rasian kiinni ja laittoi laukkuunsa. Toinen, ilmeisesti ajatuksiinsa vaipunut keski-ikäinen nainen hiplasi paitansa kaula-aukon reunaa, hipelöi kaulaketjuaan, hipaisi sormenpäällään poskeaan. Vaalea-asuinen herrahenkilö istui selkä suorana rauhallisen näköisenä kunnes hetkeä ennen bussista lähtöään kohensi kaulustaan, hipaisi silmälasiensa sankaa. Joku nuori mies  hiplasi koko matkan ajan puhelintaan. 

Itse olen varsinainen onko-tukka-hyvin-hiplaaja! Useimmiten ei ole. Pöyhin ja kohentelen hiuksiani. Ja talvella myssyn reunoja, että ovatko nyt varmasti korvilla vaikka tiedän ja tunnen että ovat. Ja vaikka istuisin konsertissa tai teatterissa kuinka kuninkaallisen tyynenä tahansa, vaistomaisesti käsi jossain vaiheessa hipaisee poskea, koskettaa tukkaa, vaihtaa laukun paikkaa tms. Kadulla kulkiessani on tämän tästä kohennettava jakun kaulusta, vetäistävä puseron helmaa alemmaksi jne. Piilokameralla niin minun kuin varmasti monien muidenkin tahattomasta kehon kielestä voisi saada hauskoihin kotivideoihin oivan otoksen! 
 

Langattomat

 

Istun parvekkeella kuulokkeet päässä kuin avaruusoliolla, luen kirjaa, syön jäätelöä, kuuntelen keittiön radion välittämää Muistojen bulevardia. Parvekelaatikossa pari päivää sitten istuttamani petuniat availevat nuppujaan, krassit näyttävät viihtyvän paremmin altakasteluruukussa kuin aikaisempien kesien sinisessä emalivadissa. Orvokit kärvistelevät amppelissa sen näköisinä että vettä tänne ja äkkiä! Pihapihlajan oksat kannattelevat yön aikana auenneita kukkiaan kuin lumipalloja. Niiden kirpeän makea tuoksu tuntuu ilmassa. Ja kielot, kielot tuoksuvat niin että ensi kertaa elämässäni saan niistä päänsäryn. Vai langattomista kuulokkeistako toispuolinen vihlova tunne pääkopassani johtuu?

Tuttavani oli kiitellyt langattomia kuulokkeita, kehottanut minuakin hankkimaan sellaiset. Kun mainitsin asiasta viikonloppuvierailulle tulleelle pojalleni, hän lähti oitis ostamaan minulle niitä. Kuulokkeiden mukana tuli pyöreä musta läpyskä, jonka keskellä sojottaa kymmenen sentin korkuinen ohut antenni. Läpyskään kiinnitetty sähköjohto seinään, kahdesta ohuesta johdosta pitemmän pää tuikataan telkkarin kyljestä tai radion takaa löytyvään pieneen pyöreään aukkoon, jolloin ääni siirtyy irrallisiin kuulokkeisiin. Sitä ennen toisen kuulokkeen kyljessä oleva virtanypykkä on tietenkin pitänyt kääntää punaiselle. Ja sitten vain kuulokkeet korville ja kuuntelemaan!

Huudatin euroviisuja täysillä yötä myöten ilman että naapureille olisi kuulunut hiiskaustakaan. Kuuntelin parvekkeella Lauantain toivottomat, jotka tosin sillä kertaa kertaa soivat ihanan nostalgisina, toivottuina. Monet kotimaiset keskusteluohjelmat, elokuvat ja kuunnelmat on äänitetty niin epätasaisesti, että hyväkuuloinenkin joutuu kipristelmään kuuloaan, kuulokkeet auttavat siinäkin. En tiedä, miten laaja langattomien kuuluvuusalue on, eli voisiko niillä kuunnella radiota vaikkapa penkillä pihatammen alla?

- Tästä voi säädellä äänen voimakkuutta, pienempi lapsenlapsi huomautti kun näki minun räpläävän television kaukosäädintä. En ollut huomannutkaan toisen kuulokkeen kyljessä, pimeään syvänteeseen upotettua pikkuruista mustaa pylpyrää, jota pyörittämällä ääntä saattoi säädellä. Ilmeisesti poikani oli esitellyt senkin, mutta asia oli mennyt ohi korvieni. Kuten moni muukin asia. Terveyskeskuksessa tehdyn kuulontutkimuksen perusteella minua ei oltu kuitenkaan voitu laittaa kunnalliseen kuulokojejonoon. Olisi pitänyt kuulla huonommin! Yksityiseltä hankittuna kuulokoje tulisi turhan kalliiksi, varsinkin kun kuuloni tuntuu kuulontutkimuksen jälkeen aivan kuin entisestään elpyneen! Mutta ajoittainen vihlova tunne päässä? Johtuuko maljakkoon tuomistani kieloista vai langattomista?

Kuten aikaisemmin olen kertonut, en voi olla tietokoneen äärellä yhtä mittaa tuntikausia tulematta huonovointiseksi ja pitkän kännykkäpuhelun aikana korvan ympärystää alkaa kuumottaa, eli lienen lievästi sähköallerginen. Luin jostain, että nimenomaan langattomien laitteiden käyttöä tulisi välttää. Koskeeko se myös langattomia kuulokkeita, en tiedä. Varmuuden vuoksi toistaiseksi käytän niitä vain tarvittaessa. Esimerkiksi rondo classic kanavalta tuleva musiikki tuntuu parhaalta ilman kuulokkeita, niin pienellä volyymilla että siihen voi vaikka torkahtaa...

Kuulokkeilla voi kuunnella kymmenen tuntia, minkä jälkeen akku on ladattava. Pyöreään mustaan läpyskään liitetty sähköjohto seinään ja lyhyempi ohut johto...mihin? - No niihin kuulokkeisiin tietenkin, poikani hymähtää. Lautaus kesti kymmenisen tuntia eli niin kauan kunnes läpyskän punainen valo sammui.