Luovuuden lähteillä

- Tämä sinun tekstisi on niin korrektia että minä en meinannut jaksaa lukea loppuun, teatteriohjaaja ärähtää nuorehkolle naiselle. Nainen  vilkaisee toisaalla istuvaan dramaturgiin, mutta tämä vain myhäilee muikean näköisenä ja syventyy tehtäviinsä. - Kun sinä kerran osaat kirjoittaa, niin mitä ihmettä sinä oikein pelkäät? Teatteriohjaaja mylvii naama punaisena. Naisen tekisi mieli heittää tekstinivaska päin ohjaajan naamaa ja huutaa "tee itte näytelmäsi", mutta hän vain paiskaa paperit kassin pohjalle ja poistuu tuohtuneena paikalta. Kotiin päästyään hän heittää punaisen  Erica kirjoituskoneensa pöydälle: - Nyt perkele ei pelätä, ei! Hän kaivaa kaikkein kipeimmän, tarkoin varjellun lapsuusmuistonsa esiin, asettaa sen kuin kuolleen linnun leikkuulaudalle, etsii terävimmän fileerausveitsensä ja alkaa paloitella. Hän kirjoittaa koko pääsiäisviikon, mitä nyt välillä käy kaupassa ja valmistaa ruoan. Lasten kanssa on sovittu, että äitiä ei nyt häiritä, silti pienemmällä on tämän tästä äidille asiaa. Toisen pääsiäispäivän iltana perheenpää raottaa varovasti ovea, tiedustelee:  - Säilytätkö sinä noita tyhjiä mämmituokkosia jotain tarkoitusta varten? - Mitä mämmituokkosia? Nainen ihmettelee. - Niitä joita on keittiön työpöydällä likoamassa pitkä rivi. - Heitä pois vaan, nainen sanoo. Hän ei ollut muistanut laittaneensa niitä likoamaan. Pääsiäisen  jälkeisenä päivänä hän vie tekstin teatterille. Ohjaaja soittaa seuraavana aamuna seitsemältä: - Nyt sinä olet kirjoittanut näytelmän! 

Tuosta kaikesta on kulunut yli kolmekymmentä vuotta. On sunnuntai-iltapäivä, istun lukemassa Riikka Pelon Finlandia-palkittua kirjaa "Jokapäiväinen elämämme" kun ovikello kilahtaa. Varmaan naapurirapun rouva tuo lehtiä, ajattelen, sillä en ole sopinut tapaamisesta kenenkään kanssa. Ovisilmästä näen että rapussa seisoskelee tuntemattoman näköinen vaaleatukkainen nainen, vastoin tapojani avaan oven. Naisella on vaalea siistin näköinen villakangastakki. Hän ojentaa pienen muovipäällysteisen pahviläpyskän, johon on hieman huonolla suomella huolellisin tekstauskirjaimin kirjoitettu hänen olevan kuuro. En ehdi lukea ensimmäistä riviä pitemmälle kun nainen on jo levittänyt seuraavaan kerrokseen johtavan rapun ala-askelmalle rivin pääsiäiskoristeita, ohjelmoinut yhden pikkutipun mennä päristelemään omin päin. - Valitettavasti en nyt voi ostaa mitään, sanon niin ystävällisesti kuin osaan, ojennan pahviläpyskän hänelle takaisin. Hän kerää lelut kassiinsa, lähtee menemään. 

Tapaus jäi askarruttamaan mieltäni niin etten heti pystynyt jatkamaan lukemista. Olisin saattanut ostaakin pari pääsiäiskoristetta, mikäli minulla olisi ollut kolikkokukkaro käden ulottuvilla. Mutta nyt olisin joutunut hakemaan rahan peremmältä asunnostani ja olisiko nainen samalla tullut sisälle vai olisiko ymmärtänyt jäädä ovelle odottamaaan? Muistin kuulleeni tapauksen, jossa kauppiaalla oli ollut jengi kavereita rapun mutkan takana odottamassa ja... ei, en halunnut kuvitella mitä kaikkea olisi voinutkaan tapahtua jos olisin lähtenyt hakemaan rahaa. Ilmeisesti nainen oli kuitenkin yksin liikkeellä, mutta jos olisin ostanut häneltä nyt, olisiko hän tai joku toinen ollut kohta oveni takana taas? Päätin että vastedes en avaa oveani ellen ole etukäteen sopinut tapaamisesta. Soitin naapurirapun rouvalle. Nainen oli käynyt hänenkin ovellaan, mutta naapurirapun rouva ei ollut edes katsonut hänen ojentamaansa lappua vaan oli ilmoittanut heti että ei tarvitse mitään. - Päässyt tietysti rappuun soittamalla jonkun summeria, haisi tupakalle, oli varmaan suomalainen, naapurirapun rouva päätteli.  

En ole vielä lukenut Riikka Pelon kirjaa puoleen väliinkään, mutta jo nyt on sanottava, että hänelle  on annettu sanoilla maalaamisen lahja! Lukija lumoutuu kielen rytmistä, sanoista, lauseista, kielikuvien täyteläisistä väreistä, tuoksuista, tunnelmista. Mutta kestäisikö niiden täyteyttä ellei välillä mentäisi ajassa eteen päin, runoilijan ja hänen tyttärensä Tsekinmaalla viettämän ajan  runollisista kuvauksista vuoden 1939 realistisempaan Moskovaan? Vai käykö niin että jossain vaiheessa lukija väsyy ja kyllästyy näihin ajan ja paikan vaihteluihin ja kirjan lopussa odotettavissa oleviin julmuuksiin?

Hyvä kirja pystyy herättelemään myös lukijan luovuudenlähteitä. Vuosien varrella tukkeutumaan päässeitä kanavia, kuihtuneita mielenmaisemia, kuivuneita puroja ja koskia. Ja ellei oma luovuus  enää heräisikään henkiin yhtä pulppuavan runsaana kuin se ehkä joskus on ollut, muistokin virkistää. Muisto keväästä, jolloin koivunlehdet eivät olisi malttaneet pysyä silmuissaan, jolloin sinivuokkojen ryppäät kiersivät metsänlaidassa kuin kukkaornamentti kesähameen helmassa, jolloin kevät kohisi luonnossa ja minussa ja olin kuvia ja kirjoittamattomia sanoja täynnä.

Muistelen muita samankaltaisia lukukokemuksia. Kirjojen juoni ja tapahtumat ovat ehkä pyyhkiytyneet mielestä mutta niiden herättämä tunnelma ei. Helena Sinervon "Runoilijan talossa", Eeva Kilven "Häätanhu" Milan kunderan "Olemisen sietämätön keveys", unkarilaisen György Konrádin "Pidot puutarhassa" ja monet monet muut. Sitten on joukko kirjoja, jotka ovat kyllä imaisseet mukaansa, mutta eivät ole herättäneet omia luovuudenlähteitäni, eivät edes muiston kuvajaista niistä. "Haltioitumista tapahtuu niin harvoin", sanoo Anais Nín, jonka päiväkirjat olen lukenut useampaan kertaan.