Höyryjunalla Heinolaan

Elokuinen lauantaiaamu maailman kauneimman hiihtostadionin edustalla. Arviolta parisataa henkeä tähyilee odottavan näköisinä rautatieasemalle päin. Suurin osa lapsiperheitä, osa Päijät-Hämeen perukoilta asti tulleita, muutama iäkkäämpi rouva sekä pari harmaata herraa joukossa. Ja sieltä se jo saapuukin!  Hitaasti mutta varmasti takimmaisen vaunun punertava peräseinä lähestyy Salpausselän seisaketta, paikkaa, johon diplomaattikuntaa ja muita kutsuvieraita pääkaupungista kuljettaneet kisajunat aikoinaan saapuivat. Ikkunaton "härkävaunu" herättää hilpeyttä, keitähän varten lieneekään? Oliko siinä vielä toinenkin umpivaunu ja vasta sen jälkeen matkustajavaunujen rivi, koko kolonnaa työntänyt muhkea Ukko-Pekka höyryveturi viimeisenä. Viimein letka pysähtyy ja rynnimme rappusille. Lähetän myötätunnon ajatuksen heille, jotka ovat joutuneet kipuamaan näitä rappuja kapsäkkiensä kanssa. Onneksi minulla on vain olkalaukku ja kun otan kaiteista tukevasti kiinni, nousu onnistuu ja sinertävä ovenripa - kuin lapsuuden kamarissa - painuu alas ensi yrittämällä.

Seisova, ummehtunut ilma lyö heti vaunun ovella vastaan. Onneksi on viileä sää, auringon porottaessa kattoon voisi olla tosi tukalaa. Tummanpunaisella sametilla päällystetyt muhkuraisen pehmeät tuolit, pöytä välissä. Toisella seinustalla isommat pöydät, leveämmät istuimet. Pöytien yläpuolella seinään kiinnitettynä kaksi lasikupuista lamppua, ikkunoissa kulahtaneen näköiset samettiverhot. Kukkakuvioinen kokolattiamatto. Menneen maailman tuntu. Muistan lukeneeni rautatieharrastajien nettisivustoilta, että käytössä on toisen luokan vaunut, lapsuuteni aikaisia puupenkkejä tuskin nähnee enää muualla kuin vanhoissa  suomalaisissa elokuvissa. Istun selkä menosuuntaan päin. Juna nytkähtää liikkeelle. Pidä huivista kiinni, nyt mennään! Huikkaan matkatoverilleni.

Asemalta tulee muutama matkustaja lisää. Nyt vauhti ylittää jo kävelyvauhdin ja kiihtyy edelleen. Ihmettelemmekin, miten 37 km:n matkaan saadaan kulumaan tunti neljäkymmentä minuuttia. Se selviää pian. Konduktööri, joka vaunuun saapuessaan ei kailota seuraavan aseman nimeä kuten ennen muinoin, kertoo että Ahtialan asemalla juna seisoo puoli tuntia. Miksi ihmeessä?  Aikaisemmilla vuoroilla siellä on ollut asemakahvio ja viihdeohjelmaa, nyt junassa on kahvilavaunu eikä ohjelmanesittäjiä enää ole. Rautatieharrastajia seisoskelee asemalla keltaiset liivit päällä, osa matkustajista menee tutustumaan asemaan, me pysymme sisällä. Kiertelen muissa vaunuissa. Muistan miten pelottavalta pienenä tuntui kun oli ylitettävä vaunujen väliset natisevat liitoskohdat. Kahvilavaunussa kauppa käy, tarjolla on kääretorttua ja muita menneen ajan henkeen sopivia herkkuja. En osta mitään. Kurkistan vessan ovesta, vilkaisen pönttöön, jonka reiästä näkyy kappale rautatiekiskoa ja sen viereistä ruohikkoa. Palaan paikalleni. - Vielä kaksikymmentä minuuttia tällä asemalla, matkatoverini toteaa, kaivaa muistikirjan laukustaan. Hän haluaa kertoa pari viikkoa sitten  päättyneen ulkomaanmatkansa kokemuksista. Kulta, kuuntelen enemmän kuin mielelläni! Teen välikysymyksiä, ehkä liikaakin.   

Matka jatkuu. Ukko-Pekka posottelee jo melkoista vauhtia, vislaa aina tasoylikäytävälle tultaessa. Vaunut vatkaavat sivusuunnassa eestaas. Välillä löyhähtää pahaa hajua, olisiko veturin höyryä. Puuttuu vain keitetyn kananmunan tympeä tuoksu, kun puupenkeillä istuneet levittelivät matkaeväitään ja saattoivat tarjota kanssamatkustajillekin, ryypätä pullosta maitoa päälle. Onko sulla huono olo? Kysyn matkatoveriltani. Kuulemma ei. Minulla on. Revin kapean yläikkunan auki. Vain yksi matkustaja on hiukan aikaisemmin tehnyt samoin, onneksi kukaan ei valita vedosta kuten linja-autoissa aikoinaan tapahtui. Kyllä Suomessa asumatonta korpea riittää, toteamme kun tuuheat, vielä kauniin vihreät metsät vilistävät ohi. Seuraava pysähdys Vierumäellä, jossa viivytään muutama minuutti. Myllyojalla ei pysähdytä lainkaan. Ja sitten saavutaankin jo  Kymijoen ylittävälle rautatiesillalle. Olin unohtanut, mitkä huikaisevat näkymät sieltä korkealta avautuvatkaan! Ja samassa ne ovat ohi.

Heinolan asemalla odotellaan kunnes junamiehet ovat avanneet matkan ajaksi lukitut vaunujen ovet.  Ovatko tämän puolen rappuset korkeammat kuin ne mistä junaan noustiin, ajattelen kun en tiedä, pitäisikö alimmalta askelmalta hypätä kuten matkatoverini on tehnyt? Hän odottelee minua parin metrin päässä  olevan asemalaiturin betonireunustalla. Hänellä on pillifarkut ja tennarit, teepaidan päällä hiukan lyhyempi huppari, tuulessa liehuvat pitkät hiukset. Eivätkö asemalaiturit ennen olleet lähempänä junan rappusia, muistelen samalla kun toinen jalka edellä kurkotan maahan, selkäni ei ehkä olisi tykännyt hyppäämisestä. Reidessä vihlaisee ilkeästi, mutta onneksi pystyn kävelemään.

Mihin Ukko-Pekka katosi? Ihmettelemme kun emme enää näe veturia junan kummassakaan päässä. - Tuollahan se menee! Matkatoverini huomauttaa kun olemme jo kadulla menossa kohti kaupungin keskustaa. Veturi painaa vimmattua vauhtia yksinään kuin karkuun päässyt vauhko hevonen! On se vaan komean näköinen! Olisiko meneillään veturin kääntymisoperaatio? Juna lähtee nimittäin puolen tunnin kuluttua takaisin, mutta me  olemme ostaneet vain menolipun emmekä vielä tiedä, palaammeko höyryjunan iltavuorolla vai bussilla kotiin.

Ensimmäiseksi on aikomus etsiä hyvä ruokapaikka, seuralaiseni hiplaa jo älypuhelintaan sellaisen löytääkseen. Vasta sen jälkeen alkaa seikkailu kaupungissa, johon minulla liittyy sekä romanttisia että vähemmän romanttisia nuoruusmuistoja, mutta joista, yllättävää kyllä, mikään ei enää kosketa! Ei millään lailla. Jotka tuntuvat ainoastaan kylmääviltä ja yhdentekeviltä kuin jokin kaukainen kuulakkaan kolea loppukesän päivä. Hiukan surullista mutta samalla helpottavaa. "Ainoa mikä ON, on tämä hetki..." Vai miten siinä laulussa sanotaankaan?