Ifjordin tie

- Näitä katsoessakin tulee ahdistunut olo, tyttäreni totesi kun esittelin hänelle Ifjordin tieltä ottamiani kuvia, kerroin miten ahdistava kokemus se tunturitie oli minulle ollut. 

En muista, kumman idea, silloisen mieheni vai minun, oli ollut lähteä juhannuksena Lappiin. Edelliset automatkat sinne oli tehty syksyllä. Lähdimme etelä-Suomesta nokka kohti Kuusamoa juhannusaattoaamuna vuonna 1993. Lapinlahdella "Matin ja Liisan asemalla" kävimme kahvilla. Jossain Kajaanin ja Kuusamon välillä yksinäisen näköinen poro kävellä jolkotteli maantien laitaa pitkin etelään päin.  Olimme varanneet huoneen Rukahovista, aikomuksena ihailla keskiyön aurinkoa tunturimaisemissa. Muistan mieheni mokkapusakan ruskean selkämyksen hänen edetessään hiihtohissillä kohti korkeuksia. Miksi en sittenkin uskaltautunut  mukaan, harmittelin kun häntä ei alkanut kuulua takaisin. Varmaankin ihailee nyt näköaloja tunturin laella... Päätän lähteä kiipeämään  häntä vastaan. Mutta pian hän jo tuleekin tuolissaan alas päin, on aivan kalpea, hissimatka ei ollut ollutkaan kovin miellyttävä kokemus. Kipuamme lahonneita rappuja pitkin tunturin kuvetta. Hengästyttää. Puolivälissä rinnettä rojahdan lopen uupuneena istumaan levähdyspaikalle. Aurinko porottaa korkealta, vaikka on jo puoliyö. Hyttyset kiusaavat meitä, toiset matkalaiset eivät näytä niitä huomaavankaan. Lisäämme offia, huiskimme koivunoksilla ötököitä. Juhannus, naiset kukkamekoissaan. Minä olen pukeutunut kuin marjaretkelle; huppari ja kauhtuneet farkut, huivipanta päässä. Väsyttää.

Juhannuspäivänä lähdemme kohti Inaria. Saariselällä karun kaunista, mutta Jäämereltä puhaltava tuuli on kylmää. Maisemat, joita syksy ei ole vielä pukenut purppuraan ja kullankeltaiseen,   näyttävät alastomilta, hiihtokeskus kesällä runnellun näköiseltä. Poikkeamme Kaamasen kievarissa. Samassa kylässä oleva Neljän tuulen tupa viehättää niin että päätämme jäädä sinne yöksi. Paksuista hirsistä rakennettu valoisa talo, mukava isäntä ja emäntä. Olemme ainoat yövieraat. Olisi tarjolla maa- ja savusaunaa kirkasvetisen joen rannalla. Sää on kaunis, mutta tuuli niin purevaa, että valitsemme sisäsaunan. Vaivaiskoivut, joiden lehdet eivät koko kesänä kasva pennin kolikkoa suuremmiksi, ovat vielä tuoreen heleän vihreät. Ilta-aurinko siivilöityy lehvien lomitse, vesi kimaltelee, kylätie halkoo hiljaista avaraa maisemaa, jota katsellessa mielikin avartuu. Mikä  hurmaava juhannusilta! Kevään kuulas kirkkaus. Millaistahan täällä olisi asua, ajattelen. Hilla kukkii. Suolla mättäiköt pientä valkoista kukkaa hohtavina! Tuomet ovat vasta nupullaan, samoin  pihlajat. Kajaanin korkeudella ne olivat olleet kukassa. Meillä etelässä kukkineet jo toukokuussa. Jälkeen päin ajattelen, olisiko sittenkin pitänyt valita maa- tai savusauna, pulahtaa kirkasvetisen puron hyiseen syleilyyn, ottaa tarjolla olleesta Lapin lumosta kaikki irti!

- Käyvätkö nuo porot kasvimailla tekemässä pahojaan, mieheni kyselee. - Kaikenhan ne syövät!  Majataloon aamukahville poikennut paikallinen mies toteaa suorastaan hilpeästi. - Jos tekee porkkanamaan, ne syövät ne. Toisaalta ei kasvimaita paljon laitetakaan, koska kasvit eivät ehdi lyhyessä kesässä, kylmyydessä valmiiksi, selittää emäntä, etelämpää tänne tullut. - Ei mitään puutarhamarjoja, ei mitään. Hillaa, puolukkaa, mustikkaa, ehkä karpaloita, hän jatkaa.

Me jatkamme Utsjoelle. Punainen kirkontorni kohoaa kylän keskellä. Vetäisen villahousut jalkaani, laitan pipon päähäni.  Kaunista, jylhää! En ollut tiennytkään, että Suomen puolellakin on näin upeaa, vuonomaista maisemaa.  Pehmeiden metsien peittämää tunturin kylkeä. Tenojoella maalauksellinen näky; lohenkalastajat kahlaavat keskellä jokea! Harmi että en ottanut kuvaa. Että emme pysähtyneet. Tosin tien reunat olivat olleet  asuntoautoja täynnä. Ja se kylmyys! Ja meillä koko ajan kiire eteen päin. Aivan kuin omaa keskinäistä kylmyyttämme,  vieraudentunnettamme paeten. Heittelemme sanoja ilmaan, mutta meillä ei ole hauskaa. (Ehkä kumpikin aavisti, että tämä olisi viimeisiä yhteisiä matkojamme.) Juhannusillan hurma on ohi, on niin ilotonta, tasaista. Paitsi maisemat, ne ovat upeat! 

Nuorgam, Suomen pohjoisin kunta. Suomen pohjoisin pankki, pieni SYP:n konttori koivujen katveessa. Paikalliset asukkaat pyöräilevät talvitamineissaan. Ennen rajan ylitystä juomme munkkikahvit. Norjan puolella on mahdollisuus jatkaa matkaa Tenojoen suuntaista valtatietäkö peräti? Toinen vaihtoehto on tunturialueen yli kiemurteleva Ifjordin tie. Karttaan on merkitty, että se on liikenteelle auki ainoastaan kesäkuukausina. Siis sinne!

Ifjordin tie on kapea harmaa nauha, onneksi kuiva ja sileä, lunta paksuina kinoksina tien molemmin puolin, siellä täällä sulanut ruskea läntti. Rotkoja, mutkia. Jokaisen mutkan kohdalla seuraan sydän kurkussa, tuleeko joku hurjapää vastaan? Mutta alkumatkan paria  autoa lukuunottamatta muita kulkijoita ei näy, vain muutama arka poro seisoskelee tunturin kupeilla. Ylös päin noustessa tunturien seinämät reunustavat tien toista laitaa. Ei kai tämä tie nouse vielä niidenkin yli, käväisee mielessäni. Sitten tasaisempaa, kolkkoa lumista tundraa silmänkantamattomiin. Kaukana  tundramaiseman keskellä kiemurtelee ohut harmaa nauha, tämä samainen tie! "Ifjord 40 km", luen tienvarren kyltistä.  Entä jos autoon,  neitseellisen valkoiseen pieneen Honda civiciin tulisi jokin vika? Tai kuski saisi sairaskohtauksen? Minä en osaa ajaa autoa. Meillä ei ole puhelinta. Ei radiota. Evästä niukanlaisesti. Pelottaa. Mutta kuski ei näe tilanteessa mitään pelättävää, päinvastoin, hänestä tämä on hauskaa! Olen jo lakannut ääneen taivastelemasta, mutta odotan jokaista mutkaa kauhunsekaisin tuntein, huokaan helpotuksesta kun se on ohi.

 

Tosin olihan erinäisiä jännitysnäytelmiä ollut aikaisemmillakin   matkoillamme. Savukosken kilometrien pituisella tietyömaalla ajettaessa jännitysmomentti oli ollut, riittääkö bensa Sodankylään asti vai ei. Nippanappa oli riittänyt, vaikka mittari oli näyttänyt  nollaa jo pitkän aikaa. Lemmenjoelta lähdettyä muistikuvissani suoran asvalttitien halkomaa punaruskeaa Lapin jänkää, sitten oli körötelty hiekkapäällysteistä korpitietä kohti Kittilää. Metsien yllä oli kohonnut lohdullisen sininen taivas, mäen kumpareelta näkynyt toinen mäki, jota oli halkonut sama  loputtomalta tuntunut hiekkatie kunnes tien varrelta oli sukeltanut esiin hätäpuhelinta osoittava kyltti! Vähän matkaa eteen päin  tuoreen näköinen puupino, sitten  metsämiesten kämppä, tosin sillä hetkellä autiona, mutta minä olin ilahtunut siitäkin: Ihminen on liikkunut täällä! Eikä aikaakaan kun auton pyörät olivat alkaneet ahneesti niellä sileää asvaltoitua tietä alleen. Edellisenä syksynä olimme menneet Kilpisjärveltä Norjan puolelle. Suomen puolella puut olivat olleet jo paljaat, mutta Norjassa ruska vielä täydessä loistossaan. Vaikka sää oli ollut sateisen harmaa, tienvarren kauniin keltaiset lehtipuut olivat loihtineert vaikutelman auringonpaisteesta. Tuntureiden lumiset laet olivat tuoneet mieleen Kanadan Kalliovuoret. Loivien laaksojen pohjilla oli ollut viehättäviä pikkutaloja, lampaat olivat laiduntaneet vihreillä rinteillä. Olimme käyneet Tromsassa kääntymässä. Aikomus oli ollut viipyä siellä pitempään, mutta kauempaa kauniilta ja kutsuvalta näyttänyt saarikaupunki oli kuhissut kuin muurahaispesä! Perjantai iltapäivän ruuhka. Autoja autoja autoja, kaatosade ja kalanhajuinen kylmä tuuli, joka oli repinyt sateensuojani nurinpäin. Miten ihanan rauhoittavalta olikaan tuntunut palata Suomen puolelle takaisin.  Mutta tämä, Lapin kokemuksistani epämieluisin, Ifjordin tie, ei näytä  päättyvän lainkaan. Taivas on pilvessä, silti lumi sokaisee minut niin että en aina erota, missä tienhotu kulkee. Onneksi kuski ei sokaistu, hän nauttii! 

Ifjordiin saapumisestamme minulla ei ole mielikuvaa, ei muita muistiinpanoja kuin saman vuoden kalenteristani löytynyt  merkintä, että olimme yöpyneet Anna Seurujärven majatalossa Karigasniemellä, menneet vielä toistamiseen Norjan puolelle   Kautakeinoon. Yksi yö oli oltu Ylläshotellissa, lähdetty Kolarista kotimatkalle. Kotona olimme kuulleet uutisista, että samoihin aikoihin Lapissa oli liikkunut muualta tulleita hämärämiehiä, jotka olivat tehneet siellä pahojaan. Onneksi emme olleet törmänneet heihin.

Vuosi sitten kirjoittamistani juhannusmuistoista tämä Lapin matka puuttuu. Muistin sen vasta kun vanhoja valokuvia tietokoneelle siirtäessäni löysin Ifjordin tiellä auton tuulilasin läpi ottamani kuvat, etsin päiväkirjastani matkakuvauksen.  Halusin julkaista tämän jo nyt siltä varalta, että joku toinenkin innostuisi suunnittelemaan juhannusmatkaa Lapin maisemiin. Kahdessakymmenessä vuodessa moni asia siellä lienee muuttunut, tahi sitten ei.