torstai 14. helmikuuta 2013

Mä mistä löytäisin sen naurun


Eräänä aamuna herätessäni minua olisi aivan valtavasti naurattanut. En vain tiennyt, mille olisin nauranut. Joitakin päiviä aikaisemmin olin nauranut niin että en ollut tahtonut illalla saada naurultani nukutuksi. Harmi, että en onnistunut palauttamaan naurun aihetta mieleeni. Mitään kovin suurta ja ihmeellistä se ei varmaankaan ollut, ehkä tilannekomiikkaa tai jokin lehdestä lukemani juttu, vai olisiko joku suvun nuorista vilpereistä lohkaissut jotakin, mikä osui ja upposi nauruhermooni? Tilanne oli samankaltainen kuin muistista kadonneen nimen metsästys, paitsi että nimi yleensä putkahti mieleen, naurun aihe ei.

Kertasin mielessäni lapsenlasten kanssa viime aikoina käydyt keskustelut, soitin siskolleni ja kysyin, muistaako hän mitä omien lastenlastensa sanomisia tai tekemisiä oli minulle kertonut. Joitakin muisti, mutta mikään niistä ei ollut se, mille olin nauranut. Naapureiden kanssa käytyihin pihamaakeskusteluihin se ei voinut liittyä, sillä ne koskivat taloyhtiön asioita, lumentulon paljoutta ja siivousintoisimpien pohdintoja siitä, pitäisikö lumet harjata metsänpuoleisilta ikkunalaudoilta pois, etteivät sulaessaan mädäntäisi puitteita. Joitakin sekin ehkä naurattaa, minua ei. En edes viitsinyt tiedustella, että miten harjaaminen onnistuisi ylempien kerrosten ikkunalaudoilta, parvekkeet kun ovat talon toisella puolella, että pitäisikö jokaisen lumisateen jälkeen repiä ikkunat auki vai miten. Yritin palauttaa sukulaismiehen ja rautarouvan kanssa käytyjä keskusteluja mieleeni, en muistanut mitään mikä olisi naurattanut.

"Mistähän johtuu että kun mikään television nauruohjelma ei naurata yhtään?" Joku kolumnisti kirjoitti jossakin lehdessä. Olen samaa mieltä. Uusimpien huumoriohjelmiksi markkinoitujen mainoksetkin, joissa inhokkijuontaja vääntelee naamaansa, inhottavat. Tosin kaikkia osanottajien nolaamiseen keskittyviä pudotus ohjelmia en ole edes katsonut, tiedä vaikka niistä jokin olisi naurattanutkin tai ainakin vetänyt suuta hymyyn. Valmiiksi nauretuissa ohjelmissa nauru on varmaan tarkoitettu tarttuvaksi, vaan kun ei tartu. Olen muuten itsekin ollut joitakin vuosia sitten erään tv-komedian naurujoukoissa nauramassa. Ja Uutisvuodolle nauroin silloin kun Tommi Tabermann oli mukana, nykyään en edes vilkaise ohjelmaa. Paras viime aikoina näkemäni nauruohjelma oli Tv 2:ssa esitetty "Kätevä emäntä", jota eräs naamakirjakaveri suositteli. Hyvä käsikirjoitus ja hyvät näyttelijät, lyhyet kohtaukset takavuosien Ilkamoiden tapaan. Katsoin kaikki uusinnatkin, harmi vain että niitäkään ei enää tule.

Muistelen kaiholla, miten siskon kanssa naurettiin vedet silmissä jollekin asialle, jossa perheen miehet eivät nähneet mitään naurettavaa. Ja sekös, niiden tosikkomaisuus meitä vasta naurattikin! Olenko itsekin muuttunut tosikoksi, kun hyvää tekevän naurun aiheita on yhä vaikeampi löytää? Jaa mutta palautanpa kokeeksi pikku-Kalle vitseistä mieleeni sen, missä hän esittelee isälle todistustaan ja isä ihmettelee, että miten naapurin Villellä voi olla tästä ja tästäkin aineesta parempi numero kuin Kallella? "Niin niin, mut Villellä onkin älykkäämmät vanhemmat," pikku-Kalle toteaa. Vanha vitsi, ei naurata enää. No entäs tämä naistenlehdestä lainattu: "Mitä koulussa tehtiin tänään? Äiti tiedustelee teini-ikäiseltä tyttäreltään. Rullattiin kondomi kurkun päälle ja katsottiin, miten tampax turpoaa vesilasissa." Nauratti heti luettuani, ei enää. Entä tämä visailu: "Miksi blondin alapäässä ei ole karvoja? Vastaus: Eihän moottoritielläkään kasva ruohoa!" Synnyttää ainoastaan myötähäpeää kertojaansa kohtaan. Ja vaikka muistaisin senkin, mille joitakin päiviä sitten olin niin makeasti nauranut, naurattaisiko sekään enää?

Kuvittelen itseni iloisessa seurassa rupattelemassa ja sivistymättömästi nauraa hurskuttamassa, voi miten se tekisikään hyvää sekä mielelle että vatsalihaksille! Tai telkkarin ääressä ääneen ulvomassa, mutta onko niin, että enää ei ihmisten oleteta osaavan nauraa muulle kuin toisten ihmisten nolaamiselle, pelistä pois pudottamiselle josta siitäkin maksetaan palkkio sekä pudotetuille että pudottajille?

16 kommenttia:

  1. Voi miten hyvää tekevä ja tärkeä kirjoitus! Toistakymmentä pistettä ja vähintäänkin papukaijamerkki.

    On tosi kurjaa olla sellainen kadonneen naurun metsästäjä kuin nykyisin joskus huomaan minäkin olevani. Nauruhan kuuluu ihmisen perusoikeuksiin ja se tottavieköön pitäisi löytää uudelleen. Joskus tuntuu vain että on tyhmä jos nauraa mukaville asioille, sillä niinkuin kirjoitat, kaikenlainen nolaaminen ja irvaileminen on liian monen mielstä "älykästä".

    Terve nauru kuplii vieläkin sielussani, kun katson vuosikymmenten taakse ja näen kuinka Leo Jokela laulaa Elainen!

    VastaaPoista
  2. Ääneen nauramista ei oikein voi yksin harjoittaa, se melkein vaatii muitakin samaan tilanteeseen. Kotona sohvalla hupiohjelmia katsellessa korkeintaan hörähdän jos sattuu oivaltamaan jutun.
    Kyllä tekis terää nauraa todella oikein sydämen ja vatsanpohjasta mukavassa joukossa, oikein hohottaa niin ettei loppua meinaa tulla.
    Koskas ruvetaan ???

    VastaaPoista
  3. Sama mietintä usein, liian usein, minunkin päässäni.
    Löydän itseni tv:n hupiohjelman (mainostettu) edessä naama ojennuksessa, tuskin kuulen, mitä sanotaan. Kun ei naurata!

    Väliin saan puristettua jopa aidontuntuisen naurun, kun seilaan meren yli tv-aalloilla ruotsalaista huumorohjelmaa katselemaan.
    Epäilen syyksi kielitaidottomuuttani, tai sitten ruotsalaiset naamat ja maneerit vaan ovat vapaammin naurettavia.

    VastaaPoista
  4. Ei naurata ei, mutta eilen illalla nauratti vähän, kun oltiin paikallisessa pubissa laulamassa karaokea alkuillasta ja silloinhan ei siellä ollut vielä kuin muutama henkilö. Kaverini oli tiskillä ja minä istuin yksin, niin tuli korstonnäköinen mies istumaan siihen, sanoin että se paikka on varattu, mutta eihän uskonut. Siinä alako kehumaan ja imartelemaan mua, sanoin että mun kaveri on iso, voimakas ja mustasukkainen, että varo vähän. No kaverini tuli, se rupes haukkumaan, että tommosta miestä ei mun kannattais alakaa, niin mun kaverini tuumas, että varohan puheitas, hän on just päässy vankilasta miehen taposta ja hän on romaani, siitäkös mies innostu. Vaihdettiin pöytää, no karaokevetäjä näki tilanteen ja tunsi miehenkin, käski portsarin, joka komensi miehen pihalle. Kotimatkalla mun kaveri kysyi, että oliko se mun tuttu, sanoin ettei ollu ja mua nauratti, kun olin just kertonut miehelle, että mun kaveri on iso jne.

    Pienten lasten jutut joskus kyllä naurattaa, mutta kyllä nykyään nauru on enempi semmosta sissäänpäin vääntyvvää :D
    Mukavaa ystävänpäivää!

    VastaaPoista
  5. Kiitos kommenteista! Pitäisköhän todellakin perustaa kadonneen naurun metsästysseura? Katselen tässä kirjoittaessani Kalle Aaltosen morsianta telkkarista, ellei suorastaan naurata, niin ainakin hymyilyttää hyväntahtoisesti. Mennään bussilla, Perhe on pahin, Pulttiboys, Iltalypsy... miksei nykyään esitetä mitään niiden kaltaisia, vai naurattaisivatkohan nekään enää?

    VastaaPoista
  6. Ostin kerran Pietarin matkalta nauravan leijonan ja sillä on niin hersyvä nauru, että ei voi muuta kuin itsekkin nauraa.

    Tämän päivän hupiohjelmat ei edes hymyilytä saatikka naurata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nauru voi todellakin tarttua! Mainokset harvoin naurattavat, mutta hetki sitten naurahdin silmälasimainokselle,jossa mies riisuutuu ilkosilleen ja menee keittiöhenkilökunnan hämmästykseksi työtasolle kuin saunan lauteille istumaan!

      Poista
  7. Ns. sisäpiirin muistot perhepiirissä on kutkuttavia.. Yhteiset muistot, ei tarvitse sanoa paljon mtään kun jo nauraa kyyneleet silmissä, ja se lisääntyy ketjureaktiona.
    Mutta on siitä aikaa kun olen naurannut niin ettei henkeä saa vedettyä. Tarttis hakeutua semmoisten ihmisten joukkoon, jotka osaa nauraa.. heh.
    Mutta sen olen huomannut, että joidenkin ihmisten (ystävät, tutut..) kanssa todellinen ehta nauru syntyy herkästi, joidenkin kanssa se on semmoista hymistelyä suupielet ylöspäin.

    Mutta nauretaan me nyt elämälle.
    Hyvää Ystäväpäivää sinulle, Petriina.

    JK. Sinun tekstisi oli taas hervotonta. Kiitos siitä.

    VastaaPoista
  8. Hyvä tarina jälleen, Petriina.
    Nauru on tärkeä ja ilo, iloisuus, hymy.
    Kuitenkin meillä kaikilla on aikoja jolloin ne ovat meiltä hukassa, milloin pidemmän, milloin kauemman aikaa, palatakseen kuitenkin jälleen jossakin muodossa aikoinaan.

    Nauru on myös eräs tärkein sanattomaan viestintään liittyvä ilmaisukeino, joka kertoo naurajastaan.
    Iloinen, vallaton, vapaan pulppuava nauru on parasta kuultavaa, hähättävä nauru on pahinta, pirullisinta pahatahtoista.

    Ystävänpäiväiltaa!

    VastaaPoista
  9. Mä oon neuroottisnarsisti.
    Aina kun mä katon peiliin, mua alkaa naurattaa: Kuinka joku voi ollakin noin hauskan näköinen.
    Naurakaa ittellenne, siitä se hauskan pito alkaa.

    VastaaPoista
  10. Totta, että jonkun ihmisen kanssa ei tarvita kuin yhteisymmärtävä katse kun jokin juttu alkaa naurattaa, ja että pahantahtoinen hähättävä nauru satuttaa.

    Mutta sitä en ollut hoksannut että naurun aihe löytyy niin läheltä kuin omasta peilikuvasta, varsinkin aamuisin heti herättyä sieltä todellakin katsoo niin hauskan näköinen otus että väksiin vetää suuta hymyyn! Eräs suomenkielen kumallisuuksia sekin, että "hauskan näköisellä" ei suinkaan ole tarkoitettu sitä että kyseinen henkilö olisi hauska, vaan sievää, kaunista, komeaa, miellyttävän näköistä jne.

    Kiitos ajatuksistanne ja ystävänpäivätoivotuksista!

    VastaaPoista
  11. Oivallinen idea kirjoittaa kadonneesta naurusta, Petriina! Nyt minäkin rupesin miettimään mille nauroit ja milloin itse nauroin niin että se tuli suoraan sydämestä! ;D

    VastaaPoista
  12. Mukava jos naurattaa eikä edes muista mille:)Samaa mieltä Milenan kanssa, vaikka Luulinkin että kirjoittaisit aiheesta tyyliin, miksi ei enää naurata ja halusit löytää jostakin naurun, mutta se olikin ihan päinvastoin.

    Joskus minullakin käy näin, tosin nauru on usein aika hukassa, jos sitä vertaa vaikka menneeseen, jolloin nauroi niin helposti ja paljon. Eilen illalla nauroimme (ja myös itkimme suruja) sihteerikkösiskojen kanssa pitkästä aikaa ja joskus joulunaikoihin tuli ainakin erään tutun kanssa naurettua ja muisteltua niin, että vesi valui silmistä. Samoin erään ystävättären kanssa kikatamme omille möhläyksille usein puhelimessakin ja jälkeen päinkin on tajuttoman naurettava olo:) Omien lapsien ja nyt lapsenlapsien sanonnat ovat naurattaneet aina mahdottomasti, nyt myös jo itkettäneetkin.

    Valmiiksi nauretut ohjelmat eivät naurata ollenkaan, poikkeuksena on korkeintaan joku Jurkka tai Siimes, jota tuubetinkin.

    VastaaPoista
  13. Mukavaa että kadonneen naurun metsästys on saanut näin monipuolista palautetta, kiitoksia!

    VastaaPoista
  14. Minun täytyy sanoa,että lukiessani tarinoitasi minua usein naurattaa.Minulle tulee sellainen "hyrisevän"mukava ja leppoinen olo.Mielipiteesi jaan monissa asioissa.

    VastaaPoista