Sieltä täältä

- Tässä keitossa ei ole makua, tokaluokkalainen totesi eilen. - Valtteri! Isosisko nuhteli pöydän toiselta puolelta. Minä olin sekä hämmentynyt että hyvilläni. Hämmentynyt siksi, että huolella valmistamani kalakeittoko ei nyt sitten maistunutkaan miltään, hyvilläni siksi että poika oli vielä siinä iässä, jolloin asiat sanotaan niin kuin ne ovat. Haluaisitko siihen lisää suolaa? Kysyin samalla kun ojensin Bulgariasta aikoinaan ostamani suolasirottimen, pyöreäpäisen puupötikän. - Joo, Valtteri jonka nimi oikeasti ei ole Valtteri, sanoi ja ripotteli suolaa lautaselleen. Onko nyt parempaa? - On, hän sanoi, söi kaiken ja pyysi vielä lisääkin.

Se oli eilen, tiskit ovat tiskaamatta vielä tänäänkin, emäntä yöpaituli päällä. Aamupäivätorkuilta herättyäni huomasin, että ilokseni oli alkanut sataa vettä. Ei tarvitsekaan lähteä lenkille! Yks pakkopulla sekin, rehkiä sauvojen kanssa veren maku suussa kilometrikaupalla eteen päin! Aamun lehdessä on aikoinaan naapurustossa asuneen tuttavani kuolinilmoitus. Hän, edesmenneen äitini kanssa samana vuonna syntynyt rautarouva, joka olisi vuoden perästä täyttänyt sata vuotta, oli sanonut ettei ole ikinä lenkkeillyt. Kävelyillä kertoi silloin tällöin käyneensä. Odottelenkin, että milloin tutkijat huomaavat säännöllisen lenkkeilyn olevan pahasta.

Mutta tälläkin mitalilla on toinenkin puolensa. Viikko sitten aurinkoisena sunnuntaiaamuna poikkesin kadulta metsäpolulle, jonka varrelta olin aikaisemmin käynyt syömässä vadelmia. Nyt olin ottanut reppuun pienen muovirasian ja nosteltuani maata vasten notkuneita vadelmanvarsia sain sen puolilleen loppukesän auringon kypsyttämiä meheviä marjoja. Siitä riehaantuneena jatkoin matkaa läheisen radan luo, jonka varrelta olin edellisenä kesänä löytänyt vadelmia. Kesäaamun raikkaus oli vaihtunut porottavaksi auringonpaisteeksi. Rataa pitkin kävellyt tuntematon nainen oli riisunut pusakkansa käsivarrelleen ja valitteli kuumuutta. Hän kertoi että radan varrelta ei marjoja kannata etsiä, eivät kuulemma kasva kahtena kesänä samaan paikkaan. "Mutta tuolla muuntajien luona on", hän sanoi, kertoi eilen ajelleensa sinne pyörällä ja poimineensa litrakaupalla vadelmia. Kiitin tiedosta. Siis sinne, ajattelin.

Kävin kotona tankkaamassa ja vähän lepäilemässä. Laitoin reppuun juomapullon ja banaanin sekä ison ja pienen kannellisen muovirasian marjoja varten. Taskuun kännykän sekä rytmihäiriölääkkeen, lippiksen päähän, sauvat käteen ja ei kun menoksi! Radan takaisen maantiesillan korvasta kapeaa ruohottunutta polkua eteen päin. Pian huomasin siinä olevan kaksi hotua vierekkäin, ilmeisesti entinen maantien pohja. Polku kulki saman suuntaisesti pohjoiseen johtavan valtatien kanssa, vain matala pensaskasvusto erotti ne toisistaan, seikka joka tuntui turvalliselta. Tosin autot kiitivät siellä sellaista vauhtia, että tuskinpa kukaan huomaisi jos joku mummo polulla pyörtyisi. Ensimmäisen muuntajan luona ei ollut edes vadelmanvarsia, mutta marjanhimossani päätin jatkaa seuraavan luokse. Siellä niitä oli! Ei ihan siinä määrin kuin rouvan puheista olin päätellyt, mutta ehkä hän oli kiipeillyt rinnettä ylös verkkoaidan viereen, jonne minä en sauvojenkaan avulla arvannut yrittää. Kiipeilyintoani hillitsivät aitaan kiinnitetyt "hengenvaara" kyltitkin, joita oli muuallakin muuntajien läheisyydessä. Alueella kerrottiin olevan myös kameravalvonta. Poimiskelin sieltä täältä, mutta kun pienempi rasia oli vasta puolillaan, kuumuus alkoi käydä niin sietämättömäksi, että päätin lähteä kotiin. Join mehua, söin banaanin ja varmuuden vuoksi otin puoli tablettia lääkettä ennen kuin läksin tarpomaan polkua takaisin päin. Lopen uupuneena, jalat puupökkelöinä raahustin kotipihaan, jossa lysähdin pihapuun alla penkillä istuneen naapurirapun rouvan vierelle henkeä vetämään. Hänellä oli oikea käsivarsi kipsissä ranteesta kyynärpäähän, oli kaatunut mustikkametsässä. Vasta jälkeen päin aloin kauhistella uhkarohkeuttani. Ainuttakaan toista kulkijaa en ollut retkelläni nähnyt, vaikka mikä hörhö tai irrallaan juoksennellut koira olisi voinut tulla polulla vastaan tai jos olisin kaatunut tai saanut niin rajun huimauskohtauksen etten olisi pystynyt kävelemään kotiin... Onneksi niin ei käynyt ja ihmeekseni selkä eivätkä jalat olleet seuraavana aamuna lainkaan kipeät, päinvastoin, oli kevyt, suorastaan tyttömäinen olo! Lenkkeily oli tehnyt tehtävänsä. Laitoin vadelmat pakkaseen, eilen sulattelin ne sieltä ja tarjosin lapsenlapsilleni.

Sade sen kuin yltyy vaan! Voin laiskotella, lukea kirjaa, tiskaan astiat joskus illemmalla, kuitenkin ennen kuin neiti Marple ilmestyy tv-ruutuun. Vaihdoin profiilikuvakseni sohvan selustalla istuvan unkarilaistytön, Piroskan. Hänestä kirjoitan myöhemmin eri tarinan.