Kirjoja ja kantarellikastiketta

Kesän kohottavin lukukokemus on ollut Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittu "Jää." Kiehtovasti kirjoitettu, olkoonkin että ei  heti temmannut mukaansa niin että olisi pitänyt yhtä soittoa lukea loppuun. Mutta teksti terävöityi, tarina laajeni sitä mukaa kuin henkilöitä tuli lisää ja kokonaisuutena kirja oli vaikuttava. Niitä kirjoja, jotka eivät katoa mielestä heti, joiden tunnelma pitää vallassaan pitkään. Ei kiroilua, ei rivouksia. Jää, meri ja meren tuoksu, luotojen ihmisten karu mutta lämminhenkinen elämä meren armoilla on aistittavissa kirjan sivuilta. Hyväsydäminen, lempeäluontoinen pastori, kun sen sijaan pastorska, Mona, on jalat maassa joka tilanteessa. Tarinan traaginen loppu, oliko ehkä parhaiten kuvattu osuus? Etäisesti tarina toi mieleeni Myrskyluodon Maijan, vaikka teokset sijoittuvatkin ajallisesti kauas toisistaan. Teki mieli lukea kirja toiseen kertaan, makustella sen tunnelmia kaikessa rauhassa, mutta koska pino muita kirjoja oli odottamassa, luovuin aikeesta.

"Totuus naisista" on Joonas Konstagin kirjoittama perhekuvaus, jossa tapahtumia tarkastellaan lähinnä perheenisän näkökulmasta. Vaimon ja kahden teini-ikäisen tyttären edesottamukset panevat miehen miettimään, että mistä kaikesta niin sanotussa naisen  logiikassa oikein onkaan kyse! Isä itse on perinteisiä arvoja kunnioittava "kunnon mies", jolla ottaa aikaa sopeutua muun muassa siihen tosiasiaan että tyttären esittelemä poikaystävä on "eri rotua" kuin he itse. Kirjan sanoma lienee se, että ns. hyvän perheen lapsikin voi joutua huonoille teille, mutta että kaikesta ajan oloon kyllä selvitään...saatetaan selvitä. Kirjan herkullisimpia ja samalla järkyttävimpiä kohtia ovat nuorten keskustelut, joissa lyhyeen töks-töks kieliseen repliikkiin on saatu mahtumaan uskomattoman monta vittua! Kauhistuin, että tuolla tavoinko omat lapsenlapsenikin kavereidensa kanssa kommunikoivat! Eivät varmaankaan... Saadakseen tyttärensä touhuista selvää isä keplottelee itsensä jopa hänen facebook-sivuilleen.

Osa kesän aikana lukemistani kirjoista on jo unohtunut, läheskään kaikkia kirjastosta kantamiani en ole jaksanut lukea loppuun. Joissakin kieli ja tapahtumat ovat olleet suorastaan kuvottavan alatyylisiä, toisissa juoni niin tekemällä tehdyn tuntuinen, että vähempikin monimutkaisuus olisi lukijan mielenkiinnon herättämiseksi riittänyt. Että kaikkea sitä julkaistaankin samalla kun moni kunnon käsikirjoitus jää täysin vaille huomiota. Paula Havasteen 1940-50 luvuille sijoittuvat kirjat olen lukenut lähinnä ajankuvauksen vuoksi.

Perjantaina kirjastossa silmiini osui Jaana Taposen "Stockan herkku." No sehän oli ilman muuta otettava! Kansikuvan salskean näköinen kaveri yläkroppa paljaana varmisti nimittäin sen, että kyse ei ollut  Stockan herkkuosaston juustoista tms. Sujuvasti kirjoitettua vauhdikasta viihdettä. Eräät ilmaisut kuten "puhelu kuoli" (kun puhelu päättyi, katkesi tai katkaistiin) tosin oudoksuttivat. Erikoinen, uskottavuuden rajoja hipova  juonirakennelma, joka sopisi vaikkapa elokuvaksi kuten kirjan kansiliepeessä todetaan. Tarina piti vallassaan niin että yö oli jo pitkällä ja sysipimeä kun laskin kirjan kädestäni. Samalla muistin ystäväni rantamökin takaisen, havunneulasten peittämän, juurakkojen reunustaman  huussipolun, yön äänet mökin ympärillä ja olin hyvilläni että en ollut lähtenyt sinne pelkäämään, että olin omassa kodissani ja kirjastosta tuomani kirjapino hyllyn alatasolla ympäröi minut turvallisena ja lohduttavana kuin ystävien piiri. Nyt on meneillään Mirjami Hietalan "Isoveli" ja unkarilaisen György Spirón "Kevätnäyttely."

Mielessäni pyörii pari kirjaa, joista olisin halunnut vielä kertoa, mutta en muista mitä ne olivat. Taas kerran harmittelen sitä, että en ole pitänyt lukemistani kirjoista päiväkirjaa, jossa olisi kirjan ja tekijän nimi, lyhyt kuvaus sisällöstä sekä oma mielipiteeni siitä. Enää en viitsi sellaista aloittaa. (Miten niin "enää?" kuulen ystäväni kipakan äänen.)

Jaa-a, otsikossa lupaamani kantarellikastike? Valmistunee vasta ensi viikolla. Lounaan taso laski kun kesävieras lähti. Ensin ajattelin että "tuuli käy lounaasta" (lainaus Anna-lehdestä), päätin sitten kuitenkin keittää uusia perunoita, kyytipojaksi mitä jääkaapista sattui löytymään. Mutta lähipäivinä on tulossa ruokavieraita  ja silloin taas panostetaan lounaisiin. Haetaan torilta uusia perunoita, torin takaa kirjastosta uusia kirjoja luettaviksi. Kun tää hillitön lukemisen kaipuu helpottaa, olisiko seuraavana vuorossa sukan kudin tai ristikoiden täyttäminen? Pieni nostalginen kesämatka ainakin on suunnitteilla, mutta siitä  myöhemmin.