Kisahuumaa

  
- No nyt ne on purkaneet sen kauniin vanhan toimistorakennuksen! Mummi parahti, heitti lehden sivuun. Siinä oli kerrottu että hiihtostadionin alkuperäisistä rakennuksista ainoastaan hiihtoseuran vanha sauna oli enää jäljellä, sekin toiseen paikkaan siirrettynä. - Että kun tässä kaupungissa kaikki mikä vähänkin on vaarassa muodostua perinteeksi, puretaan!

Vanha kaunis puukirkkokin seitsemänkymmentäluvulla, mummi paasasi kahvipöydän ympärille kerääntyneille lapsille ja lapsenlapsilleen. - Mutta eikös ne kirkon rakenteet sieltä urkuparven alta olleet jo melko lailla lahonneet, joku muisteli. - Niinhän niistä on kerrottu, mutta luin hiljattain artikkelin, jossa joku purkutöissä mukana ollut kertoi kaikkien puurakenteiden olleen hyvässä kunnossa, mummi sanoi. - Minullahan ei ollut kirkkoon henkilökohtaisia siteitä, mitä nyt joskus kauniina kevättalven päivinä sen seinustalla oli ollut mukava ottaa aurinkoa ja taisi minulla kerran olla kirkkopuistoon treffitkin, mutta hiihtoseuran kolmikerroksisessa  toimistorakennuksessa olen ollut kahtena talvena töissä. Te nuoremmat ette ehkä vielä tiedä, miten tärkeiksi sellaiset kiinnekohdat ihmiselle iän myötä muodostuvat. Aina kun katselen televisiosta Salpausselän kisoja ja se kolmikerroksinen valkoinen rakennus vilahtaa metsän laidalta näkyviin, tunnen lämpimän ailahduksen mielessäni. Sillä että toimistorakennuksen kolmannen kerroksen pyöreän ikkunan takana, pienessä vetoisessa huoneessa hoidettiin suurin osa vuoden 1958 MM-hiihtojen järjestelyistä, ei ole tämän päivän toimijoille minkäänlaista historiallista arvoa tai merkitystä. - Eikö se ollut suojelukohde, ei kai sitä olisi voinut purkaa, vävy sanoi. - Tämän päivän  nuoret visionäärit viis veisaavat sellaisesta, kaikki maan tasalle vaan! Heille vuoden 1978 MM-kisat ovat kaukaista historiaa. Meidän, kaksikymmentä vuotta aikaisemmin kisajärjestelyissä mukana olleiden oletetaan jo olevan haudassa. Ei silloisesta toimistohenkilökunnasta kovin monta enää elossa lienekään, minä joka kuuluin kisaorganisaation nuorimpiin, tässä vielä soitan suutani. Luulisi että vasta joitakin vuosia sitten kunnostetun toimistorakennuksen olisi sentään annettu olla pystyssä, vaan kun ei! Ainoa mikä heille jotain merkitsee, on raha raha raha! Tiedä minkä kasinon tai graffiteilla töhrityn muurin tai tanssilavan ne sen paikalle pystyttävät, mummi paasasi.  

Hän oli 2000-luvun alussa hiihtoseuran toiminnanjohtajan kanssa keskustellessaan kuullut toimistorakennuksen todellakin päässeen niin huonoon kuntoon, että se oli pitänyt purkaa ja sen tilalle oli pystytetty uusi samanlainen. Ainoastaan sisätilat eivät enää olleet entisenlaiset, mutta niitä mummi ei ollut pyytänyt päästä katsomaan. Hänelle riitti että ulkoapäin rakennus toi rakkaita muistoja mieleen eikä hän televiosiokuvia katsellessaan edes muistanut ettei se ollut se sama, jonka kolisevia puuportaita hän oli vuosikymmeniä sitten juossut kerroksesta toiseen, kovassa kiireessä kaksikin askelmaa kerralla loikkien. Ylimmäisen kerroksen pyöreän ikkunan ääressä hän oli hartiavoimin hakannut vanhaa Remingtonia, hiilipapereiden avulla kuusikin kirjettä kerrallaan. Hänen vakiolyöntivirheensä oli ollut "kilapilu." Mikä työ oli ollutkaan hangata se kumilla jokaisesta kappaleesta siististi pois ja kirjoittaa tilalle "kilpailu." Vaikka toimintoja oli hajautettu stadionin eri puolille sekä ammattikoululle, kisatoimistossa oli tehty pitkää päivää, kisojen lähestyessä myös viikonloppuisin, alimmaisen kerroksen käsin veivattava monistuskone oli sauhunnut yömyöhään asti. Joskus vanhemman toimistoapulaisen poissa ollessa mummi oli istunut hänen paikallaan radanpuoleisten ikkunoiden luona, kirjoittanut hänen koneellaan, huutanut megafonin torveen kun joku kisa-alueella käyskennellyt hiihtoherra tai järjestelytoimikunnan jäsen oli pitänyt kutsua puhelimeen. Toiminnanjohtajan työpöytä oli ollut huoneen suurmäen puoleisen seinän vieressä. Johtaja oli tuonut kotoaan kretonkitäkin tuolinsa lämmikkeeksi. Mummiin vilu ei ollut ehtinyt iskeä kun hänen oli pitänyt välillä juosta asioilla, keitellä kahvia sekä omille että vieraille kunnes toimistoon oli kisojen lähestyessä otettu emäntä. Kisojen aikana mummi oli saanut kunnian toimia eräissä edustustehtävissä, olla mukana esittelemässä kisamuotia lehdistölle jne. Puolen vuoden pituisen kisahuuman jälkeen paluu arkeen oli tuntunut ankealta.  

Piti oikein miettiä, mihin muihin rakennuksiin hänellä oli samankaltainen tunneside. Näin äkkiseltään ei mieleen muistunut muita kuin sodasta palanneen isän aikoinaan asevelitontille rakentama uusi koti, jonka kuva oli keittiön seinällä sekä synnytyslaitos, jossa hänen molemmat lapsensa olivat tulleet maailmaan. Siellä se pytinki nökötti sairaalan mäellä edelleen, vaikka kaupungin uudet asukkaat olivat jo vuosikymmenten ajan syntyneet keskussairaalassa. - Ellei ihmisellä ole mitään rakennusta tai maisemaa tai vaikka puun karahkaa, mihin kiinnittyä, hän on kuin tyhjän päällä, mummi sanoi selvästi rauhoittuneena. Hän oli muistanut  jostain lukemansa vanhan budhalaisen viisauden: "Kiinnittyminen johtaa kärsimykseen." Juuri niin hänelle oli käynyt.

Tämän vuoden MM-kisavieraiden viihdyttämiseksi oli suunnitteilla jos jonkinlaista oheisohjelmaa. Torilla oli syksystä asti ollut kello, joka ilmoitti, miten monta kuukautta, viikkoa, päivää, tuntia ja minuuttia kisojen alkuun oli enää aikaa. Vuoden 1958 kisoissa oheisohjelmana oli ollut ainoastaan avajaisten iltamäenlasku ja ilotulitus sekä kisatanssit Teivaalassa. Kisavieraat olivat vallan hyvin  viihtyneet urheilukilpailuja seuraten, aurinkoisista pakkaspäivistä, kisamakkarasta, Mallasjuoman kisajuomasta, kahvista ja kuumasta kaakaosta nauttien. Kaikkein suurimpaan nälkään kisaravintolasta oli voinut ostaa hernekeittoa. Kisoja ei televisioitu, joten ainoa keino niiden näkemiseen oli ollut mennä paikan päälle katsomaan. Urheilijoita oli saapunut 18 maasta, Suomi oli saanut 4 kultaa, 3 hopea- ja 3 pronssimitalia. Niitä ennen oli järjestetty kahdet ja niiden jälkeen kolmet kunkin ajan vaatimuksia vastaavat  MM-kisat, joten tämän vuotiset olisivat seitsemännet. Ja siinä kahvipöydän ääressä istuessaan mummi koki, miten hänen lähes kuudenkymmenen vuoden takaiset muistonsa alkoivat hitaasti loitontua omalle paikalleen historian hämärään ja kaunis valkoinen muistojen talo niiden mukana. Tässä ajassa niille ei enää olisi sijaa eikä tarvetta.  

 

Seuraavana päivänä hän sai sähköpostiinsa viestin, jonka liitteenä oli valokuva. Siis mitä! Toimistorakennustako EI OLEKAAN PURETTU?  Ei. Junaradan vierestä otetussa kuvassa rakennus seisoo ohuen lumivaipan keskellä metsän laidassa puhtaan valkoisena kuin morsian ylkää odottamassa! Isompi lapsenlapsi oli varta vasten käynyt tarkistamassa asian, ottanut älypuhelimellaan kuvan todisteeksi. Pihaportti oli suljettu, alueella videovalvonta. Rakennuksessa oli mainostoimisto. Lehtijutussa oli siis aivan oikein kerrottu, että hiihtostadionin alkuperäisistä rakennuksista ainoastaan vuonna 1923, hiukan ennen ensimmäisiä Salpausselän kisoja rakennettu hirsisauna oli enää jäljellä. Toimistorakennus sen sijaan oli kopio vuonna 1947 valmistuneesta "toimisto- ja kilpailukansliasta." Kuten minun siihen liittyvät muistonikin saattavat olla todellisten tapahtumien epätarkkoja jäljennöksiä, mummi oivalsi. Jos nyt voisi vaikka vain hetkeksi siirtyä silloiseen todellisuuteen, kokemus voisi olla järkyttävä, mutta onneksi sellaista mahdollisuutta ei vielä oltu keksitty vaan aika sai muokata muistot mieleisikseen. Hän seuraisi televisiosta reilun kuukauden kuluttua alkavia MM-kisoja  ja aina kun kolmikerroksinen valkoinen rakennus vilahtaisi metsän laidalta näkyviin, nykyisyys ja menneisyys olisivat vahvasti läsnä.