Kirkkonäyttely

Aikomukseni oli käydä katsomassa Imre Makoveczin Unkarin kirkkoja esittelevä valokuvanäyttely, vaan kuinkas kävikään! Näyttelyn ilmoitettiin olevan Ristinkirkossa elokuun 28 päivään asti, mutta kirkon eteisaulassa siitä ei ollut mitään mainintaa. Sankarihautausmaan työntekijältä sain tietää näyttelyn olevan kirkon alakerrassa. - Ai siellä minne wc-opasteet näyttävät, pimeiden portaiden päässä? - Niin, nainen sanoi iloisesti. Yksinäisen näköinen kulkija, jonka olin nähnyt harhailevan tyhjässä kirkkosalissa, näkyi laskeutuvan portaita joiden alapäässä häämötti tummat suljetut pariovet. Kun en löytänyt katkaisijaa mistä portaisiin olisi saanut valon, luovuin aikeesta. Miks mulle aina tässä kaupungissa käy näin, harmittelin kun muistin keväisen kansainvälisillä suurmarkkinoilla käyntini. Käväisin tänään  viimeistä päivää auki olevassa Anttilassa, ostin Alkosta pullon konjakkia ja tulin kotiin.

Vuosisatoja vanhassa kirkossa voi kokea hartautta, tuntea pyhyyden kosketuksen eri tavoin kuin nykyajan moderneissa kolkoissa bunkkereissa. Hämmästyin kun unkarilainen ateistiystäväni kertoi käyvänsä kirkoissa mielellään."Tunnelman ja arkkitehtuurin vuoksi", hän sanoi. Unkarilaisella maaseudulla kylän keskellä kohoavassa kirkossa käynti kuului itsestäänselvyytenä myös "fin turistan" matkaohjelmaan samoin kuin Budapestin komeassa Matiaksen kirkossa (Mátyás-temblom) ja monissa monissa muissa. Mieleenpainunein muistoni unkarilaisesta kirkosta on 1990-luvulta. Mahdollisesti olen kertonut siitä jossain aikaisemmassa jutussani, mutta kerron silti. 

Meitä oli ryhmä suomalaisia unkarinkielen opiskelijoita Lapin kesäyliopiston ja Veszprémin Unkari-Suomiseuran järjestämillä kielikursseilla Balatonalmádi-nimisessä paikassa Balatonin rannalla. Läheisessä kylässä oli samalla mäellä kirkko ja kapakka ja eräänä helteisenä iltana, olisiko ollut lauantai tai sunnuntai, muutama meistä istuskeli kapakan pyöreän pöydän ympärillä pörisemässä kylmää "fröccsiä", soodavedellä lantrattua valkoviiniä siemaillen. Kirkossa oli alkamassa urkukonsertti ja päätimme siirtyä sinne. Kirkkosali oli jo tupaten täynnä kansaa. Toiset onnistuivat löytämään itselleen paikat alta aikayksikön, vain minä olin jäänyt käytävälle haahuilemaan, kurkistelemaan että eikö nyt mistään löytyisi vapaata istumapaikkaa. Aloin jo luopua toivosta kun tunsin olkapäässäni kevyen kosketuksen. Kääntyessäni seisoin silmätysten pitkään mustaan kaapuun pukeutuneen papin, katolisen kirkon Pyhän Isän kanssa!  Päässään hänellä oli korkea mustahuntuinen hattu, jonka reunojen alta jokunen harmaa suortuva pyrki esiin. Sisään tullessamme olin nähnyt hänen pitkän hoikan hahmonsa kirkkopuistossa, ilmeisesti  konsertin alkua odottamassa. - Tuolla ylhäällä on tilaa, hän sanoi lempeästi, osoitti sormellaan ylös päin. Häkellyin ensin kun en tiennyt, puhuiko hän vertauksin ja tarkoitti taivasta vai mitä...- Miten sinne voi päästä? Kysyin hämilläni. Hän sanoi että ulko-oven vierestä sinne johtaa kapeat portaat. Lähdin etsimään niitä portaita.

Kiviportaat olivat todellakin kapeat ja kuhmuraiset. Kirkon parvella istui ainoastaan kaksi henkilöä, keski-ikäinen kaunis nainen ja ehkä kymmenvuotias tyttö. Tytöllä oli pitkät paksut letit. Nainen kuunteli musiikkia silmät suljettuina eikä kumpikaan varmaan edes huomannut saapumistani, vaikka tuolia siirtäessäni sen jalka kolahti lankkulattiaan. Istuin kaiteen viereen parin metrin päähän heistä. Pienistä ikkunoista näkyi miten kirkas salama lävisti paksut pöyheät pilvet, rajuilma oli alkanut äkkiä niin kuin se eteläisissä  maissa yleensä alkaa, mutta ukkosen jylinä hukkui urkujen pauhuun. Bachin musiikkia, ehkä muutakin, en muista tarkkaan, olin täysin  tunnelman lumoissa. Kuvittelin miten meitä kauan ennen eläneet ovat rakentaneet kirkkoa kuka käsipelillä kiviä ja tiilejä kantaen, kuka kärreillä, kenties hevosella tuoden. Ja miten he sukupolvesta toiseen ovat kokeneet siellä pyhyyden kosketuksen, kirkon paksujen seinien sisällä tunteneet olevansa turvassa maailman tuulilta, sodilta ja rajuilmoilta. Keitä nainen ja tyttö olivat, ei selvinnyt. En muista vaihdoimmeko konsertin jälkeen sanaakaan, luultavasti emme.


Ylempänä oleva lehtikuva ei ole kyseisestä kirkosta. Ihastuin kuvan tunnelmaan, mutta en merkinnyt kuvaajan nimeä enkä kirkon sijaintia muistiin, mutta facebook-ystäväni arveli sen olevan Mánfa-nimisestä kylästä etelä-Unkarista. Teoksesta The Land of Pannonia löytyi sama kirkko sisäänkäynnin puolelta kuvattuna, Endre Ráczin ottama kuva. Alimmainen kuva on vuonna 1890 rakennetusta, arkkitehti Albert Mellin suunnittelemasta Lahden kauniista puukirkosta. Kuva on Lahden kuvat nimisestä teoksesta, jossa kuvaajan nimeä ei mainita. Kirkko purettiin ( ! ) vuonna 1977 ja tilalle rakennettiin Alvar Aallon suunnittelema kookas ja hiukka kolkon näköinen Ristinkirkko, jonka kuva (ylinnä) on Lahden seurakuntayhtymän nettisivuilta.