Silmäpeliä

Ihailen talvilomavieraani tuomaa kukkakimppua, muistelen viikon takaista silmälääkärillä käyntiäni. Se nyt ei mennyt ihan niin kuin olin toivonut ja kuvitellut. Naapuritalon rouvan ylistämä "Jyri Jokinen" oli nuorehko, komeahko tavalla, jonka voi uskoa herättävän joidenkin vanhempien rouvien äidilliset tunteet. Puhui selkeällä äänellä selkeää suomea, mikä ei näinä aikoina lääkärin vastaanotolla ole itsestäänselvyys. Moderni, tehokas, miellyttäväkin, mikäli hänellä olisi ollut minulle miellyttävämpää  kerrottavaa.

Kylmä totuus oli nimittäin se, että kolmessa vuodessa harmaakaihi on kummassakin silmässäni kehittynyt niin pitkälle että lääkäri kertoi kirjoittavansa lähetteen kunnalliseen leikkausjonoon. Hän ei edes ehdottanut yksityistä silmäklinikkaa, päinvastoin, totesi että miksi ihmeessä maksaa 1400 euroa toimenpiteestä, jonka keskussairaalalla saa 90 eurolla! Tosin sinne saattaa kesälomakauden ollessa aluillaan joutua jonottamaan puoli vuotta.  Olin varautunut hankkimaan uudet silmälasit, joihin sopivia kehyksiä olin alustavasti jo odotustilojen puolella katsellutkin, niinpä tieto edessä olevasta leikkauksesta tuntui tyrmistyttävältä ja olin ainoastaan hyvilläni että se tapahtuisi vasta kuukausien kuluttua eikä esimerkiksi seuraavana tiistaina. Olisi aikaa sopeutua ajatukseen. Mutta jos olisin vielä työelämässä tai olisi jokin iso kirjoittamisprojekti meneillään, hakeutuisin yksityispuolen leikkaukseen. Näen nykyisillä laseillani lukea ja kirjoittaa, välillä paremmin, välillä huonommin ja onneksi valoisa vuodenaika on aluillaan, seuraavaa kaamoskautta voinen katsella jo kirkastetuin   silmin.

Mutta vaikka kyseessä ei olekaan sen vakavampi asia kuin kaihileikkaus, mietteliääksi sekin diagnoosi ensi alkuun veti. Tunsin suurta nöyryyttä sen tosiasian edessä, että pikkuhiljaa aistit  heikkenevät ja kiitollisuutta siitä, että niiden toimintaa voidaan  lääketieteen keinoin kohentaa.  Arvostin elettyä elämääni syvällisemmin kuin ennen. Yöllä näin hylkäämisunia, mutta yllättävää kyllä, en suostunutkaan kokemaan itseäni hylätyksi, vaan pidin pontevasti puoliani, riitelin ja haukuin muut mukana olleet pystyyn! Mutta eivät he siitä loukkaantuneet, olivat aivan kuin eivät olisi kuulleetkaan  mitä minulla oli sanottavana. Niin merkityksenkö heille olen, että minuun ei kannata edes suuttua, ajattelin. Mistä unet tulevat? Todellisuudessa  en nimittäin muista kokeneeni itseäni hylätyksi kuin ehkä aikoinaan jotain työpaikkaa hakiessani tai jonkin päättyneen romanssin yhteydessä, niin ja tietysti silloin kun kustantaja on palauttanut romaanikäsikirjoitukseni "olemme mielenkiinnolla tutustuneet, mutta emme valitettavasti..." kommentein. Vaan enpä enää heidän oviaan kolkuttelekaan! Kun näkee, miten heikkoja tekstejäkin julkaistaan, voi vain todeta, että kyllä omani olisivat olleet parempia! Unieni viesti saattoi ollakin se että tapahtuisipa tulevaisuudessa mitä tahansa, en  piehtaroisi hylätyksi tulemisen tunteissa, en suostuisi muuttumaan ainakaan itseltäni näkymättömäksi, tapetinväriseksi. Siispä kolhon näköisten eccosandaalien kärjistä pilkottavat varpaankynnet punaisiksi heti kun kevät koittaa! Tosin tällä hetkellä maa ja puut ovat yöllä satanutta lunta valkoisenaan ja lisää tulee, hrrr...