Unkarin kukkia

Takatalvi. Pihlajan kukkien päälle satelee hiljalleen lunta. Aamukolean Helsingin yllä raskaina riippuneet lyijynharmaat pilvet kääntyvät paksuksi pumpulimatoksi, jonka yläpuolella kohoaa huikaisevan sininen avaruus. Pikkuruisesta ikkunasta näkyy kaistale lentokoneen huuruista metallisiipeä, siellä täällä aurinkoisen avaruusmaiseman keskellä kohoaa epäsymmetrisiä tötteröitä kuin pursotettua kermavaahtoa pehmisjäätelön päällä. Pian pilvet repeilevät, muuttuvat ohuiksi harsomaisiksi riekaleiksi ja savunharmaan autereen alta häämöttää kaukainen maa.

Tämä on minun ensimmäinen lentoni, ensimmäinen varsinainen ulkomaanmatkani ellei naapurimaita oteta lukuun. - Katsokaa, Karpaatit näkyvät! Katsoin. Kaukana alhaalla vuorten huiput kohosivat usvan keskeltä mustina ja terävinä kuin aavelinnan tornit. Vaaleat harsopilvet nuoleskelivat niitä ohuina pyörteinä peittäen ne välillä kokonaan. Näky oli oudon kaunis ja juhlallinen ja samassa se oli poissa. Alkoi miesten keskeinen kinastelu siitä, olivatko ne olleet Karpaatit vai jokin muu vuorijono. Ruokailun jälkeen lentoemännät tuovat täytettäviksemme maahantulokaavakkeet, joihin jostain kumman syystä tulee merkitä myös äidin tyttönimi.

- Siellä se Budapest keinuu iloisesti allamme, joku nainen huudahtaa. Mielessäni häilähtää kuva operetin rakastavaisista kukkivan mantelipuun alla. - Ihme ellei Tonavasta vesi karkaa kun tällä lailla keikuttaa, Unto, vanha patu musta baskeri päässä, huomauttaa. - Tubolev laskeutuu toisella tapaa, sillä lailla tasaisesti alaviistoon, matkanjohtaja tietää. - No kai se riippuu vähän paikastakin, mihin laskeudutaan, joku toteaa. Finnairin DC-8 kaarteli kaupungin yllä aivan kuin empien, mennäkö vai eikö mennä. Sitten alkoi pudotus. Talojen katot tulevat kohti! Käytävän toisella puolella pitkätukkainen tyttö pitelee korviaan. Lentämisessä minä eniten rakastan laskeutumista, ajattelin kun koneen pyörät koskettivat maata ja matkustajat alkoivat taputtaa vaikka kiidettiin vielä vinhaa vauhtia eteen päin. Kentän laidalla vilahteli kulottuneen näköisiä ruohotupsuja, ränsistyneen näköisen rakennuksen katolla kaiteen takana seisoi joitakin ihmisiä vilkuttamassa. Helsingissä oli sataa rätkittänyt räntää matkalaisten niskaan, Budapestissa leppeä kesätuuli hipaisi paljasta käsivartta kuin ystävän kosketus. Laskuportaiden edessä oli punainen matto odottamassa. Ei kuitenkaan meitä, vaan edellisellä koneella saapunutta Suomen opetusministeriä seurueineen, mutta sitä mattoa pitkin mekin saimme kulkea.

Lentoaseman uloskäynnin vierellä seisoi 16 punavalkoista Ikarusbussia viedäkseen yli kaksisataa suomalaista turistivaltuuskuntien jäsentä omiin ystävyyskaupunkeihinsa eri puolille Unkaria. Laitakaupungin lohduttomuus. Noen mustuttamia kerrostaloja, parempiakin aikoja nähnyt keltainen raitsikka kolistelee vastaan, ohi ajavien autojen pakokaasun katku pöllähtelee bussin avoimista tuuletusikkunoista sisään. Puoliksi jalkakäytävälle nostetun vaaleansinisen Trabantin irti repsottavasta eutovesta ruskea pahvisisus tursuaa esiin. - Varsinaiset Budapestin nähtävyydet odottavat teitä neljän päivän kuluttua, tulkki, harmaakiharainen Magdolna-rouva huomauttaa.

Unkarin matkaesitteessä oli ollut aukeaman kokoinen kuva unikkopellosta, pellon laidalla punapukuinen nainen leveälierisessä hatussaan, kukkakori käsivarrella oli hymyillyt puoliksi kameraan kääntyneenä. Toisessa kuvassa hevoslauma oli kiitänyt aron poikki ruskeat kyljet auringossa kiiltäen. Tämän maiseman ainoa piristys: hoitamattomien pihojen punaruusut! Rähjäisen näköistä esikaupunkialuetta kilometrikaupalla. Rusehtavia, kulottuneita peltoja, poppeleiden yksinäiset hoikat hahmot selin toisiinsa kääntyneinä kuin riitaantuneet puolisot. Operettien idyllisistä kylänäkymistä, husaareista, tanssitytöistä ei tietoakaan!

Mutta maisema muuttui sitä kumpuilevammaksi, mitä etelämmäksi tultiin. Tie polveili metsäisten vuorten keskellä, autereen takaa paistavan auringon kajossa luonto näytti utuiselta, puut kuin vihreää pumpulia, taustalla vuorten rinteiden vihreä vaahto. Välillä vuoret vetäytyivät kauemmaksi, antoivat kullankeltaisille viljapelloille tilaa kunnes sukellettiin taas metsän varjoihin. Puiden rungot vilistävät taakse päin, auringonläikät lepattelevat ikkunalasissa. Bussin käytävällä totisen näköinen mustapukuinen mies, joka oli ollut meitä vastassa lentoasemalla, tarjoilee virvoitusjuomia ja pálinkaa sekä pieniä suolaisia vehnäpullia, pogácsoja. Puoluevirkailija, kuten myöhemmin ilmeni.

Kauempana tien varrella oli omakotitaloja, joiden pihoilla hääri ihmisiä, ohut sinertävä savujuova väreili ilmaan. - Ne keittävät pihalla ruokaa, edessäni istuva Unto sanoi. Vaatimattoman näköisiä pikkumökkejä lepäsi loivalla rinteellä ympärillään viinipensaiden viivasuorat rivit. - Unkarilaisten kesätaloja, Magdolna huomautti. - Nuo harjakattoiset tuolla ovat viinikellareita, Unto tiesi. - Aikoinaan näistäkin maista yli puolet kuului Esterházyjen aatelissuvulle, hän jatkoi, teki sikaria pitelevällä kädellään ilmaan kaaren.

Lähes neljän tunnin bussimatkan jälkeen ystävyyskaupungin kirkontornit piirtyivät peltojen takana taivasta vasten, mutta yllättäen auto kääntyikin sivutielle. Vastaan tullut tyhjillään ajanut taksi, tummanininen lada väistyi sivuun että mahduimme ohittamaan toisemme. - Mitä siinä tienviitassa luki? Keijo kysyi, taitteli matkan aikana tutkimansa kartan kokoon. - Jotain aallamigazdasaagia, Unto sanoi. - Valtion maatila, Magdolna tulkkaa. Muhkean näköinen kaksikerroksinen keltainen rakennus, ullakkokerros kolmantena. Ruskeatiilinen katto aivan kuin talolla olisi ollut hattu päässä, lierit lerpallaan alaspäin, myös auki jätetyt ikkunaluukut olivat ruskeat. - Tämä barokkilinna on entinen aateliskartano, nykyään valtion omistuksessa, Magdolna selittää. Kuvitelmissani kaunis nainen kuljeskelee kartanon puutarhassa valkoisissaan, katsoo kujeillen päivänvarjonsa alta. Sissi-keisarinna! Unkarin kuningattareksi aikoinaan kruunattu Erzsébet (Elisabet) seuranaistensa saattelemana. Myös kuningattaren unkarinopettaja, kreivi Andrássy kuuluu seurueeseen. Nurkan takaa karauttavat valkoisten hevosten vetämät kullatut vaunut, vaunuissa jämerän näköinen keisari Frans Joosef suoraselkäisenä istumassa. Wieniläisvalssi soi.

Kartanon pihalla seisoi sinipaitainen mies. Kuin maasta kasvaneena, siihen juurtuneena. Kädet selän takana hän kääntelee päätään, seuraa katseellaan kun Ikarusbussi kärryn pyörien painaumissa notkahdellen vyöryy pihaan. - Täällä onkin jo isäntämme, Isänmaallisen kansanrintaman sihteeri Géza K. meitä odottamassa, Magdolna toteaa. - Näissä maissahan sihteeri on suurempi herra kuin puheenjohtaja, Markku, matkanjohtajamme huomauttaa. Géza K. kävelee rauhallisin askelin auton luo, pieni mies, kookas nenä, korkeat poskipäät. Hän ojentaa jokaiselle autosta astuvalle naiselle kätensä. Toinen sandaalini on kateissa bussin penkkien alla, lyhyen kiihkeän etsinnän jälkeen se löytyy. Astun autosta viimeisenä. Pihlajanmarjan punaiset varpaan kynnet. Géza K:n raukea katse valpastuu, hänen kädenpuristuksensa on kuiva ja lämmin, hän hymyilee, lausuu pitkän sametinpehmeän litanian, jonka Magdolna tulkkaa: "Tervetuloa Unkariin."

Riennän Keijon ja Annelin luo suurten vanhojen puiden alle varjoon, viileään. Lenseä iltapäivän hetki. Aurinko ohuen autereen takana, värien kontrastit ovat pehmeämmät kuin Suomessa. Ilma väreilee aivan kuin katselisi sitä veden läpi. Hiekkapäällysteisillä pihapoluilla on pieniä keltaisia kiviä kuin linnunmunia, kartanon takaiselta pellolta kantautuu tuulen mukana hienoinen lannan haju, kuuluu kyyhkysten huhuileva alakuloinen kujerrus. Tunne siitä, että olen ollut täällä ennenkin. Valkotukkainen bussinkuljettaja, joka kasvojen sileydestä päätellen on tuskin vielä viittäkymmentäkään, nostelee bussin tavaratilasta matkalaukkuja kuin valaan vatsasta esiin. Akaasiat ovat jo kukkineet, on ruusujen aika, perjantai, kesäkuun yhdestoista vuonna 1982, Suomi-Unkari ystävyysviikon ensimmäinen päivä. Tunnelma pidättyväisen odottava.

Géza K. näkyy tarttuvan Ilmin, vanhan rouvan matkalaukkuun, alkaa retuuttaa sitä pääovea kohti. - No johan oli vastaanotto! Ilmi hykertelee. - Meijän Kalle sanoo, että elähän kompuroi, paahtaa itse edeltä. Ruokailun alussa, Géza K:n pitämän puheen jälkeen kohotetaan tervetuliaismaljat, minkä jälkeen kotikaupunkimme nimeämä matkanjohtaja Markku vastaa puheeseen, nostetaan toiset, ystävyyden maljat. Näinköhän virallista tämä tulee koko ajan olemaan, ajattelin. Samalla rahalla olisin päässyt viikoksi etelään. Pihalla vanhojen puiden katveessa olin kokenut lyhyen olla-olemassa-tunteen, ollut siinä hetkessä kokonaisvaltaisesti läsnä kunnes sekin oli sekoittunut majoittumisen hässäkkään. Vai niinkö sen tuli ollakin? Hyvä fiilis oli filmin tavoin pätkittävä lyhyiksi kohtauksiksi, liimattava erillisiksi kuviksi yksiväristä taustaa vasten, sillä muuten se lakkaisi olemasta hyvä? Matkanjohtaja sekä Anneli ja Keijo, aviopari, olivat saaneet keskimmäisen kerroksen kaksi komeaa, tyylihuonekaluin kalustettua sviittiä, meidät muut, "rupusakki", niin kuin Ilmi sanoi, oli majoitettu jyrkkien portaiden päähän ullakkokamareihin, joihin kaikkiin kuului oma suihku ja wc. Mustakiharainen kaunis tarjoilijapoika kantaa höyryävän liemimaljan sisään. Sen jälkeen kunkin ruokailijan eteen tuodaan lautanen, jossa riisipedillä köllöttää kokonainen paistettu kana! - Onko teillä unkarilaisilla aina tapana syödä näin runsas lounas? Anneli huudahtaa. - Unkarilaiset syövät kolme kertaa päivässä, Magdolna toteaa. Jälkiruoaksi tarjotaan mansikoita sokerin ja kermavaahdon kera. Ruokailun aikana kartanon pihalle on ilmestynyt linja-auto, vain hieman pienempi kuin se millä olimme lentoasemalta tulleet. Sivuikkunaan kiinnitettyyn pahvikylttiin on tekstattu "különjárat" - erikoiskuljetus. - Kylänjäärät, Unto vitsailee.- Mehetünk, Géza K. sanoo. - Menkäämme, Magdolna toistaa.

Ilta-aurinko kultasi kaupungin keskustan barokinkeltaiset matalat kerrostalot, pehmensi seinien rappeumat. Aukean laidalla vanhan kivitalon seinässä oli pieni valkoinen laatta, johon oli kaiverrettu runoilija Ady Endren nimi ja päivämäärä 10 lokakuuta v. 1910. Tuolloin Ady Endre oli sillä paikalla lukenut ohikulkijoille runojaan. Avoimesta ikkunasta, ilmeisesti radiosta, kantautui naisäänen laulamana haikean kaunis unkarilainen kansansävelmä. Menneisyys ja nykyisyys olivat vahvasti läsnä. Pienten kukkien hiljainen kauneus tylynharmaata tiilimuuria vasten. Unkari. Vastakohtien, runon ja realismin maa. Heidän omalla kielellään Magyarország, madjaarien maa. Kotitekoisen näköisiä hellemekkoja, kauniisti puettuja pikkulapsia, farkkuihin ja teepaitaan pukeutuneella nätillä tytöllä sauhusi tupakka keskellä suuta. Laiha kirjava kissa luikahti aidan alitse pihaan, harmaatukkainen sokea mies ylitti vaimonsa taluttamana katua, punainen skoda pysähtyi odottamaan. Kesäillan viipyilevä rauha lepäsi kolhiintuneiden katujen yllä. Tai ehkä vain matkalaisen mielessä, sillä tämä oli leikkauspiste, jossa paikallisten asukkaiden arki ja hetki sitten saapuneen vieraan kokema uutuudenviehätys kohtaavat toisensa ja muualta tullut katselee vielä kaikkea näkemäänsä ulkopuolisen silmin.

Ajettiin kaupungin toiselle laidalle. Siistit kadut, vieri viereen rakennetut eri väriset korkeat elementtitalot pyöreäkattoisine parvekeaukkoineen edustivat kokeilevaa arkkitehtuuria. Pidin enemmän kaupungin keskustan vanhojen talojen sisäpihoista, pelargonioista ikkunalaudoilla. Maalauksellinen kadunpätkä sopisi operetin lavasteeksi, ajattelin. Metsäisen vuoren rinteellä oli vauraan näköisiä valkoisia omakotitaloja, mutta keskustan katukiveys oli paikoin pahoin lohkeillut, talot remontin tarpeessa. Entisöintitöiden kerrottiinkin olevan aluillaan. Aivan kaupungin sydämessä oli arvokkaita kirkkoja ja katedraaleja. Piispan palatsin parvekkeella oli kromiteräksestä valmistettu Franz (unkarilaisittain Ferenz) Lisztin patsas. Hampputukkainen säveltäjä nojasi parvekkeen kaiteeseen hätkähdyttävän elävänä. Kaupunki oli suurempi kuin olin luullut. Mutta metsän peittämien pehmeälakisten vuorten keskellä se oli kuin kattilassa, huohotti ja höyrysi kesäpäivän kuumuudessa eikä vettä missään.

Nuorisotalossa kaksi pitkätukkaista poikaa esitteli toimitiloja. Vaatimatonta mutta tarkoituksenmukaista. Istuttiin koville tuoleille katsomaan poikien tekemää videota. Utuisia kuvia ystävyyskaupungista, hiljaista melankolista musiikkia. Olin kuulevinani siinä veden solinaa. - Tämä on nyt kai sitä korkeakulttuuria, Ilmi supattaa. - Fantastista! Riikka, pitkätukkainen nuori nainen huokaa. - Onneksi taidetta, taiteen henkeä ei voida kahlita yhteiskuntajärjestelmien raameihin, Anneli sanoi. - Kyllä jossain niinkin tapahtuu, Keijo huomautti. - Mutta jos kansanperinne ja kulttuuri on yhtä vanhaa ja vahvaa kuin täällä, se kyllä tunkee itsensä esiin, oli järjestelmä mikä tahansa, Unto, jo 15. kertaa Unkarissa, sanoi. Jo tuon musiikkihetken vuoksi kannatti lähteä matkalle, ajattelin.

Isänmaallisen kansanrintaman kaksikerroksinen puoluetoimisto sijaitsi hiljaisella kadulla. Sisäänkäynnin edessä seisoi joukko unkarilaisia meitä odottamassa. - Sunnuntain perhevierailujen isäntäväkeä, Magdolna sanoi. Esittäydyttiin. Ruskeakiharainen nainen, jonka poskipäät olivat kuin ohutta rypistynyttä paperia, rientää kädet ojossa luokseni. - Minä teidän emäntä, Molnár Arpádné Horváth Judit, hän esittelee itsensä, maiskauttaa huuliaan kummankin poskeni kohdalla, katsoo minua käsivarsiensa päästä. - Olette kaunis, hän sanoo. - Kiitos, hymyilin hämilläni. - Hän on Arpád Molnárin vaimo, omaa sukuaan Judit Horváth, Magdolna selvitti. - Useimmat naimisissa olevat naiset käyttävät miehensä nimeä ja liite né ("nee") aviomiehen etunimen perässä ilmaisee, että kyseessä on sen ja sen nimisen miehen vaimo, hän jatkoi. - Entäs ne kellä ei miestä ole? - He siintyvät tyttönimellään, sukunimi ennen etunimeä. - Halonen Kallenee! Ilmi joka oli oitis omaksunut unkarilaisen käytännön, esittäytyi Untolle. - Tässä on minun poika Gábor, Judit sanoi. - Csókolom, äitinsä takana seisoskellut mustapartainen nuorukainen tervehti minua kunnioittavasti. - Minulla myös toinen, nuori poika, n u o r e m p i poika, Judit korjasi kiireesti kielivirheensä. - Puhutta hyvin suomea, sanoin. - Minä opiskellut suomalaisia kieliä kaksi vuotta, mutta tämä hyvin hyvin vaikea. Minulla vanha pää! Judit nauroi remakasti, koputti etusormellaan ohimoaan. - Iloitsen että sinä tulet minun perheni vieraaksi. Nah, mutta nyt on mentävä, tapaamme sunnuntai-iltana tässä. T ä s s ä, hän toisti, näytti katukiveystä aivan kuin olisi halunnut naputtaa sitäkin kynnellään. Samalla hän loihti kasvoilleen murheellisen ilmeen, vilkaisi puolueen toimitaloon päin, kohautti olkapäitään ja huokaisi teatraalisesti. Ele, joka kertoi enemmän kuin sata sanaa. Sitten hän hymyili taas, halasi minua, moiskautti pusun poskilleni ja riensi pois. Aivan kuin pyörremyrsky olisi pyyhkäissyt ohitseni. Siitä alkoi Juditin ja minun lähes kolmekymmentä vuotta kestänyt ystävyys.

Vähän ennen puolta yötä meidät saatettiin takaisin kymmenen kilometrin päässä kaupungista olevaan majapaikkaamme, kartanohotelliin. Seuraavana päivänä ohjelmassa olisi mm. retki maaseudulle. Isäntämme Géza K. ja lentoasemalla vastassa ollut János sanoivat tulevansa hakemaan meitä aamuseitsemältä. - Seitsemältä! Ei voi olla totta! Riikka ja Päivikki, seurueemme nuorimmat parkuivat yhteen ääneen.

-----------------------------
Tarinassa esiintyvien henkilöiden nimet on muutettu.