Pääsiäisaamuna aurinko tanssii

Mikäpä olisikaan sopivampi aika entisen blogin elvyttämiseen kuin pääsiäinen. Tosin en vielä tiedä, kummalle "tontilleni" tämän tallennan, alkuperäisellekö, jossa vuosien mittaan kirjoittamani tarinat näyttävät edelleen houkuttelevan satunnaisia lukijoita vai toiselle, joka on autio ja tyhjä vailla ainuttakaan tarinaa. No, sen ehdin päättää sitten kun näen, synnyttävätkö ruostuneet aivoni ja kömpelöt sormeni enää mitään tallennettavaa. Olkapäätäkin juilii ja öisin kipuilevat jalat. Mutta jospa nekin tässä luomistyön tuiskeessa elpyisivät.
Kuten viime syksynä kerroin, aikomukseni oli toimittaa Petriinan omien juttujen parhaimmistosta jonkinlainen kooste joko omakustanteena julkaistavaksi tai vain kaikkein lähimmilleni tulostettavaksi. Mutta kun olin innoissani siirtänyt niistä suunnilleen puolet toiseen tiedostoon, tuli seinä vastaan: Ketä kiinnostaa!? Ei ketään. Mennyttä mennyttä kaikki... He, joita vanhat tarinani ehkä kiinnostavat, löytävät ne blogistani edelleenkin. Uusia en enää aikonut kirjoittaa. Mutta nyt, aurinkoisena pääsiäisaamuna alkoi tuntua, että ainoastaan kirjoittamalla voisin selättää pääsiäispettymykseni.

Olin nimittäin valmistautunut katsomaan Valamon luostarista televisioitavaa pääsiäisyön ortodoksista jumalanpalvelusta kun luin, että kysymyksessä olisikin uusinta viiden vuoden takaa! Iltapäivälehden kommenteista päätellen en ollut ainoa, johon Ylen selittelyt säästösyistä eivät uponneet, vaan joiden mielestä pääsiäisen perinteitä ei mitata euroissa. Vaikka liturgiat toistuvat samankaltaisina, suorassa lähetyksessä on oma tuoreutensa ja  ajankohtaisuutensa, ulkona tapahtuva ristinsaattokulkue on jo kulloinkin vallitsevan sään vuoksi aina erilainen. "Ortodoksisuudessa on jotain kiehtovan mystillistä ja harrasta," totesi sukulaisrouva jolle asiaa harmittelin. En katsonut uusintaa enkä kuunnellut rahisevan radioni välittämää Turun ortodoksikirkosta tullutta suoraa lähetystä, nukuin.

Pitkäperjantain kiehtova tv-dokumentti Vienan Karjalasta sen sijaan ei kaikesta päätellen ollut uusinta, ei ainakaan sieltä  kaikkein vanhimmasta päästä. Ja illalla esiteltiin Viipurissa, Torkkelin puistossa sijaitseva kauniisti uudistettu Espilän ravintola. Vaikka en sukujuuriltani olekaan karjalainen, kaikki sinne liittyvä kiehtoo. Tosin viimeisimmästä Viipurin matkastani on jo parikymmentä  vuotta. Sitä ennen olimme, minä ja kolme miestä käyneet Viipurissa vuonna 1987. Kolme miestä olivat isäni, mieheni ja poikani. Molemmat sodat käynyt isäni oli ensi kertaa nuoruutensa Viipurissa. Tunteet olivat pinnassa ja olivat ehkä syynä siihen että hän joka ei neljäänkymmeneen vuoteen ollut  maistanut pisaraakaan alkoholia, innostui Pyöreän tornin ravintolassa tilaamaan kuppeja siihen tahtiin, että loppujen lopuksi jouduimme taluttelemaan häntä pitkin Viipurin  katuja!  Seuraavana päivänä osallistuimme mieheni kanssa orotodoksisen kirkon messuun, jossa yleisön joukossa ollut huivipäinen nainen tuli huomauttamaan miehelleni, että kirkossa ei seisota kädet selän takana, vaan käsien tulee antaa riippua sivuilla vapaina. Iltapäivällä isäni halusi käydä Pikiruukissa, mutta emme löytäneet sinne tietä. Jossain puistossa vastaan tuli venäläinen sotaveteraani, jolla oli rintapieli kunniamerkkejä täynnä. Hänen ja isäni tapaaminen oli riemullinen ja vaikka heillä ei ollutkaan yhteistä kieltä, kävi ilmi että sodassa he olivat olleet samoilla paikkakunnilla toisiaan vastaan taistelemassa.

Mutta nyt ylös, ulos ja lenkille! Huomenna sukulaistapaaminen. Tallennan tämän kokeeksi kumpaankin blogiini ja yritän liittää mukaan vuosi sitten televisioidusta pääsiäisyön jumalanpalveluksesta ottamani kuvan. Uudemman blogini mahdollisiin kommentteihin en eräistä teknisistä syistä voi vastata, joten kiitän niistä jo etukäteen. Hyvää pääsiäistä kaikille!

Kuvan liittäminen ei onnistunut, joten liitän kuvan posliinikukastani.