Näkymättömissä

On siistiä olla näkymättömissä ja silti vaikuttaa kaikkeen", tuolloin 16 vuotias näyttelijä Arttu Kapulainen sanoi Anna-lehden haastattelussa vuonna 1997.

Löysin sitaatin vanhasta muistikirjastani. Ajatus, jonka tämän päivän julkisuushakuisen nuorisonkin toivoisi sisäistävän. Harmi että en ollut ottanut haastattelua talteen, olisi nyt mielenkiintoista lukea miten näyttelijä, jonka ammatti on olla julkisuudessa, perusteli näkymättömyyden filosofiansa.

Ehkä komepensaationa lapsuuteni kokemuksille, pettymyksille minäkin halusin olla "joku", jota pelkkä taviksen rooli ei tyydyttänyt. Kuvittelin että tulemalla joksikin, olemalla joku se riittäisi täyttämään henkisen tyhjiöni. Paljon myöhemmin, kun olin jo saanut ensimmäisen lapsenlapseni, minulle valkeni, että minähän olen "joku!" Olemalla se kuka ja mikä olen, näkymättömissä! Vapauttava tunne kuten tämä nimimerkillä kirjoittaminen.

Olen periaatteessa sitä mieltä, että kaiken mitä ihminen tekee, hänen tulee tehdä omalla nimellään. Mutta jos kirjoittaisin blogia omalla nimelläni, siitä tulisi toisenlainen kuin Petriinan blogi. Kontrolli hyppäisi näppäimille vaativampana, aiheet olisivat ehkä erilaiset. Tosin eräänä aamuna rohkaisin mieleni ja laitoin facebook-seinälleni linkin tänne blogiini. Illalla poistin sen, tunsin taas olevani villi ja vapaa!

Kun paikallislehden mielipideosastolla siirryttiin julkaisemaan vain omalla nimellä kirjoitettuja juttuja, sivun ilme muuttui kuivahkon asiapitoiseksi, ilo ja huumori loistavat poissaolollaan! Mutta näppituntumapalstalle nimettöminä lähetetyillä kannanotoilla lehti ja puhelinyhtiöt netonnevat sievoisesti.

Tiedotusvälineet ovat kyllästymiseen asti täynnä niiden ihmisten tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, joiden työ tai harrastukset ovat julkisia. Riemastuttavia poikkeuksia ovat ne, jotka hetkeksi nostetaan näkymättömyydestä parrasvaloihin. Ajatella, että tuommoisiakin ammatteja, tekijöitä, vaikuttajia on olemassa! Tämän päivän paikallislehdessä sellainen on mm. maailmalla miehensä kanssa kulkeva nuorehko nainen. Pariskunta ei halua vakituista asuinpaikkaa, kotia, maailma on heidän kotinsa. Heitä kutsutaan nomadeiksi. Syksyllä ilmestyvä, heidän elämästään kertova kirja muuttanee heidät ainakin vähäksi aikaa näkymättömistä näkyviksi.

Oma, suorastaan järisyttävä "näkymättömyydestä näkyviin" kokemukseni tapahtui eilen illalla radion toivekonserttia kuunnellessani. "Kuolleen prinsessan muistolle" ei tällä kerralla vaikuttanut kuten joskus. Torkahtelin välillä, sitten sävähdin:  Mikä tämä on? Hiukan yksioikoista, orkesterin säestämää, surumielisen kaunista kuorolaulua, mutta millaisen mielenmylläkän se nostattikaan! Oivalsin päiväkirjan kirjoittamisen turhuuden ja tarpeettomuuden niin kauan kuin kirjoittaisin sinne vain sovinnaisuuksia, pelkkää elämäni pintapuolta, asioita jotka hyvällä omalla tunnolla saattaisin aikanaan jättää lapsenlasteni luettaviksi. Ja samaan aikaan kaikki todellinen, kokemukset, tapahtumat, joista osan haluaisin itsekin unohtaa, muhivat näkymättömissä pinnan alla, mielen syövereissä, kirkasvetisen virran pohjamudissa! Milloin minusta on tämmöinen, miellyttämisenhaluinen kiltti hiirulainen tullut? Vai olenko ollut sellainen aina? Ei, pari- kolmekymmentä, vielä kymmenen vuotta  sitten elin rohkeammin, olin dramaattisempi, seikkailunhaluisempi. Välillä elämä oli vaikeampaa, mutta myös mielenkiintoisempaa kuin nyt! Mutta silloisista päiväkirjoistanikin osan olen hävittänyt, loput siloitellut, editoinut isoäidin tarinoiksi, joista niistäkin osan olen repinyt tai yliviivannut.

Tänään etsin netistä eilen kuulemani kappaleen, kuuntelin sen pariin kolmeen kertaan. Sama vaikutus kuin eilen illallakin. Kaivoin jo kaapistani tyhjän vihkon, johon aloin kirjoittaa sitä mikä on totta ja todella tapahtunut. Ehkä revin sen alkuunsa, ehkä jatkan, aika näyttää. En liene ainoa, jolla totuudet, joita ei ehkä rohkenisi itselleenkään myöntää, muhivat mielen maisemissa virtaavan tumman veden pohjamudissa, ehkä jäävätkin sinne tai jonakin päivänä ryöpsähtävät esiin.

Se kappale oli "Els segadors- La Capella Reial." Jordi Savallin johtaman vanhan musiikin yhtyeen esittämä "Elonkorjaajat," Katalonian kansallislaulu.