Nyt meni hermo...

...ja sen kyllä huomaa, vai miten ne laulun sanat menevätkään? Olen aamusta asti kuunnellut automaattivastaajan kirkasäänistä nuorta miestä: "Tervetuloa! (iloisesti huudahtaen) Paikallisten Sanomien asiakaspalveluun! Jos asianne liittyy tilausasioihin, painakaa yksi, jos ilmoitusasioihin, painakaa kaksi..." Samalla kun painan ykköstä, hän latelee miten vaivattomasti asiat hoituisivat netin kautta (kaikilla oletetaan olevan nettiyhteys) ja verkon kautta (kalaverkonko?) voitte myös jättää yhteydenottopyynnön, minkä jälkeen hän kertoo kaikkien asiakaspalvelijoiden olevan varattuja, mutta teitä kyllä palveltaisiin mahdollisimman pian. Sitten hän sanoo iloisesti "kiitos" ja palohälyttimen kaltainen kimakka ääni alkaa ujeltaa suoraan tärykalvooni! Pakko pidellä lankapuhelimen luuria kymmenen sentin päässä korvasta siihen asti kunnes kuulen puhelimen soivan jossakin kaukana ja sydämeni sykähtää: vihdoinkin!

Mitä vielä. Nuori miesääni ilmoittaa kaikkien asiakaspalvelijoiden olevan edelleen varattuja mutta teitä palvellaan ja laplaplaa... minkä jälkeen korviin koskeva ujellus alkaa taas, keskeytyy, jossakin soi puhelin, sydämeni hypähtää, mutta siellä kaukana puhelin ei ehdi soida toista kertaa kun miesääni ilmestyy etualalle kertomaan että kaikki asiakaspalvelijamme ovat edelleen varattuja. Luovutan. Yritän puolen tunnin kuluttua uudestaan, samat litaniat taas! Päätän lähettää kyseisen lehden näppituntumapalstalle viestin, joka maksaa minulle 1,10 euroa ja jota ne eivät tietenkään julkaise, mutta silti: Muistelen kaiholla aikaa, jolloin lehtenne asiakaspalveluun saattoi soittaa ilman että tarvitsi puolta tuntia kuunnella automaattivastaajan jorinoita. Yritän vielä kerran soittaa asiakaspalveluun, samat litaniat, samat odottelut! Latelen kaikki "huonot sanat" (poikani aikoinaan kirosanoista käyttämä ilmaisu) mitä muistan. Naputtelen näppituntumaan toisen kännykkäviestin: Lehtenne asiakaspelvelussa automaattivastaaja vakuuttaa tunnista toiseen kaikkien olevan varattuja, onkohan siellä yhtään asiakaspavelijaa edes paikalla?

Lähden lenkille ja kauppaan.

Palattuani yritän soittaa asiakaspalveluun. "Tervetuloa!" Iloisesti huudahtaen. Painan ykkösen, odotan, pitelen luuria korvasta kaukana, kuulen kaukaisen puhelimen soittoäänen, ei, yhä edelleen nuori miesääni tunkee etualalle ilmoittamaan kaikkien olevan varattuja. Kiroan, suljen puhelimen, irvistän verenpainemittarille joka nököttää keittiön pöydällä palveluvalmiina. Ei, ei nyt. Osaan kuvitella lukemat ilman mittauksiakin. Menen parvekkeelle syömään jäätelön, rauhoittumaan, mutta aurinko porottaa sinne niin kuumasti ettei siellä jaksa kauan alla. Palaan eteisen lipaston päällä olevan näppäinpuhelimen luo, nostan luurin, naputtelen paikallisten sanomien asiakaspalvenumeron, hengitän syvään, kuuntelen rauhallisesti samat litaniat kuin ainakin kymmenen kertaa aikaisemmin. Kestän urhoollisesti korvia repivän ujelluksen, jossain kaukana soi puhelin...

Mitä ihmettä? Se saa soida vielä toisen kerran ja naisääni vastaa! Mutta vaikka hän sanoo nimensä, varmistan silti että onko siellä todellakin ihan oikea, elävä ihminen? Hän vakuuttaa olevansa. Valitan hänelle miten koko aamupäivän olen saanut kuunnella vastaajan ääntä ja miten hirveästi se on mahtanut tulla minulle maksamaankaan, johon hän vain toteaa suloisesti että joskus meillä todellakin on ruuhkaa. Ei, en ole peruuttamassa tilaustani, päinvastoin. Tilasin sukulaisperheeseen joululahjaksi paikalliset sanomat puoleksi vuodeksi, nyt kyseinen tarjoustilaus on mennyt umpeen ja olen odotellut uutta tarjousta, turhaan. Nainen kertoo heillä olevan neljän kuukauden edullisen tarjouksen. Käy ilmi että sen hinta olisi melkoisesti korkeampi kuin aikaisempi puolen vuoden tilaus oli ollut! Mutta kun ilmenee, että olen itse kestotilaaja, saankin puolen vuoden tilauksen täsmälleen samaan hintaan kuin edellinenkin oli ollut. Voiko lähettää jo huomenna? Nainen kysyy. Kyllä, tänään ei taida enää ehtiä? Ei.

Ajattelen kauhulla joulukuun alkua, jolloin tämä sama koettelemus olisi taas edessä. Sukulaisperheessä aikuiset eivät oikeastaan välittäisi koko lehdestä, mutta lapset tykkäävät. Juuri lukemaan oppinut pienempi lukee mieluummin paikallisia sanomia kuin lasten lehtiä tai kirjoja. Ja minä tilaan. Tällä kerralla heille kaikille yhteiseksi nimipäivälahjaksi.