Iloisia asioita

Siinä missä nuoret läheiseni ajoittavat hammaslääkärille menonsa niin että ovat paikalla pari, korkeintaan viisi minuuttia ennen vastaanottoaikaa, minä pelaan varman päälle. En kuitenkaan tohdi mennä puoleksi tunniksi odotushuoneeseen istuskelemaan, vaan poikkean läheiseen naistenvaateliikkeeseen katsomaan millaisia takkeja on tarjolla. Ilokseni siellä on talvi-ale meneillään, mutta tyylikkään näköinen myyjätär pahoittelee, että suurin osa on jo myyty, joten valikoimaa ja kokoja on kovin vähän jäljellä. Samalla hän kuitenkin  esittelee pari takkia, joiden arvelee olevan minun kokoani. Niin hän oli pahoitellut syksyisen housualen aikaankin, mutta sopivat  kapeahkot mustat housut oli minulle silti löydetty. Nyt kerron olevani menossa hammaslääkärille ja palaavani myöhemmin.

Kuten eräässä aikaisemmassa blogijutussani kerroin, perunanpalaa puraistessani minulta katkesi hammas. Aikoinaan ikäihmisten ja monen nuoremmankin hammasrivistössä puuttuva hammas oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus, nykyään se mielletään viestiksi siitä että asianomainen ei välitä hoitaa itseään ja puuttuvat hampaat korvataan joko osa- tai kokoproteesilla.  Esteettistä hammashoitoa mainostaneen hammaslääkärin esittelemä viritelmä olisi ollut niin kallis, että päätin harkita asiaa. Eri vaihtoehtoja pohdiskellessani muistin hammasteknikon maininneen, että hammaslääkäri voisi  laittaa puuttuvan hampaan paikalle jonkinlaisen "mytyn."

Kyllä, sellaisen, liimalla kiinnitettävän hampaan voi todellakin tehdä paikka-aineesta, hammaslääkärini sanoi. Edellisellä kerralla, kaivettuaan katkenneen hampaan juurenkin pois, hän oli sanonut että ei voi nyt laittaa sen tilalle mitään.  Huomiotta jättämäni "nyt" sana oli siis synnyttänyt vaikutelman että ei koskaan! Hammashoitajan avustamana hän rakenteli paikka-aineesta uuden hampaan, joka  leviää osittain viereisen hampaan päälle, mutta on paremman näköinen kuin tyhjä kolo eikä maksanut kuin yhden hampaan paikkauksen verran, mikä tosin ei ole ihan halpaa touhua sekään. Hän kehotti olemaan varovainen, sillä jotain kovaa puraistessa hammas saattaisi irrota. Se olkoon sen ajan murhe, ajattelin ja lähdin hyvillä mielin takkikauppaan takaisin.

Tyylikkäällä myyjättärellä oli asiakas, joten minua palveli hieman vanhempi, äidillisen oloinen nainen. Hän ei pahoitellut valikoiman vähyyttä eikä kokojen puutetta, vaan alkoi tarmokkaasti esitellä niitä mitä heiltä löytyi ja loi samalla vaikutelman runsaasta tarjonnasta! Sovitin joitakin takkeja kunnes vaihtoehtoja oli kaksi jäljellä. Takissani tuli olla lämmin huppu, jonka viimassa ja pakkasessa voisi nostaa myssyn päälle. Toisessa sellainen oli, mutta vaikka takki oli nykymuodin mukaisesti polvipituinen,  kokonaisvaikutelma oli mummomainen ja niitä, mummotakkeja minulla on kaapit täynnä muutenkin! Valitsin toisen, nuorekkaamman mallin, vaikka se olikin hiukan kalliimpi ja huppu oli ohuempi, mutta huppu kuitenkin.

Kotiin palattuani mietin kahden myyjättären erilaista myyntitaktiikkaa. Toisella lasi oli puoliksi tyhjä, toisella puoliksi täysi. Jos olisin huomattavan kookas tai huomattavan pieni, ehkä ymmärtäisin pahoittelun kokojen puutteesta, mutta  koska en ole kumpaakaan, negatiivinen tilanteen avaus tuntuu oudolta. Vai olisiko se harkittu keino päästä positiiviseen tulokseen kun asiakkaalle yllättäen löytyykin sopiva asu! Pidän enemmän jälkimmäisen myyjän tavasta kohdata asiakas. Mietin myös, veisinkö yli kymennen vuotta sitten ostamani talvitakin vaatekeräykseen, mutta entä jos parin vuoden kuluttua pitkät takit ovatkin taas muotia? Muistin kotiäitivuosiltani ajan, jolloin minulla oli yksi lämmin takki, joka päällä kuljin syksyn, talven ja kevään. Lisäksi oli tuuli- tai toppapuku lasten kanssa ulkoiluja varten, tärkeintä oli että heillä oli joka säähän sopivat asialliset varusteet. Työelämään palattuani takkivarastoa alkoi karttua. Joitakin olen vienyt vaatekeräykseen. En ole koskaan ollut muodin orja, mutta jo ihan mielen virkistykseksi välillä tulee tarve päivittää tilanne ja useimmiten se tapahtuu ex-tempore, ennalta suunnittelematta. Päätin säilyttää vanhat takkini. Jos kolmenkymmenen asteen pakkanen sattuisi yllättämään, mitä silloin panisin päälleni ellei kaapissani olisikaan kolmekymmentä vuotta sitten hankittua tikinväristä pitkää untuvatakkia? Vastaavaan uuteen ei olisi varaa.

Samana päivänä oli tapahtunut kaksi iloista asiaa; uusi hammas ja uusi takki. Mutta miksi en kuitenkaan ole iloinen, vaan mieli on jotain tummaa töhnää täynnä? Väsyttää, lienee iltapäväunien aika. Mutta uni ei tule, kahvi ei maistu, postin tuoma naistenlehti ei kiinnosta... Olin lähtenyt hammaslääkärille lähes varmana siitä että "mytyn" laittaminen puuttuvan hampaan tilalle ei onnistuisi ja takin ostoa en ollut edes harkinnut, joten tunnetilasta toiseen siirtyminen otti aikansa. Illan mittaan mielialani alkoi nimittäin kummasti kohota ja hyvin nukutun yön, onnellisten unien jälkeen heräsin iloisena uuteen päivään! Kielenkärki ei enää tavoittanut rakoa hampaiden välistä, eteisen naulakossa pörhenteli uusi takki! Toinen muodikas talvivaatteeni on vuosi sitten samasta liikkeesta, samalta myyjältä ostettu ulkoilupuku. Jos muistan oikein, silloinkin hän oli ensin pahoitellut valikoiman vähyyttä ja kokojen puutetta! Joku nopeampiliikkeinen asiakas pyörähtäisi siinä vaiheessa kannoillaan ja ilmoittaisi etsivänsä sopivan koon muualta.